On kirja, on levy, on Juha Vainio -palkinto, ja on peräti useampia live-esiintymisiä, jotka ovat miehen kyseessä ollen todella harvinaisia tapauksia. Tavoitin Edun kotoaan Kemiöstä, keskellä Henki kulkee -kokonaisuuden tiimellystä; takana konsertti ja tv-taltiointi Tampereella, edessä kokoelmaäänitteelle tulevien uusien raitojen tuotanto.

Aloitetaan tuoreimmasta päästä, muttei levystäsi, vaan kirjastasi Meri-Paavo ja mehikäärme. Onko se satukirja?

– Kyllä se sellaiseksi on luokiteltu – kuvakirja, jossa on tarina.

Onko se unelman täyttymys vai määrätietoinen urakehitelmä?

– Mun elämässä ei varmaan ole koskaan ollut ainoatakaan määrätietoista urakehitelmää (naurua)! Olenhan mä älyttömän kauan piirtänyt kuvia, ja pitänyt ihan näyttelyitäkin, mutta kyllä tuollaisen kuvakirjan tekeminen on ollut pitkään mielessä. Aloitin sen teon silloin kun asuimme Ranskassa veneessä, mutta sitten se hautautuikin jo. Loppujen lopuksi kävi niin, että aktivoiduttuani ehdin tarjota kirjaa eräälle toiselle kustantajalle, kun tutun tutun kautta minuun otettiin Otavasta yhteyttä, ja kaupat tuli. Kyllä se tavallaan yhden unelman täyttymys on.

Musiikinteko on kuitenkin edelleen päätyösi. Olet ollut alalla jo neljännesvuosisadan. Onko tekotapasi tuona aikana mitenkään muuttunut?

– Ei ainakaan omasta mielestäni ole muuttunut, kyllä ainakin lähtökohdat ovat edelleen aivan samat.

Olet omat kymmenen albumiasi julkaissut suht säännöllisesti 80- luvun puolivälistä alkaen. Onko niiden suhteen edelleen niin, että sopivan määrän biisejä synnyttyä alat koota jonkinlaista kokonaisuutta albumiksi?

– Kyllä se enemmän menee niin päin, että istun alas tekemään levyn. Jossain vaiheessa vain tulee hinku tehdä sellainen. En tee biisejä pöytälaatikkoon odottamaan. Tosin onhan levyn tuotantovaihe pitkä aika; startista masternauhaan asti sellainen puolitoista vuotta. Prosessi on pitkä, mutta varsinainen studioaika välttämättä ei. Omassa studiossani kun pakerran, niin saatan kyllä tehdä biisin valmiiksi asti miksauksineen silloin kun sellainen alkaa tulemaan.

Olet aiemmin kertonut, että lopullisesta levylle tulevasta valikoimasta kun jää aina sivuun useitakin biisejä, niin et sellaisiin sittemmin ole koskenut.

– Hyvin harvoin joo. On jotain poikkeuksia, mutta niissä biiseissä on alitajuisesti jotain sellaista että kun olen sellaisen joskus jostain syystä raakannut, niin siinä täytyy olla jotain vikaa. Mutta joskus on ollut esimerkiksi paniikkitilanne, että jollekin toiselle on pitänyt saada äkkiä jotain, niin on niistä löytynyt joku ihan okei. Suurin ‘vika’ niissä aikanaan on ollut se, että ne eivät ole sopineet mun levylle. En tarkkaan tiedä kuinka monta biisiä multa on julkaistu, mutta sama määrä on myös julkaisematta. Kyllä tuolla on c-kasetteja varmaan pari viljasäkillistä.

Muille tekemäsi biisit ovat useimmiten vain tekstejä, mutta sieltä täältä löytyy myös kokonaan tekemiäsi. Ovatko sellaiset kuitenkin alunperin itsellesi tehtyjä?

– Kyllä muille menneet biisini ovat kaikki enemmän tai vähemmän tilauksesta tehtyjä. Esimerkiksi Afrikan tähti on Rikille [Sorsa] pyynnöstään tehty, speksinä oli otsikko. Minä olen muistanut olen kyllä tehnyt itselleni; se löytyi pöytälaatikosta Kimille [Lönnholm]. Ajattelin ensin, että se on ihan liian korni biisi julkaistavaksi, enkä levyttänyt sitä itse. Mutta sitten tuli euroviisukarsinta [1989], jossa Kimi lauloi sen ja se sijoittui seitsemänneksi. Biisi oli varsinainen sleeper, koska karsinnan jälkeen oli monta kuukautta ihan hiljaista, ja sitten se lävähti joka puolelle; albumi myi nopeasti jotain 120 000.

