Musiikintekijät -logo

X:N KUNINGASIDEA?

X:N KUNINGASIDEA?


– No Roudi, mä olen vähän ajatellut sellaista lauluntekijöiden klubia.

 
X. pähkäilee miten Elvisin toimintaan saataisiin ”menoa ja meininkiä”, siis tämän päivän termistöllä: hypeä ja seksikkyyttä. Olisiko lauluntekijöiden klubi paikallaan, vai onko Elvis jo liian vanha ja väsynyt moiseen touhotukseen?

– Runoilijoilla, joikaajilla, jopa pitsinnyplääjillä on omat klubi-iltansa. Miksi ei lauluntekijöillä, mietti X. kävellessään Lasipalatsin runoklubilta bussiasemalle päin.

Miltei autio kaupunki kylpi valoissa ja huusi toimintaa.

– Olisi upeaa jos Helsingissä toimisi lauluntekijöiden klubi. Sitä paitsi Elvis ry. kaipaisi jotakin elävää aktiviteettia, X. maalaili mielessään.

Asemankellon lyödessä täyttä tuntia X:n mielen täytti kuitenkin epäilys: Olisiko kyseisen yhdistyksen jäsenistö jo liian harmaankirjavaa moiseen tempaukseen?

Elvis ry:n toiminnassa X:ää oli aina potuttanut, että puheista huolimatta sen konkreettiset toimet lauluntekijöiden yhteisen foorumin luomiseksi olivat olleet kovin laimeita. Yhdistyksen järjestämien tekijäiltojen ongelma oli X:n mielestä ollut se tosiseikka, ettei lauluntekoa voinut opettaa, ainakaan niissä viihtyneille vanhoille parroille. Nuoret olisivat olleet aivan oma lukunsa, mutta heitä ei illoissa, kuten ei yhdistyksessään, liiemmälti näkynyt.

– Tekijäilloissa homma jäi höpöttelyn tasolle kun pelivälineet jätettiin nurkkaan, tiivisti X. ja jatkoi muminaansa yöhön: – Elvisin toiminnasta on aina puuttunut ”tekemisen meininki”.

X. oli tuohtunut, eikä voinut ymmärtää miten moinen oli edes mahdollista luovien miesten ja naisten yhdistyksessä, joka vuosi toisensa jälkeen sentään runoili toimintasuunnitelmaansa jotain X:n toiveiden kaltaista. X. nousi bussiinsa sekavien mietteiden säestämänä:

– Lauluntekijöiden klubi voisi toimia aluksi vaikka kerran kuussa. Kaikki tekijät olisivat tervetulleita ja porukkaa paikalle vedettäisiin kuuluisimmilla. Eikä tavoitteena tarvitsisikaan olla mikään bumtsibum.

Päästyään kotiinsa X. tarttui luuriin ja soitti kollegalleen. Tämä innostui X:n ideasta ja uskoi klubille olevan tilausta. Hän myös kertoi jo kuuluvansa pienimuotoiseen lauluntekijöiden ryhmään, joka kokoontui muutaman kerran vuodessa musisoimaan ja ottamaan kuppia.

Keskustelun tiimellyksessä X. muisti Elvis ry:n, Pekka Tegelmanin johdolla järjestämät, klubi-illat Q-teatterissa 1995, jotka laadukkaista ohjelmistoistaan huolimatta ( X:kin oli ollut mukana ) olivat saaneet vain pienen yleisön huomion.

– Paikan pitäisi olla rennon tunnelman saavuttamiseksi sopivan intiimi kapakka, joka täyttyisi asiasta kiinnostuneista. Illat olisivat kevyesti juonnettuja, mutta laulut saisivat pääroolin. Musisointi tapahtuisi unplugged­periaatteella, siis puoliakustisesti ja tarvittaessa kevyehköllä rytmiryhmällä säestäen. Niille tekijöille, jotka eivät kappaleitaan itse esitä, löytyisi varmasti helposti esittäjät.

X. mietti kollegansa kanssa jopa mahdollisuutta, ettei klubilla vanhoja ( siis jo tunnettuja ) kappaleita esitettäisi ollenkaan, että kyseessä olisi uusien laulujen laboratorio.

– Täytyy kuitenkin muistaa yleisön tahto. Tuttua kun halutaan niin kovasti kuulla, muistutti kollega. Niin tai näin, olivat he yhtä mieltä siitä, että klubin ohjelmiston täytyisi olla tyylikäs, toisin sanoen laadukas.

– Illoilla voisi myöskin olla musiikillinen tai aiheellinen teema. Muita keskusteluissa esille tulleita huomioita oli, että klubilla olisi hyvä olla kaksi vetäjää ­ juontajapari, joka voisi jakaa tiedottamis- ja artistien buukkaamistehtävät.

– Jos toisella olisi menoa, hoituisi illan juonto yksinkin, hymisi X. ja jatkoi: – Ja kun mediaa klubin tiimoilta lähestyttäisiin, tiedotettaisiin Elvis ry:stä, tekijöiden tilanteesta ja muista ajankohtaisista asioista. Vetäjien täytyisi siis olla ajan tasalla, eikä edustavuuskaan olisi pahitteeksi.

X:n idea tuntui saavan ilmaa siipiensä alle ja keskustelu eteni klubin mahdolliseen pitopaikkaan.

– Teatteri-ravintoloilla, kuten Komilla, on äänentoistolaitteet ja piano, mutta ovatko ne liian pieniä tällaiseen happeningiin, jossa illan aikana olisi kolmesta ­ viiteen esiintyjää, pohti X.

– Hakaniemen työväentalon Juttutuvassa järjestetään myös paljon elävänmusiikin iltoja, mutta intiimisyys kärsii tilan luonteesta, vaikeasta akustiikasta ja kanta-asiakaskunnan pölinästä, kertoi kollega.

