Harmonikkataiteilija ja säveltäjä Veikko Ahvenaisen ura on kestänyt jo 75 vuotta – jos sen lasketaan alkaneen siitä, kun soittaja ansaitsi ensimmäiset keikkapalkkionsa. Hyväntuulinen supliikkimies on ollut taitava verkostoituja ja brändin luoja jo paljon ennen kuin noita käsitteitä tunnettiinkaan.

Kauniin valkoisen omakotitalon olohuoneessa kolme harmonikkaa, nuottiteline, piano ja kuuluisan säveltäjän rintakuva kertovat vierailijalle heti, että ollaan muusikoiden kodissa. Veikko Ahvenainen, yksi vanhimmista edelleen aktiivisista ammattimuusikoista asustaa vaimonsa harmonikkataiteilija Carina Nordlundin kanssa Jyväskylän Palokassa.

Isäntä ottaa vieraansa vastaan hyväntuulisena, ja tunnelma hänen kanssaan keskustellessa on luonteva ja rento. Tässä taiteilijassa ei todellakaan ole diivailun häivääkään.

85 vuotta viime syyskuussa  täyttänyt Ahvenainen on tehnyt poikkeuksellisen pitkän muusikonuran. Työmatkoja hän on vuosikymmenten mittaan tullut taittaneeksi niin maakuntien kuoppaisilla sorateillä ahtaissa autoissa kuin suihkukoneiden business-luokassakin, ja esiintymispaikkoina ovat tutuiksi tulleet yhtä hyvin tomuiset työväentalot kuin Radio City Music Hall New Yorkissa tai Tšaikovskin sali Moskovassa.

Konsertteja on kertynyt viitisen tuhatta eri puolilla maailmaa Kiinaa ja Japania myöten, levytyksien määrä hipoo tuhannen haamurajaa. Puhumattakaan sadoista sävellyksistä tai Ahvenaisen mittavasta työrupeamasta soitonopettajana ja useiden harmonikansoiton oppikirjojen laatijana.

Viime vuonna Ahvenainen julkaisi myös omakustanteena muistelmateoksen nimeltään Hanurini muistoja, aiemmin hänen värikkään elämänsä käänteistä on julkaistu Markus Similän toimittama kirja Täysin palkein. Myös ura levyttäjänä jatkuu: kesäkuussa on määrä julkaista Toivo Kärjen satavuotisjuhlavuoden merkeissä Kärjen sävellyksistä koostuva cd.

Soittajamestari esittelee kolmea harmonikkaa jotka ovat käytössä kulloinkin esitettävän musiikkityypin mukaan. Niistä arvokkain on maineikkaan venäläisen harmonikantekijän Juri Volkovitsin käsityönä rakentama muhkea ja jaloääninen soitin, jollaisia maailmassa on tiettävästi ainoastaan kuusitoista ja Venäjän ulkopuolella vain tämä yksi.

Soitin on Neuvostoliiton lahja itänaapurissakin aikanaan paljon ja suurille yleisöille konsertoineelle taiteilijalle.

– Ehkä se lahjoitettiin minulle siksikin, että kiertelin ympäri maailmaa soittelemassa, ja he katsoivat tämän hienon instrumentin olevan vähän kuin mainosta maalleen, Ahvenainen naureskelee.  

Volkovits-hanurillaan hän soittaa lähinnä klassista musiikkia, ja se soveltuu myös vanhoihin kansansävelmiin ja esimerkiksi virsiin.

Sen sijaan perinteinen tanssimusiikki vaatii ihan toisenlaisen soittopelin. Autenttisuus kärsii, jos sitä soitetaan liian hienostuneella tai liian nykyaikaisella instrumentilla, jonka äänenväri tekee vaikutelmasta tavallaan liian steriilin. Ahvenainen korostaakin, että aidon tunnelman saavuttamiseksi tulee olla oikeanlainen, musiikin tyyliin ja henkeen sopiva hanuri.

– Vanhoissa polkissa ja tangoissa pitää olla vähän sellaista komikymmenluvun tunnelmaa, kuin vanhassa grammarissa ikään.

Ranskalaistyyppistä musiikkia varten soittajalla taas on italialainen Giulietti-haitari. Oikeanlainen musette-soundi syntyy siitä, että soittimessa on kolme eri äänikertaa, jotka ovat keskenään hiukan epävireessä.