Laulun teosta

Olet maininnut rimakorkeuden erosta oman tai tilausbiisin kohdalla, vaikka suhtautuminen vakavaa molempiin onkin.

– Ei rima oikeastaan ole yhtään matalammalla, mutta se on ikäänkuin eri paikassa. Oma musa ja tilausbiisi ovat ihan eri lajeja. Tottakai suhtaudun tilaukseen vakavasti, ja sehän on paljon vaikeampaa tehdä tilaustekstejä; sellainen vaatii jotain

Plus kaikki lainalaisuudet: mitä myydään, kuka laulaa, mitä sen suuhun sopii, mitä executive producer maailmasta miettii. Siinä on tavallaan niin monta pomoa kun tilaustekstiä tekee, mikä tekee sen, että ei sellaisessa mitään hirveän kekseliästä voi sanoa. Vesitys on väärä sana, mutta on oltava aika varovainen siinä mitä sellaisessa sanoo ja mitä ei.

Oletko valmis viilaamaan tarvittaessa?

– Kyllä, tottakai; ihan niin paljon kuin halutaan. Nimenomaan se olisikin reilumpaa niin, että yhden tekstittäjän kanssa viilattaisiin niin kauan että kaikki ovat tyytyväisiä, eikä niin kuin tänään on valitettavasti usein tapana, että tilataan teksti viideltä-kuudelta tekijältä ja valitaan niistä yksi. Jos ei ole valmis viilaamaan, niin sitten ei pitäisi ruveta tekemäänkään.

Jotkut kollegasi ovat sanoneet, että viilaamisessa usein tulee eteen jonkinlainen domino- teoria, että kun jotain riviä muuttaa, niin on sitten muutettava jotain toistakin, ja sitten seuraavaa, eli äkkiä tulee eteen kokonaan uuden tekstin teko.

– Se riippuu niin paljon siitä millainen teksti on; mikä tyylilaji on kyseessä ja miten tarinaa viedään eteenpäin. Mutta on myönnettävä, että suhtaudun asiaan aika löysin rantein. Erityisesti päivänpopissa ei tekstin loogisuudella ja poliittisella paikkansapitävyydellä ole niin viimeisen päälle väliä; laulettavuus on pääasia. Ja etenkin se, että mikä fiilis kuulijalle siitä tulee. Ei se että mitä siinä loppujen lopuksi sanotaan eikä se miten tarina etenee. Tilaustekstissä ei ole sama runoilijan kunnia kysymyksessä, se on käyttöesine mielestäni. Ja sellainen sen on tarkoituskin olla.

Eikä tekstin tarvi luettuna toimia. Kun esimerkiksi tuotan jotain levyä, niin en koskaan halua lukea tekstejä ensiksi, vaan haluan nimenomaan kuulla ne laulettuna. 97 % teksteistä kuulostaa luettuna ihan paskalta, kertakaikkiaan. Lukee vaikka Elton Johnin – tai siis Bernie Taupinin – tekstejä levykannesta ennenkuin kuuntelee ne, niin näyttää ihan… pfff! Muistan, kun kerran luin Chris Rean Road to hell -tekstin, niin se oli ihan järkyttävää soodaa, mutta kun sen biisin kuunteli niin se toimi kuin tupakki. Biisintekstin ei todellakaan tarvi olla luettuna yhtään mitään – runous ja biisinteksti ovat kaksi ihan eri asiaa.

Funtsaako näitä, että missä kohtaa on koukku, missä on otsikko?

– Tilaustekstiä tehdessäni mietin – se on pakko – muuten tulee bumerangia. Omia levyjä tehdessä en juurikaan mieti. Kyllä siinä mielessä mietin, että missä kohtaa mun mielestä olisi makeeta otsikon olla. Ja sen olisi makeeta olla biisin lopussa, Jackson Brownen tyyliin. Sinänsä mietin otsikkoa toki – onhan se tärkeä – mutta en sitä missä sen pitäisi olla.

Juice Leskinen on sanonut, että otsikossa pitää olla se laulu. Oletko samaa mieltä?

– Se on aika laveasti sanottu. Olen mä periaatteessa samaa mieltä, riippuen tietysti siitä mitä Juice tuolla tarkoitti…

Varmaankin niin, että otsikko kertoo laulun sisällön.

– Mä olen sitä mieltä, että biisin kuulemisen jälkeen otsikko ikäänkuin kuittaa sen biisin. Mutta ettei se etukäteen kerro, sehän on ehdottomasti parempi jos tilanne on arvoituksellinen, tai kummallinen tai jotain. Ja teksteissähän voi olla monia tasoja, joista otsikko voi liittyä niistä johonkin.

