Musiikintekijät -logo

VIENTIMUSA LEVITYKSEEN

VIENTIMUSA LEVITYKSEEN

6.­8.5. järjestettiin Levillä kattava suomalaisen musiikin vientitapahtuma. Showcase-osuuksissa esiintyi peräti 13 maamme eturivin ryhmää vientikiilto silmissään. Ohjelmaan kuului myös paneeleita ja esitelmiä. Ajatus vientitapahtumasta Lapissa tuntui aluksi järjenvastaiselta. Kittilän ympäristö näytti koneesta katsottuna loputtomalta suolta. Mutta karuus oli puhuttelevaa. Lappi alkoi tuntua ainoalta oikealta vaihtoehdolta ulkomaisten musiikkitoimittajien pään menoksi. Levin hiihtokeskus on tyypillinen lajinsa klondyke, jossa lumen sulaessa rakennusjäte ja muut kätköt nostavat päätään. Rinteissä oli vielä käyttökelpoista sohjoa sitkeimpien hiihdettäväksi.

SUOMEN JOUKKUE

Ekassa paneelissa keskusteltiin alan toimijoiden roolijaosta vientityössä otsikolla ”Kiitos kuuluu koko joukkueelle”. Puhetta johti Jari Muikku (MIC) ja muut olivat levy-yhtiöherrat Tapio Korjus (Rockadillo), Pekka Ruuska (Warner Music), Epe Helenius (Poko), Riku Pääkkönen (Spinefarm) ja management- mies Kari M. Pössi (Blue Buddha Management) sekä kustantajien ikioma Tom Frisk (Warner Chappell). Näkemykset vientiin liittyvistä toimintatavoista tuntuivat kovin vaihtelevilta riippuen siitä oltiinko ison vai pienen levy-yhtiön asialla. Ruuskan mukaan Warnerilla vientiin satsataan ja hittejä haetaan. Pääkkönen taas totesi, että Spinefarmilla on 35 bändiä tallissa ja niitä vain koitetaan myydä ulkomaille, piste. Heleniuksen mielestä asetelmat eivät ole paljon muuttuneet paitsi, että kymmenen vuoden panostuksen jälkeen on aukeamassa ”aivan uudenlaiset maisemat eikä nyt voi enää syyttää huonoja kontakteja”.

Epäselviltä tuntuivat käsitykset vastuun ottamisesta. Pössi katsoi managerin kantavan vastuuta kokonaisuudesta. Frisk näki sisällöllisen vastuun kuuluvan kustantajalle. Kun Pössi sanoi koordinointivastuun kuuluvan managerille, nielaisi Ruuska tyhjää ja ihmetteli kuinka se voi olla muualla kuin taloudellinen vastuu. Pössin mukaan manageri on artistin edustaja, ja että ”on yks hailee kuka tekee päätöksen, jos siinä ollaan artistin takana ­ manageri-instituution esteenä on levy-yhtiöiden asenne taloudellisen vastuun ottajana”. Eikö olekin selkeää! Olisikin mielenkiintoista seurata vastuukysymysten jälkipuintia todellisen taloudellisen ja henkisen romahduksen jälkeen. Useimmista tuntui kovin vaikealta lähteä sijoittamaan järeämmin vientiin esim. kunnolla palkatun managementin voimin.

Pääkkönen sanoikin, että bändit eivät halua antaa (vähistään) siivua ulkopuolisille ja että ”touhu on pientä ja onnetonta täällä ei se elätä montaa manageria”. Avainasiana pidettiin kuitenkin sitä, että manageripuoleen satsattaisiin enemmän. Masternauhojen ja videoiden budjetit saivat myös osansa. Yhteinen käsitys oli esim. se, että on hyvin kyseenalaista palkata joku ulkomainen ”nimi” tuottajaksi siinä uskossa, että se on taika-avain taivaaseen. Usein tuhlataan laadun kannalta täysin merkityksettömiin asioihin niin äänityksissä kuin videoinneissakin. Lopuksi todettiin, että alalle tarvitaan vientiorganisaatio, managerikoulutusta (jota jo jossain määrin on ollutkin) ja artistikoulutusta kansainvälisten kuvioitten hallintaan.

