Vastakohtia ja dialektiikkaa
Jossain aikaisemmassa artikkelissani tein mielenkiintoisen vertauksen, ainakin omasta mielestäni. Kirjoitin, että Ultra Bra on älykköjen ja opiskelijoiden ”Tammerkosken sillalla”. Tiedättehän tuon joviaalin ohjelman, jossa entinen sitoutumaton sosialisti, nykyinen kantrispesialisti Mikko Alatalo laulattaa kansan syviä rivejä. Suomalaiset ovat perinteisesti olleet yhteislaulukansaa, erilaisia kuoroja ainakin on joka niemessä ja notkelmassa. Laulaminen ryhmässä on tietenkin helpompaa kuin soolona. Oma ääni pelottaa helposti. (Ehkä pitäisi äänestää kuorossa…)
Tämän takia onkin mielenkiintoista kuulla että Eero ”Ertsi” Ojanen nauttii erittäin paljon soolopianon soitosta. ”Itse asiassa jossain Cafe Esplanadissa soittaminen on nastaa, hauskaa itse soittamistapahtuman ja siinä kehittyvän musiikin takia. Kaikki yleisö on sitten oikeastaan plussaa.” Ojasella oli kuitenkin paljon osaa ja arpaa sen soundin kehittämisessä, joka on ollut pohjana ja tienviittana tämän edellä mainitun, massoille tutuksi tulleen ja varsin suositun nykyryhmän klangille. Vastakohtaisuuksia ja dialektiikkaa.
70-luvun laululiike perustui pitkälti lauluihin, jotka kaikki pystyivät mukana hoilaamaan. Kun esilaulajana oli vielä ryhmä, jossa kaksi vetävää mimmiä ja kaksi rotevaa kundia latasivat rinta rottingilla tarttuvaa iskelmää (aiemmin iskusävelmä ja hetkelmä, sittemmin unohdettuja määreitä), jolla vahvistettiin joukkojen, ei poliittista tietoisuutta, vaan syvää uskoa siihen ja sen kaikkivoipaisuuteen, oli teho valtaisa. Vaikka nykyään keskustelu poliittisten aatteiden syyllisyydestä ihmisten välisiin epäoikeudenmukaisuuksiin ja vääryyksiin lainehtiikin kiivaana ja tarkoitushakuisuuden pääosiltaan ylittää vain asiantuntemattomuus, ei voitane ensimmäisinä sormella osoittaa ihmisiä, joiden vakaumuksen perustana oli ja on varmaan vieläkin oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Eräs tutkija kehottikin aloittamaan problematiikan miettimällä, että jos Lenin ja Stalin pilasivat ”periaatteessa hyvän” sosialismin, niin pilasiko Hitler natsismin?
No, nythän kaikki vähänkään uutisia seuraavat ovat varmaan havainneet, että hetkelmä on ajallisesti elänyt pitempään kuin ikuiseksi luonnehdittu yhteiskuntamuoto… monikin.
Leikkisästi voisi todeta, että mielenkiintoista, ainakin ”Nomen est omen”- metodilla on se, että aikansa terävintä tekstiä (Oppimisen ylistys jne) säveltäneen taiteilijan tuoreimpia töitä on musiikki elokuvaan ”Sokkotanssi”. Joka taas on päällisin puolin hillittyä, mutta sisäisesti väkevää, sekä elokuvallisesti että musiikillisesti.
Mies, jolla on vyönsä alla reilusti yli puolen sataa teatteri- elokuva- ja muuta isompaa sävellystyötä, pari täysimittaista balettia jne. On varmaan kurinalainen ja työteliäs.
Eero Ojasen ensimmäinen teatterisävellystyö oli näytelmään ”Wälläri”, vuonna 1967. Koska Selvis-aviisi perehdyttää mielellään nuorempia lukijoita myös historian syövereihin, tulkoon todetuksi, että Niilo Wälläri oli Merimies Unionin legendaarinen puheenjohtaja, mies jonka sana pysäytti laivaliikenteen suomalaisen lipun alla, tai vastaavasti sai sen liikkeelle. Ay-mies siis, sellainen joita nykyään ei liiemmälti ole. Eikä kohta enää suomalaisen lipun alla kulkevia laivoja. Mutta se on taas toinen juttu. Mutta liittyy tavallaan Ringo Starriin.
