Vilma Talvitien työhuone on tien päällä
Yhden naisen yhtyeenä maailmaa kiertävä Vilma Talvitie inspiroituu vaihtuvista tiloista.
Takana kaksi viikkoa kotona, seuraavaksi suuntana Belgia, josta Balkanin kautta pariksi kuukaudeksi Turkkiin. Kesäksi takaisin Suomeen keikkailemaan.
Syksyllä 2023 uusimman albuminsa Mistä mihin julkaissut Vilma Talvitie elää pitkälti tien päällä.
“Vuosiin mulla ei ollut Suomessa kämppää. Nyt pari vuotta tukikohtana on ollut tämä”, Talvitie kertoo vanhassa kommuunissaan Tapanilassa. Jutun kuvaus on vielä käynnissä ja hän seisoo kommuunin tyhjässä uima-altaassa kimaltelevassa rahjasthanilaismekossa, alkaa sitten pyöriä.
“Rakastan pyörimistä. Se symboloi mulle syklisyyttä, jossa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa. Tää ajatus on auttanut mua elämän ala- ja ylämäissä. Ja musiikkia ei ole ilman liikettä.”
Kommuunin kellarista löytyy myös fammun vanha piano, jonka ääreen on nostalgista istua. Siitä kaikki alkoi, pianonsoitosta. Ja ensimmäisestä esiintymisestä hyvinkääläisessä pubissa, jossa Talvitie seitsemänvuotiaana esitti kappaleen Perhonen ja tiesi heti, että tätä hän haluaa.
Talvitie aloitti opinnot klassisesta. Sibelius-Akatemiassa hän opiskeli musiikkikasvatusta, mutta yhä lisääntynyt kiinnostus lauluntekemiseen ja kansanmusiikkiin sai hylkäämään ajatukset opettajuudesta. Opiskeluaikoina Talvitie perusti folk/pop-yhtyeen Valma ja VarsiNaiset ja löysi globaalin musiikin ETHNO-leirit.
“Niillä osallistujat eri puolilta maailmaa opettavat toisilleen oman kulttuurinsa musiikkia. Kokemus oli voimakas, herätteli uudella tavalla arvostamaan omia juuria. Osallistuin kymmenille leireille eri maissa, myös mentorina.”
Valmistuttuaan vuonna 2018 Talvitie lähti kiertämään maailmaa leirivuosien aikana rakentuneiden verkostojensa turvin. Ulkomailla keikkoja sai myytyä paremmin kuin Suomessa. Tällä hetkellä häntä kiehtoo etenkin Turkki, muistakin syistä kuin siitä, että siellä asuu hänen kumppaninsa.
“Turkki on täynnä erilaisia etnisiä ryhmiä ja kiinnostavia musiikkikulttuureita. Haluaisin siihen kaikkeen sisälle paremmin.”
Kansanmusiikissa Talvitietä viehättää maanläheisyys ja tasavertaisuus.
“Oleellista ei ole virtuositeetti vaan läsnäolo, tarinankerronta ja yhteys muihin. Kansanmusan ’superstarat’ ja pelimannit jamittelevat festareilla samassa ringissä. Kaikilla on jotain annettavaa taustasta riippumatta.”
Erityisen viehtynyt hän on vienankarjalaiseen joikuun ja kalevalaiseen runonlauluperinteeseen, joista ammentaa omaankin musiikkiinsa.
“Se, miten puhumisen sijaan lauletaan tarinoita. Laulunkirjoittajana olen aika lyriikkakeskeinen.”
Lauluja Talvitie luonnostelee mielessään kaikkialla, ennen kaikkea liikkeessä. Hän saa inspiraatiota vaihtuvista tiloista.
“Esimerkiksi joku pitkä bussimatka, siellä kun istuu 30 tuntia, muu maailma katoaa ja kaikkea alkaa katsoa kuin elokuvaa, nuo riitelee tuolla, tuo kuorsaa, oudot rajanylitykset keskellä yötä…”
Uusissa paikoissa pitää etsiä kodikas kahvila työskentelyyn. Päiväkirjoihin Talvitie kerää teksti-ideoita, jotka säveltäessä yhdistyvät toisiinsa, jokainen laulu eri logiikalla.
“Olen vanhanaikainen runotyttö, panostan muistikirjoihin ja hyvään kynään. Nautin käsinkirjoitetun tekstin kaoottisuudesta, siitä näen omat ajatuskulkuni.”
Säveltäminen tapahtuu pianolla, kitaralla ja haitarilla, reissussa reppuun mahtuvalla baglamadakilla, tai kun sattuu löytämään muun soittimentapaisen, josta lähtee ääntä.
“Saatan vaikka improta jonkun tuulettimen urkupistemäisen hurinan päälle ja äänitän melodian kännykkään talteen.”
Mieleen ovat jääneet Heikki Salon sanat, että kannattaa tehdä lauluja soittimella, jota ei osaa liian hyvin.
“Silloin voi aueta uusia luovia kanavia. Omalla pääinstrumentilla alkaa helposti toistella omia maneerejaan.”
Pianobodypercussion on Talvitien kehittämä livekonsepti, joka yhdistää pianon, perkussiot ja oman kehon rytmiikan. Keikkapaikat hän valitsee sen mukaan, että piano löytyy.