ULKOMAAN JOUKKUE

Toisen päivän paneeli oli odotuksiltaan viekoitteleva, mutta anniltaan yllätyksetön. Finnpop after Gold Rush­nimikkeen alla puntaroitiin suomibuumia ulkomaisten musiikkitoimittajien toimesta. Dave Calhoun (Dazed & Confused Magazine) ja Kai Lofthus (Billboard) eivät nähneet suomalaisten listasijoituksia automaattisena avaimena kestävämpään menestykseen. Jokainen hitti on itsenäinen tuote eikä nykyisenkaltaisessa tasapäätuotannossa kysellä alkuperämaata. Kävi myös ilmi, että meiltä odotetaan tuotannostamme sitä eksotiikkaa, jota se luonnostaan tarjoaa.

Ainoa yllättävä oli Lofthusin väite, että Suomi voisi pärjätä kansainvälisesti myös omalla kielellään. Hän mainitsi esimerkkinä Värttinän, mutta tarkoitti selvästi muutakin kuin ”maailmanmusiikkia”. Antti Isokangas johti puhetta sujuvasti, muttei pahemmin pureutunut vastauksiin kommentein tai lisäkysymyksin. Paneeli olisikin voinut pohtia kansainvälisten hittien syntyproblematiikkaa kaikessa rauhassa nyt toteutuneen pintaraapaisun sijaan. Mukaan olisi tietenkin ollut hyvä saada hiukan laajempi kansainvälinen edustus käsittäen muitakin kuin musiikkitoimittajia, jotka helposti ovat rooliinsa jämähtäneitä trendinvartijoita.

TURHA JOUKKO

Kaksi jäljellä olevaa kansainvälistä presentaatiota olisi voitu jättää väliin ja käyttää aika mielekkäämmin. Elisa Communications mainosti emma.fm-äänitekauppaansa aneemisesti ala-arvoisella englan-nilla. Toki esitelmöijä tunsi asiansa loistavasti, mutta jonkinlainen esiintymisvalmius olisi suotavaa. Toinen kansainvälinen kohellus käsitteli sähköistä lipunmyyntiä. Moom Solutions ­nettilafkan IT-persoona esitti edellistä huonommalla englannilla yhä uudestaan ja uudestaan kuinka helppoa ja kätevää on toteuttaa konserttien ym. lipunmyynti heidän metodillaan. Tällaiset mainossessiot kuuluvat messualueille, eivätkä tämäntyyppisen tapahtuman viralliseen ohjelmaan.

PELAAJAT

Ehdottomasti upeinta koko tapahtumassa olivat itse sisällön tuottajat. Hullu Poro Areenan suuret puitteet eivät olleet parhaat mahdolliset, sillä sesongin päätyttyä Levillä on hiljaista. Silti tapahtuman osanottajat ja paikallinen yleisö saivat parhaan mahdollisen läpileikkauksen suomalaisesta vientimusiikista. Tekniikka ja aikataulut toimivat ja vain yksi bändi peruutti esiintymisensä (LAB). Iloinen yllätys minulle oli mm. Emmi, jonka esiintymisrutiini vaatii kyllä vielä kilometrejä, mutta laulunlahja ja biisintekotaidot ovat kiistattomat.

Kovin yllättäjä oli mielestäni Kwan, joka edusti uutta suomalaista rytmipuheosastoa. Solistit Mariko ja Tidjân olivat suvereeneja sekä omassa genressään tuoreita esiintyjiä. Biiseistä löytyi muu-takin sisältöä kuin alan kliseitä. Jo Hope oli tyyli-tajuinen ja sympaattinen sekä biisintekijänä valmiin kuuloinen. Ulkomaan toimittajat noteerasivat mm. Palefacen ja Jori Hulkkosen. The Rasmus ei ehkä ollut persoonallisimpia, mutta ehdottomasti yksi tiukimmista. Nylon Beatin englanninkielinen ohjelmisto toimi hyvin, mutta bändin vientipotentiaali sai ristiriitaisen vastaanoton. Lisäksi esiintyivät Lemonator, Kemopetrol, Rinneradio, 69-Eyes, Amorphis ja Bitch Alert, jotka kaikki hoitivat osuutensa erittäin hyvin.

Elvis-edustajan näkökulmasta oli hienoa havaita, miten suomalaisten bändien biisintekotaito on viime vuosina kohonnut. Sehän on kuitenkin merkittävin tae onnistuneille vientipyrkimyksille.

Janne Louhivuori

Teksti: Janne Louhivuori

piirros: Vesa Huhtala

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2001

Selaa lehden artikkeleita