Matti Kuuslan hillittömimpiä juttuja oli laittaa televisiossa mieskuoro Niilo Wällärin johdolla laulamaan Lennon- McCartneyn kappaletta ”Yellow Submarine” eli suomeksi ”Kaikki joukolla jäätä särkemään” (suom. Junnu Vainio). Tämä lienee ensimmäisiä kertoja, kun populaarimusiikki ja työväenaate reilusti löivät kättä. Ainakin tässä mittakaavassa ja miljöössä.
Beatles ei ollut nuorelle jazz-pianistille mikään kova juttu. Ei varsinkaan komppiryhmänsä ansiosta, joka suoraan sanoen soitti naurettavan kökösti. Myöhemmin kävi ilmi, ettei rumpali Ringo Starr myöskään puolestaan arvostanut jatsia, hän luonnehti vaikutelmiaan be-bopista: ”Ihan kuin rotat juoksis peltikatolla…”.
Itseoppinut jazz-pianisti vietti muutaman vuoden Sibelius- akatemiassa, oman väittämänsä mukaan sisään ujuttautuminen tapahtui koulunsa musiikinopettajan, Matti Raution suosiollisella avustuksella. Tämä perustui ilmeisesti tarkkaan havannointiin itseoppineen musiikillisista lahjoista. Sibiksessä hän ei kuitenkaan viihtynyt pitkään.
”On totta, että monella on ollut ongelmia myöhemmin, jos on alkanut streitisti klassisella ja siirtynyt sitten jatsiin. Taimi ja fraseeraus on kuitenkin niin erilainen, klassisen aikakäsityksen ’poiskitkeminen’ voi olla yllättävän työlästä. Nykyisin alkaa olla jo aika paljon ristikytkentää, jengi pystyy vetämään monilla alueilla luontevasti. Ainakin tuntuu siltä, kun niin tapahtuu. Mutta itse en väitä oppineeni soittamaan klassista, vaikka sitä päivittäin tulee vedettyäkin.”
”Jotain – 64 tehtiin ensimmäinen levytys, ihan jatsia, Juhani Virkin sekstetti jossa oli mm. Stanley Lindroos ja Pöyryn Pekka ja tietenkin Virkki itse kitarassa. Toisella puolella oli mun biisi, tallenne oli EP-levy. Oton (Donner) kanssa myös paljon hommia, ekat Porin jatsit… osakunnat järkkäs siihen aikaan paljon jami-tilaisuuksia, joissa tietenkin vedettiin lähinnä standardeja. Se oli tietenkin yhteinen kieli, omia biisejä tietenkin pikkuhiljaa. Jazz on kyllä ehdottomasti se lähtökohta. Sehän edusti silloin in-juttua, kapinallisuutta. Oltiin erilaisia. Omaa koodia, ei vanhuksille.”
Bill Evans ei liene outo valinta yhdeksi ensimmäisistä esikuvista pianismin alueella.
”Evansilla pianonsoittoon liittyy erittäin sävellyksellinen ote, vaikka ei itse niin hirveästi biisejä tehnytkään. Vähän samalla tavalla kuin Jarretilla (Keith), joka taas omaa mittavaa säveltäjämeriittiä, mutta työstää esimerkiksi standardeja, jotain Tin Pan Alley- melodioita soittaessaan matskua paljolti samalla tavalla. ’Banaali’ musikaalisävelmä saa uudet raamit ja samalla sen sisältö valottuu eri tavalla kuin Hollywood-raameissa. Tekee niistä tavallaan uusia teoksia.”
Pelkkä jazz-pianistin ura ei vielä 60-luvulla saanut vanhempia vakuuttuneeksi perillisen ammatillisen kaukonäköisyyden oikeellisuudesta. Tämän takia Ertsi suuntautui yliopistoon lukemaan matematiikkaa. Tämä johti työhön sen aikaisten tietokoneiden parissa, yllätys yllätys, Nokialle. Säveltäjä muistelee koneiden olleen ”about rantasaunan kokoisia” ja vertaa tehojen eroja oman työpöytänsä ääressä nykyisin olevaan kenkälaatikon kokoiseen pakkaukseen. Tehoja on satakertaisesti (?), hieman vain mietityttää, että musiikki jota tietokoneilla nykyään tehdään on ainakin kuulokuvaltaan perin simppeliä. Mies on kyllä silti kiinnostunut Darudesta ja kumppaneista. ”Kiinnostaa se, mikä siinä ihmisiä viehättää. Vaikka ei itse olisi siitä vielä selvillä. Joku juju siinä täytyy olla.”