“Matkalaukkuun mahtuvat pikkuperkat ja stompbox. Lisäksi perkussiopuu, jonka äiti ja isä toteuttivat piirrokseni pohjalta. Oksat viritetään mikkiständiin ja niihin saa roikkumaan tuulikelloja sun muuta.”
Kehorytmiikkaa Talvitie alkoi tehdä jameissa, joissa ei ollut mukana soittimia.
“Kehon soittaminen tuntui luontevalta jatkeelta laulamiseen ja tanssiin.”
Keikkapaikoista antoisimpia ovat sellaiset, joissa yleisö on lähellä.
“Olohuone-keikat on kiitollisia, niissä on niin lämmin tunnelma. Syksyllä esiinnyin Lontoossa ihanassa nukketeatterilaivassa. Oon kyllä soittanut myös esimerkiksi painiringissä! Suora yhteys yleisöön ruokkii sielua eniten.”
“Keikkatunnelissa” olemista Talvitie sanoo rakastavansa, mutta välillä DIY-hengessä toimiminen ilman keikkamyyjää tai muuta koneistoa käy raskaaksi.
“Talvi ja kevät on usein rauhallisempaa aikaa, jolloin pystyy tekemään enemmän luovaa työtä ja myös kasautuneita admin-hommia. Nyt ennen kevään reissua menen Villa Vikaniin soittamaan flyygeliä ja säveltämään viikoksi.”
Tarkoituksena on edistää seuraava levyä, joka on jo hyvää vauhtia muotoutumassa.
“Työtila on nomadin elämässä luksusta, ja kun sellainen tarjoutuu, pitkään työstetyt ajatukset saattavat muuttua lauluiksi nopeastikin.”
Matkustaminen eri puolilla maailmaa on vaikuttanut isosti Talvitien kappaleiden teemoihin. Tällä hetkellä tärkeimpiä ovat muukalaisuuteen liittyvät kysymykset.
“Miten se, missä me ollaan vaikuttaa siihen, miten me nähdään itsemme ja miten muut näkevät meidät. Miten kohtaamme tuntematonta, miksi pelkäämme vierasta, mitä kaikkea muukalainen pakottaa kohtaamaan myös itsessä ja omassa yhteisössä.”
Muukalaisuutta Talvitie kokee itsekin paitsi yksin naisena matkustaessaan, myös palatessaan kotiin.
“Maailma on muuttanut mua ja siten suhdetta kotimaahankin. Oon tottunut muihin tapoihin ja Suomessa varsinkin jotkut sosiaaliset normit on alkaneet tuntua oudoilta.”
Muualla taas koti-ikävä vaivaa, mikä kuuluu biiseissä, ja toisaalta helpottaa niitä tehdessä.
“Taannoin Skopjessa ja Sarajevossa ikävöin Suomen metsän tuoksua ja hyvää hengitysilmaa.”
Kun Talvitietä pyytää kuvailemaan musiikkiaan, hän sanoo sen riippuvan siitä, kenelle kuvaillaan.
“Kamupiireissä olen poppia, poppipiireissä kansanmusaa. Joskus puhun etnopopista, joka tapauksessa laulaja-lauluntekijyydestä.”
Marginaalissa Talvitie joka tapauksessa on, ja siellä hän aikoo pysyä.
“Tein aikanaan sen valinnan, että jos haluan jotain, jostain pitää luopua. Tiesin, että tulot on pienet, joten menojenkin pitää olla. Joskus se voi tarkoittaa vaikka epämukavaa matkustamista, mutta vastapainoksi saan aikaa ja tilaa, ja ne on paljon rahaa tärkeämpiä.”
Talvitie mainitsee Virginia Woolfin Oman huoneen, joka on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.
“Siinähän on pohjalla ajatus, että nainen tarvitsee oman työtilan ja omaa rahaa. Voisipa menneeseen välittää viestin, että asiat ovat paremmin. On etuoikeus pystyä liikkumaan ja valitsemaan vapaasti.”
Kun pandemia-aikana ei päässyt liikkumaan, Talvitie toteutti Sata laulua maailmasta -projektin, jossa hän julkaisi videoesityksinä paikallisilta oppimiaan eri maiden kansanlauluja 70 kielellä.
“Maailmalla tuntuu turvallisemmalta reissata, kun osaa lauluja eri maista. Jos tapahtuu joku väärinymmärrys tai muuta ikävää, aina voi kysyä, mistä olet kotoisin, ja laulaa sieltä laulun. Musiikki yhdistää tavalla, mihin mikään muu ei pysty.”
Kuka?
Vilma Talvitie (s. 1989) on kansanmusiikkia, etnoa ja poppia yhdistelevä laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti.
Hän julkaisi debyyttialbuminsa Mistä mihin lokakuussa 2023. Lisäksi hän on julkaissut kolme albumia yhtyeensä Valma ja VarsiNaiset kanssa.
Viimeisen 10 vuoden aikana Talvitie on esiintynyt 30 maassa neljällä mantereella, ja järjestänyt ja mentoroinut ETHNO-leirejä niin Suomessa kuin ulkomailla.
Tällä hetkellä hän työstää toista sooloalbumiaan sekä yhteistyössä ALDA-trion kanssa kansanmusiikkivaikutteista joululevyä. Lisäksi hän tekee artistiyhteistyötä serbialaisen kehomusiikkiduon Alice in Wonderbandin kanssa, ja soittaa turkkilaista, pohjoismaista ja romanien musiikkia fuusioivassa Kalabalik-duossa.