Yhdeksi klubin pitopaikan vaihtoehdoksi nousi Urho Kekkosenkadun Semifinal-klubi, mutta olisiko se taas liian rock, miehet aprikoivat.

X. päätti käydä seuraavana iltana tarkistamassa paikan.

SEMIFINALIN MYSTEERI

X. nousi Kampin metroaseman rullaportaat ja suuntasi kohti päämääräänsä; Semifinal-klubia. Kevättä odottelevan kaupungin yö oli kolkko ja taivas ripotteli. Urho Kekkosen -kadulla X. pysähtyi katsomaan levyliikkeen ikkunaa. Valikoima edusti lähinnä modernin tanssimusiikin genreä. X. huokaisi syvään:

– Teknobluesia, elektronijazzia, hip-hoppia ja trip-hoppia, ei osaa kaverit enää oikeasti soittaa. Sade voimistui ja X. kiiruhti läheisen porttikongin suojiin. Sisäpihalta kuului alkukantaisen rhythm ’n’ blues musiikin pauhu.

Kostean asfalttipihan pimeydessä värjötteli jono nuoria. Valaistussa kyltissä luki: Semifinal. – Tässä se siis on!, riemuitsi X.

Jonotettuaan vartin X. astui sisälle mustaseinäiseen tilaan, jota valaisivat neonkirjaimet ja baaritiskin valot. Sisustus oli perin karu ja X. varmistui heti, ettei tämä ollut paikka hänen unelmiensa klubille. Hän päätti kuitenkin tutustua tilaan paremmin.

X. tilasi tiskiltä Jameson-paukun ja juoman lämmitettyä kielenkantoja jututti hieman baarimikkoa. – Onkos tämä ollut tässä kauankin?

– Joulukuusta 1993, vastasi mikko.

Klubin piskuisella lavalla oli soittomeininki jo kiihtynyt. Seinän julisteesta X. luki illan esiintyjän nimen: The Flaming Sideburns. Baarimikko kehui bändiä estottomasti: – Ne ovat olleet täällä jo ainakin jo 20 kertaa, eivätkä kertaakaan pettäneet. Jotkut on tituleerannu niitä jo housebändiksikin. Mutta nyt niistä tulee isompia…

Bändi mätti vanhoja r’n’b klassikoita ronskilla kädellä. X. oli paukustaan rohkaistunut ja latasi jo itsevarmasti. – Kuules, mun pitäisi tavata tämän paikan johtaja.

Baarimikko naurahti ja sanoi: – No mä olen tämän paikan bossi ja mun nimeni on Tomi Hämäläinen. Jos olet kiltisti voit kutsua mua Roudiksi.

X. meni hieman hämilleen ja sanoi: – No Roudi, mä olen vähän ajatellut sellaista lauluntekijöiden klubia.

X:n nousi rappuja klubi-isännän perässä yläkerran toimistotiloihin ja vasta tällöin hän ymmärsi Semifinalin kuuluvan osana legendaarisen Tavastia-klubin tiloihin.

– Joo kimpassa me tämä klubi Merimaan kanssa ideoitiin tai ehkä tää oli vain sen salahanke päästä eroon kaikista tänne lähetetyistä demoista, nauroi isäntä.

X:lle aihe oli tuttu ja hän kysyi: – Tuleeko demoja paljonkin.

– 1 ­ 3 päivässä.

– Ei ole ollut ainakaan esiintyjistä pulaa?

– Ei, vaikka jo tuhatkunta on esiintynytkin.

– Onko täällä aloitellut kuuluisiakin bändejä?

– Ainakin Apulanta, Zen Cafe ja Larry And The Lefthanded.

Toimistossa X. katseli ympärilleen. Demokasettien loputon rivistö jatkui hyllyltä toiselle. Niitä oli todellakin satoja.

– No miten uusi bändi sitten pääsee tänne keikalle, tiedusteli X.

– Kaupungin viidakkorumpu on todella tärkeä… Siinä mielessä ovat pääkaupunkiseudun bändit tietty etuoikeutetussa asemassa. Toi demovyyhti on sitten toinen tie, vastasi klubinpitäjä ja viittasi kädellään hyllykköön päin.

– Täällä on taltioituna monen orkesterin kurotus kohti rock-unelmaa, huokaisi X.

– Sen mä ainakin tiedän, ettei sellaista ole, naurahti klubinpitäjä ja jatkoi: – Tässä duunissa on tullut nähtyä niin paljon, että se on karissut pois kuljeksimasta jaloissa.

X:n ideaa lauluntekijöiden klubista klubi-isäntä piti hyvänä, mutta kehotti kuitenkin miettimään konseptin tarkkaan: – Yleisöä ei saa tänä päivänä helposti liikkeelle. Bändeilläkin kun on omat yleisönsä.

– Millaista yleisöä täällä sitten käy?

– On monta erilaista ryhmittymää; metallijengi, Tervomaa-Lemonator ­poposasto, rock-a-billy miehistö ja jazzarit, nämä tulee nyt ensimmäisenä mieleen. Tilanne ei enää ole todellakaan kuten 86 ­ 87 Backstage -klubin aikoihin, jolloin porukka oli tiiviimpi… Niin ja tietty käy paljon soittajia. Klubi-iltoinakin lyödään demoja kouraan.

X. asteli raput takaisin klubiin. Peltioven takaa kantautui illan orkan kiihkeä rytmi. X. sytytti pikkusikarin ja myhäili itsekseen.

Semifinal ei tuntunut enää mahdottomalta vaihtoehdolta lauluntekijöiden klubin päämajaksi.

Teksti ja kuva: Jussi Sydänmäki

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2001

Selaa lehden artikkeleita