Ojasella on myös kotonaan oma ”paja”, jossa musiikkia syntyy hyvin yksinkin. Analogia soolopianoon? Ovatko soittajat tarpeellisia? Keskustelemme hetken tietokonepeleistä ja mahdollisuudesta rakentaa, tai mahdollisuushan on mutta resursseja vaatii, näytelmä, jossa tietty määrä näyttelijöitä esittää käsikirjoitusta tietyissä olosuhteissa ja reagoi ohjaukseen ominaisuuksilla, jotka on ennalta määritelty. Draaman parissa yhtenä ehkä eniten työskennelleistä säveltäjistä Ertsillä on selkeästi mielenkiintoa tällaiseen ohjelmaan. Onhan erilaisia sävellysohjelmiakin kehitetty, hyvinkin käyttökelpoisia. Mutta jos kommunikaatio typistetysti rajoittuu kolmikantaan suunnittelija, myyjä ja koneen ostaja, onko kuulijan osa enää kovinkaan lohdullinen.
Matti Nykänenhän, mäkihypyn taitaja ja alansa huippu, opiskeli kuulemma laulun jalon taidon, tulkintaa myöten, armottomalla urheilijan psyykellä eli patterniharjoituksella lihasmuistiin, ja pystyi näin toistamaan kaiken oppimansa, ei tosin tuottajan mukaan sen lisäksi mitään muuta. No, mäkihyppykin on yksinäistä hommaa. Kun Matilta kysyttiin eikö haittaa, kun hillittömässä sumussa ei näe hyppyrin nokkaa, vastasi Matti tyynesti: ”Kyllä se siellä on…”
Aikahyppy taaksepäin ja toisenlaisiin harjoituksiin…
Kerrotaan, että Kaj Chydenius sävelsi ”Kalliolle, kukkulalle” -biisin treenien välillä, harjoitusmateriaaliksi. Kappale on elänyt harjoituksia pitempään.
”Tarvittiin käyttöbiisejä. Biisejä joita voi laulaa. Tutustuin Chydikseen Pikku Lillanin ’Keväinen lauluilta’ -proggigsessa, Kajn musaa, mutta se sitten siinä yhteydessä hän patisti tekemään lauluja. Olisiko peräti työntänyt tekstejä syliin ja sanonut, että tee nuo. Chydis ei varsinaisesti ollut silloin jazz- mies, eikä ole kyllä vieläkään. Jazz oli aika eksklusiivista musaa tuohon aikaan ja Kajn puhtaat kolmisoinnut oli vähän… korkeintaan duurikutonen… kai ne tuntui vähän korneilta. Sitten alkoi kuitenkin hiffaamaan sen ajattelun voiman ja merkityksen.”
Mainitsin, että George Duke’n oli Frank Zappan bändiin mennessään vaikea sopeutua soittamaan triviaalia akordia triolirytmillä, kolmen soinnun rokkibiisiin. Mutta ymmärsi sitten, kun jengi hurrasi villinä. ”Joo. Kaikella on funktionsa. Ja sellaisen kompin soittaminen tarkasti ja samalla svengaavasti ei ole oikeasti helppo juttu. Vaikka niin luulisi.”
Kun alettiin tarvita materiaalia ”jalompaan käyttöön”, kulttuuripuolelle, ei ollut kuitenkaan haitaksi se, että Ojanen oli 60- luvulla kolunnut myös tanssiliitereitä, ollut vääntämässä musiikillista pariutumiskulissia sodan jälkeisestä jähmeydestä pikku hiljaa vapautuvalle kansalle, joka tulisi löytämään itsensä poliittisesti ja seksuaalisesti. Ainakin vähäksi aikaa. ”Joo, tuli käytyä tangot ja muut läpi. Peruskatalogi mitä tuolla tarvittiin, että selviydyttiin.”
Kuusikymmenluvulla tehtiin kabareita, musiikkinäytelmiä ja näistä vähitellen sikisi kantaa ottava, poliittinen teatteri. Mielenkiintoista on tietenkin se, että milloin, tai miksi kriittisyyteen, anarkismiin ja yleiseen hauskanpitoon pohjautuva meininki alkoi jäsentyä ”tiedostavaksi” teatteriksi.
”Aluksi oli tällasta yleisvasemmistolaisuutta, protestia, asennoitumista vanhempaa sukupolvea vastaan. Se sitten tiukentui 70-luvun alussa. Kabareissa laitettiin kaikkea suruttomasti läjään ilman suurempia ideologioita.” ” Suhtauduin laulujen tekoon aika paljon juuri käyttömusaperiaatteella. Ettei mitään ikuisuuskamaa. Siksi onkin yllättävä, että paljon on jäänyt elämän niistä biiseistä. Ei kaikki, mutta monet.”