Toisessa huoneessa on hyllyllä rivi hanureita joita Ahvenainen on uransa alkuaikoina näppäillyt, mutta kuusikymmenluvun jälkeen hänen ei juuri enää ole tarvinnut soittimia vaihtaa.

– Ne kun ovat minulle tehtyjä, ja lisäksi niin laadukkaita että kestävät kyllä.

Ahvenainen keikkailee edelleen aktiivisesti; yhdessä vaimon kanssa hänelle kertyy vuosittain 70–80 esiintymistä eri vuodenaikoina. Varsinaista sesonkiaikaa on kesä: suunnilleen juhannuksesta elokuun puoliväliin hän konsertoi jossakin päin Suomea lähes joka ilta.

– Kesämökkiaikaan on turhaa lähteä esiintymään kaupunkeihin, mutta esimerkiksi Savitaipaleella, Puumalassa, Heinävedellä tai Mäntyharjulla konsertteja järjestetään joko koulujen saleissa tai seurantaloilla. Vaikkapa jonnekin Viljolahden maamiesseuran taloon saamme enemmän yleisöä kuin millään saisimme kaupungissa konsertoidessamme.

Monella paikkakunnalla on myös harmonikkakerho, joka osallistuu konserttiin ja saa näin tilaisuuden esitellä taitojaan yleisön edessä. Ahvenainen kirjoittaa näille myös sovituksia. Vuosikymmenien mittaan lukuisia harmonikkakursseja vetänyt musiikkipedagogi haluaa tälläkin tavoin auttaa varsinkin nuoria yrittäjiä eteenpäin harrastuksessaan.

Ahvenaiselle on kehittynyt hyvä vainu sen suhteen, mitä yleisö haluaa ja missä se liikkuu. Hän hämmästelee sitä viime vuosien trendiä, että kaupunkien konserttipaikoissa on käynyt yleisökato. Nimekkäidenkin kansansuosikkien konsertteja on jouduttu ajoittain jopa perumaan. Sen sijaan kaupunkitaajamien ulkopuolella olevat paikat saattavat vetää yleisöä yllättävän hyvin.

– Olimme juuri esiintymässä Toivalan Metsäkeskuksessa, pienellä paikkakunnalla Kuopiosta pohjoiseen. Neljäsataa lipun ostanutta kuuntelijaa. Kuopion Musiikkikeskuksessa olisi mennyt ehkä sataviisikymmentä.

Hän otaksuu ilmiön johtuvan osittain siitä, että kaupunkien konserttitilat ovat monen mielestä liian hienoja eikä konserttia haluta kuunnella kravatti kaulassa, tai sitten sellaisista käytännön seikoista kuin esimerkiksi pysäköintipaikan löytäminen. Ehkä konserttipaikka metsän keskellä myös houkuttaa enemmän juuri syrjäisyydellään, hiljaisuudellaan ja luonnonläheisyydellään.

Yleisön maku ratkaisee sen, mitä keikoilla soitetaan. Ahvenaisen ohjelmisto on paljolti varsin perinteistä, koska suomalaiset haluavat edelleenkin kuunnella etenkin kesällä tuttuja tangoja ja valsseja, jenkkoja ja kansanlaulusovituksia. Myös kansainvälisiä kappaleita mahtuu hyvin ohjelmistoon. Ahvenaisella on pitkään kokemukseen pohjautuva näkemys siitä, kuinka tärkeää on repertoaarin valinta eri tilaisuuksiin.

– Joku Sibelius-akatemiasta valmistunut nuori muusikko saattaa itsetietoisena ajatella, että enhän minä, jolla on sentään hanurinsoiton diplomi taskussani, lähde konserttiin mitään Metsäkukkia vetelemään. Tällä asenteella ei kauan keikkailla; esiintyvällä taiteilijalla, joka kuvittelee voivansa soittaa tai laulaa vain sitä mitä itse haluaa, on hyvin lyhyt ura. Musiikilla itsensä elättävän pitää ajatella myös sitä, että kassaan tulee rahaa. Ennen kaikkea on siis ajateltava yleisöä ja sen odotuksia, eikä mitään musiikkia sovi halveksia.

On myös syytä ottaa huomioon millaiselle ja minkä ikäisille yleisölle soittaa. Variaatioita saa kyllä olla, mutta tietty tutunomaisuus on joka esiintymisessä oltava. Esimerkiksi kesäkonserttien enimmäkseen yli viisikymppisille suomalaiskuulijoille Oskar Merikannon Kesäillan valssi on ehdoton kestosuosikki, yhtä olennainen kuin Stephen Fosterin Beautiful Dreamer amerikkalaisyleisölle tai Kalinka venäläisille.