” No, ne laulut joka tapauksessa alkoivat teatterin puolelta. Laulupuoli oli tietenkin näyttelijöillä ja on ehkä vieläkin vähän oma lukunsa. Ne ei ole muusikkoja, vaan laulavia näyttelijöitä. Opettelevat suorittamaan biisin.”
Mielenkiintoinen näkökulma koulutuksellisesti. Syytettiinhän osallistuvaa teatteria myöhemmin pitkään musiikkiteatteriperinteen tuhoajaksi. Nythän operetti ja musikaali ovat elossa enemmän kuin koskaan. Ainakin näyttämöllä.
Kun katsoo Ojasen näyttämöpuolelle sijoittuvaa sävellystyölistaa huomaa, että alkupään työt ovat keskittyneet ruotsinkieliselle puolelle, Lilla Teatern’iin, ja siirtyvän suomalaiselle puolelle siinä vaiheessa kun teoreettinen puoli alkoi jäsentyä suomalaisten taiteentekijöiden piirissä, toisten iloksi ja toisten harmiksi. Olisiko niin, että ruotsinkielisessä kulttuurissa kriittisyys ja hauskanpito kulkevat luontevammin käsi kädessä, mutta suomalaisten on loppujen lopuksi jossain vaiheessa katsottava kortit, asiapohjalta ja otsa rypyssä, pohjamutia myöten…
Yhtäkaikki, seitsemänkymmentäluvulla vaikuttanutta poliittisen laulun voimakautta ei voi sivuuttaa ilman Ojasen biisejä ja Agit Propin laulusoundia. Vaikka jazzilliset elementit ovat läsnä, toisin kuin Chydeniuksella, joka olikin kaukonäköisesti Beatles-miehiä, vertaus Ertsistä laululiikkeen Rauno Lehtisenä ei liene kohtuuton. Melodiat ovat iskeviä ja mieleen jääviä, sanoista nyt puhumattakaan.
”Mun suhtautuminen laulun tekemiseen on se, että mä olen yrittänyt ymmärtää sen tekstin, runon. Mikä sen ajatus on. Että se idea välittyisi mahdollisimman selkeästi. On aivan eri juttu, miten klassisella puolella tehdään, että aletaan käsitellä tekstiä kuin materiaalia. Siitä tulee musiikille alisteista. Se on eri juttu. Itse yritän sillee maalaisjärkipohjalta. Olen aina pyrkinyt löytämään luontevan rytmin. Jopa proosarunoista, joilla ei ole mittaa voi sen rytmin löytää ja sitä kautta muodon. Siitä se muodostuu.”
Tästä sikisi hetken keskustelu rytmistä ja vanhemman kreikkalaisen runouden kääntämisestä oikeaan mittaan. Tapanahan on vanhemmalla kääntäjäpolvella ollut se, että jos ei mittaan sopivaa sanaa ole löydetty, on keksitty uudissana tai jopa muutettu ajatusta. Formaatista poikkeaminen on tuomittu rytmin rikkomisena, vaikka ajatus olisi säilynyt. Esitin, että eri aikoina ihmisillä on erilainen rytmi. ” Joo, se on totta. Sen jutun ajatus muodostaa, määrää sen rytmin. Se ei ole välttämättä yy-kaa- koo-nee.” Eri aikoina tanssitaan erilaisia tansseja, vaikka sisältö olisi sama.
Leikkaus Agit Propista ja teksteistä taas Ultra Bra’han.
”Monet ovat olleet loukkaantuneita siitä että Bra olisi ikään kuin varastanut vanhaa ja ammoin keksittyä soundia. No, Kerkko (Koskinen) oli ihan aidosti kiinnostunut asioista, eikä siinä tietenkään mitään pahaa. Hänhän kokosi kokoomalevynkin, jossa oli laululiikkeen aikakauden biisejä. Yksi merkittävä muutos on tietenkin se, ettei biiseissä ole sen ajan ’komukka-komppia’, eli ’luola-beatia’, niin kuin sitä aikanaan kutsuttiin. Terveisiä vaan Reiskalle (Laine ilmeisesti), joka aika monessa levytyksessä vaikutti.
Sovituksethan ovat ylipäätän muutenkin pitemmälle vietyjä. Kerkko kirjoittaa aika tiivistä tavaraa. Vanhoissa arreissa tuntui olevan enemmän ilmaa, lieneekö se sitten äänityksestä, kaikujen käytöstä johtuvaa. Yksi bointsi on tietenkin se, että kun oli vain rajallinen määrä raitoja, neljästä edettiin kahdeksaan ja sitten ajan myötä eteenpäin, oli myös pakko ottaa balanssit huomioon äänitystilanteessa, eli soittaessa ja sitä ennen tietenkin myös arrissa. Miksauksella operoiminen oli silloin toisenluontoista, tietenkin.”
Kom-teatterin palkkalistoilla olo syvensi musiikin ja teatterin symbioosia, koska muusikot ja tätä myötä musiikki olivat mukana jo harjoitusvaiheessa, niin kuin tietenkin yleensä on myös tapana jos budjetti antaa myöten, mutta koska teatteri oli köyhä, oli sillä varaa pitää muusikot ja säveltäjä jo alusta asti luovassa prosessissa jo dramaturgiaa myöten. Edellinen lause on tietenkin vaikea selittää yhdellekään laitosteatterin talousvastaavalle, eikä se järjellinen ole, mutta näin vain aina taiteessa säännöllisin väliajoin käy. Siis, että taidetta tehdään, vaikka sille ei ole taloudellisia edellytyksiä.
”Tämä oli myös pitkän Kom-ajan tärkein anti, oppi ymmärtämään isompia rakenteita. Dramaturgista ajattelua. Teatterissahan myös klassinen kolmeosainen muoto, tavallaan esittely-, kehittely ja kertaus. Taas tullaan myös rytmiin. Tsehovistakin rytmi löytyy. Adornollahan (Theodor) on teoria sonaattimuodosta, josta äsken puhuttiin, eli ensin esitellään, sitten vahvistetaan, sitten tuhotaan. Sitten katsotaan mitä jäi. Minkälainen maailma on kaiken tapahtuneen jälkeen. Coda.”
’Proosallisemmin’ Komissa pääsi ja sai myös kiertää Suomea, kantaa, ajaa, roudata laatikoita, kantaa kulissia ja kaikkea muuta mahdollista mitä independent-teatterin ihanuuteen liittyy.
”Nykyäänhän teattereissa nauhamusa korvaa paljon bändiä. Mutta sehän on korvike. Mutta kyllähän silläkin tavalla voi tehdä täysipainoista, tiettyyn tarpeeseen. Mutta nauha tai sekvenssi ei reagoi mihinkään, eli tässä tullaan taas takaisin rytmiin…”
Yhdessä vaiheessa Ertsi alkoi opiskelemaan Eero Hämeenniemen johdolla. Syynä se, että halusi saada selville ”miten ne jätkät oikein ajattelee”. Asia kuulemma selvisi sen verran, että siitä sikisi ainakin yksi vakavahenkinen pianosävellys. ”Konserttimusiikkia. Nimeltään ’Fantasia quasi una sonata’. Siitä on painettu nuottikin, eikä sitä ole kai esitetty kertaakaan missään. En kyllä osaa itsekään tosin sitä soittaa. Siinä en kuitenkaan käyttänyt niitä oppeja joita Hämeenniemeltä sain. Mutta kyllä teemojen kääntely ja vääntely oli mielenkiintoista.” Tässä tuli ilmi se mielenkiintoinen asia, että vaikka ei suoranaisesti käyttäisi ja soveltaisi saamaansa oppia omaan tuotantoonsa, niin ajattelun muuttuminen, laajeneminen, tuottaa uudenlaista jälkeä. Vaikka sitä ei hölmömpi heti huomaa.
Tämä määrätietoisuus saa hyvän referenssin vanhasta, varmasti jossain aikaisemminkin julkaistusta anekdootista, jossa nuori mokkakenkäinen (suede shoes) nuori oli ensimmäisen teatterisoittokiinnityksen ensi-illan jälkeen tokaissut produktion ohjaajalle, joka oli häneltä udellut mitä keltanokka tykkäsi teatterityöstä: ”Nyt kun olen nähnyt minkälaisia hommia te täällä käytätte, aion mennä kotiin ja tehdä parempia.” Kyseessä oli Svenska Teatern ja kappale Bengt Ahlforsin ohjaama ”Var är min stora ludiga nalle?”. Bändi ja musa oli Otto Donnerin (kuulemma myös anekdootti ja sen levittäminen), joten ei teiniä rohkeuden puutteesta voinut syyttää, silloinkaan…. Vuosi oli 1966.