– Pitää olla nöyrä sen suhteen mitä ihmiset haluavat kuunnella, ja esittää se niin hyvin kuin osaa.

Tämä tuo Ahvenaisen mieleen hänen Artur Rubinsteinilta omaksumansa ajatuksen, että pitkät äänet ovat vaativimpia soittaa, koska niissä paljastuu, mitä soittajan sisällä liikkuu.

– On paljon teknisesti taitavia soittajia joilta ääniä tulee kuin konekivääristä, mutta pelkällä loistavallakaan tekniikalla ei pärjää, jos haluaa todella välittää musiikin kautta kuulijalle jotain.

Ahvenainen pitää edelleen myös kirkkokonsertteja, jotka hän aloitti esimmäisenä hanuristina Suomessa jo 70-luvun alussa. Aivan kuten klassisen musiikin esittämistä harmonikalla on joskus kovasti vieroksuttu, myös harmonikan tuominen kirkkoon aiheutti aikanaan kiivastakin vastustusta. Nykyään ei sentään enää, onhan temppeleissä totuttu näkemään niin rockyhtyeitä kuin tanssiesityksiäkin.

Kymmenkunta vuotta sitten Ahvenainen myös levytti tuttuja virsiä. Äänitteet tehtiin Keravan kirkossa, ja näitä hartaita, pieteetillä esitettyjä tulkintoja kuunnellessa tuntuu omituiselta ajatus, että harmonikka olisi jotenkin ”epäpyhempi” soitin kuin vaikkapa urut.

Työntäyteisen elämän keskellä Veikko Ahvenainen on aina huolehtinut hyvin kunnostaan. Hän ei ole koskaan tupakoinut eikä alkoholikaan ole hänelle maistunut kuin hyvin kohtuullisessa määrin. Edelleen jäntevä olemus ja vitaalisuus todistavat myös elinikäisestä liikuntaharrastuksesta, hiihdosta ja juoksemisesta.

Takana on jopa 31 täyspitkää maratonia, joista viimeisimmän hän juoksi toissa vuonna. Musiikki  liittyy tähänkin: hän sävelsi 90-luvun alussa Helsinki City Maratonille Maratoonarien marssin, joka siitä lähtien tuli tavaksi esittää aina ennen juoksun lähtölaukausta.

Ahvenaisen häikäisevä ura ei ole vain musikaalisen lahjakkuuden ja hellittämättömän harjoittelun ansiota. Hän on myös ulospäin suuntautunut ja etevä supliikkimies, joka on aina ollut valmis tarttumaan tilaisuuteen ja uskaliaisiinkin uusiin haasteisiin. Voisi sanoa, että hän on ollut hyvä verkostoituja ja brändin luoja paljon ennen kuin noita käsitteitä tunnettiinkaan.

Viime vuosina hän on konsertoinnin lisäksi toiminut radiojuontajana Alajärvellä toimivassa Järviradiossa, jota Ahvenainen kiittelee suomalaisen populaarimusiikin perinteiden ansiokkaasta vaalimisesta. Toisin kuin vaikkapa Ylen Radio Suomi, joka yhä enenevässä määrin on satsannut hittilistoihin ja muuhun nuorille suunnattuun, Järviradio ottaa hyvin huomioon myös ikääntyneempien musiikintarpeen, niin kaupallinen kanava kuin onkin.

Ahvenainen on tehnyt Järviradiossa muun muassa Kesämökin gramofoni -ohjelmia sekä Harmonikkamusiikin toivekonsertteja. Puhelintoivekonserttien juontaminen, ihmisten kanssa jutustelu suorassa lähetyksessä, on hänelle erityisen mieluista. Kuten esiintymislavoilla, siinäkin on olennaista reaaliaikainen kontakti yleisön kanssa. Eikä ole kovin harvinaista, että puhekumppaniksi sattuu joku joka on joskus ollut tekemisissä Ahvenaisen kanssa – vaikkapa pyörähdellyt nuoruudessaan tanssilavalla hänen soittonsa tahtiin.

Veikko Ahvenainen on harmonikkataiteilija, säveltäjä, sovittaja, pedagogi, orkesterinjohtaja ja sanoittaja. Hän syntyi Kuopiossa vuonna 1929.