”Säveltäminen on intuition ja järjen prosessi. Eli paljon vatkaamista, sitä että tietää mitä ei ainakaan halua, vaikka ei sitä haluamaansa heti löytäisi. Tässähän piano ja improvisaatio ovat oivallisia ja perinteisiä välineitä.” Tässä palattiin taas Bill Evans’iin ja pienimuotoisuuden laajentamiseen. Ja sitten Ojanen antoi esimerkiksi Jarretin soololevyn ”The melody at night with you”, jonka hän nimesi viime vuoden levyhankinnakseen, kysyttäessä. ”En niin hirveästi välitä niistä laajamuotoisemmista jutuista ja maratonimprovisaatioista. Tässä levyssä on jotain aivan korneja standardeja, mutta Jarret soittaa ne aivan ihmeellisen hienosti. Hienoa pianismia.”
Tästäpä juontui mieleen tarina edesmenneestä toimittajasta Veikko Ennalasta, joka Hymy- lehden palstallaan suomalaista elämänmenoa kommentoidessaan oli välittänyt tuntojaan, jouduttuaan televisiosta todistamaan Keith Jarretin Kirjurinluotokeikkaa. (Ennalahan oli itse harras kotiurkuri, joka mielellään improvisoi pitkiäkin rupeamia, joten tiettyä kollegiaalisuutta olisi luullut löytyvän). Kyseessä oli juuri yksi näistä Ojasen mainitsemista 70-luvun improvisaatiosoolo-konserteista. Ennala oli järkyttynyt. Ja laittoi kynä savuten. ”Kuvitelkaa. Joku mökin mummo, lupamaksunsa kiltisti maksanut, avaa television ja mitä sieltä tulee? Viihdettä raskaan raatajalle? Ei. Tuntitolkulla kili-kali-kili-kali, jeesusristus, kili-kali-kili-kali, voi perkele …” Jokseenkin näin juttu meni, kirjoittajan muistikuvan mukaan, mutta se on pohjimmiltaan tosi. Sensaatiolehden kohutoimittajalla oli liikuttava huoli agraarityöväestön edustajan kulttuurihyvinvoinnista.
Samaan aikaan toisaalla tehtiin vilpitöntä taidetta työväenluokalle käytettäväksi. ”Joo, näinkin voi käydä. Mutta ei kai ihan täysin epämusikaalista ihmistä ole… tosin jotkut saattaa olla. Ekan vaimon mutsi… siis anoppi, sanoi, että kun hän kuulee musiikkia, niin se kuulostaa kuin hakkaisi kahta halkoa yhteen…” Tulee Ringo Starr taas jostain syystä mieleen… joka työskenteli muuten tarjoilijana kanaalia ylittävällä laivalla ennen Beatles-yhtyettä ja vaurastumista, eli oli puhdasverinen työväenluokan edustaja.
Tästä päästiinkin luontevasti jatsiin ja sen yleisestikin rakastetuimpaan lajiin eli free’hen. Mies, joka juuri diggasi standardeista, tykkää myös soittaa freetä, Trio Nueva Finlandia’ssa. ”On kyllä jotain ideoita, joista keskustellaan, mutta käytännössä se on ihan täyttä freetä. Mukana on joskus myös Avantin soittajia ja sillä tavalla… mutta periaatteessa, ja siksi myös käytännössä täysin vapaata.” Perusryhmässä ovat myös suomifreen veteraanit Teemu ”Kalmisto” Hauta-aho sekä Paroni Paakkunainen. Periaatteen miehiä.
Vielä kun keskustelimme Darudesta sanoi Eero Ojanen mielenkiintoisen lauseen. ”Siinä (musiikissa) pätee eri lainalaisuudet, kuin ne mitä opetetaan musiikkikoulussa.” Sokkoleikki ja Sandstorm sopivat periaatteessa temaattisesti hyvin yhteen. Ehkä tästä löytyy joku yhdistävä linja, Bill Evansista Darudeen?
”Soittaminen on vaan nastaa.” Siis vain soittaminen? ”Siis tekeminen. Musiikin tekeminen. Kaiken muun muassa. Asioiden selville ottaminen. Sitähän musiikin tekeminen parhaimmillaan on. Ja sitä voi tehdä joka päivä.”
Eero Ojanen asuu Etu-Töölössä kivenheiton
päässä Elviksen toimistosta.