Plus vielä se, että teksti voi saada kuulijoiden päässä erilaisia tulkintoja. Sehän se on taiteen tehtävä.

– Nimenomaan. Taiteen tehtävä on olla käsittämätöntä.

Koetko olevasi taiteilija?

– En. Mua ärsyttää sellainen taiteilijataiteilija- meininki. Taiteilija-otsikon alla niin paljon sellaista… veruketta. Mä tunnen itseni enemmän käsityöläiseksi kuin taiteilijaksi. En luule, että tämä mitä mä teen on jotenkin tärkeämpää kuin jokin muu. Sellainen mua hämää taiteilijoissa; se että ne luulee taiteen olevan suurempaa kuin elämä, ja tärkeämpää kuin mikään muu. Ihminen on aina ensin, ja sen jälkeen se mitä sä teet. Ei niinpäin, että taide on ensin ja sä voit olla sen jälkeen ihan millainen vaan – että se sun taide oikeuttaa sut olemaan vaikka millainen kusipää tahansa. Sellaista lähtökohtaa mä en allekirjoita ollenkaan.

Suhtaudutko ylipäätään musiikkiin taiteena?

– Tietyistä lähtökohdista tehtyyn musiikkiin suhtaudun taiteena, jos taide tässä nähdään positiivisena asiana. Kyllähän jostain päivänpopista on taide kaukana, jo lähtökohdista alkaen.

Näetkö oman musiikkisi alusta saakka käsityönä? Otatko ikäänkuin palikat käteen ja alat niistä vääntämään?

– En, en mä biisejäni siinä mielessä leegoista tee, enkä käsityöläisyyttäkään käsitä niin, että ikäänkuin samaa palikkaa sorvataan päivästä toiseen. Kyllä siinäkin on luovuus mukana. Olen ehkä liiaksi jämähtänyt suhteessani siihen mikä on taidetta ja mikä ei. Mua vaan niin usein ärsyttää taiteilijuus. Mutta en tee biisejäni tehdäkseni taidetta, vaan mä teen niitä sanoakseni jos ei muuta niin itselleni jotain. On itseasiassa herttaisen yhdentekevää onko ne taidetta vai ei, se on vaan sitä mitä mä teen. Ja jos saan elantoni siitä, niin aina parempi.

Yksiköistä ja kokonaisuuksista

Oletko aina tehnyt biisejä? Olet kertonut, että aloit tehdä niitä syystä, että kun olet huono plokkaamaan biisejä.

– Se on ihan oikeasti totta. Pienenä kun sain sedältäni ensimmäisen kitarani, ja kun sitten opettelin soittamaan, niin aloin kyllä heti tekemään omia biisejä; en osannut plokata kenenkään muun biisejä radiosta tai levyiltä. Ja sekin on totta, että en ole juurikaan kuunnellut kotimaista musaa, varmaan ainoat suomenkieliset levyt jotka mulla aikanaan on olleet ovat Hectorin Herra Mirandos ja Hectorock 1.

Onko siihen jokin erityinen syy? Soiko teillä himassa toisen tyyppinen musiikki?

– Ei, himassa ei soinut minkäänlainen musiikki, paitsi siis mun vehkeissä. Tosin on kyllä niin, että syy siihen että teen musiikkia on Eero Raittisen levytys Vanha holvikirkko (säv. Sven Lindahl), se oli niin järkyttävän iso kolahdus. Itseasiassa aivan äskettäin sattumalta jotenkin rekisteröin, että siinä on Sauvo Puhtilan teksti. Se single piti mennä faijan kanssa ihan ostamaan Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerilta. Mitähän mä olen silloin ollut, jotain seitsemän-kahdeksan vanha. Ja Kirkaa kyllä kuuntelin radiosta 60/70-luvun vaihteesta, sieltä Hetki lyö-Leijat-Viimeiseen mieheen -ajoista; Kirka oli silloin mulle valtava stara.

Mutta siinä vaiheessa kun aloin itse ostamaan levyjä, niin kuuntelin Genesistä ja David Bowiea ja Joni Mitchelliä. Eli Eagles ja koko länsirannikon meininki tuli vähän myöhemmin, ja siitä Jackson Browne on edelleen mulle tärkeä artisti vaikken ole Lawyers in love -albumin jälkeen niin seurannutkaan. Mulla on sellainen kuva, että ei Hectorin lisäksi juuri muut tehneet niin tekstipainotteista musaa silloin täällä. Dave Lindholmia kyllä diggailin, vaikkei mulla hänen levyjään ole ollut.

Aloit itse tekemäänkin siis englanniksi, ja Broadcastin myötä olit jo levyttänytkin useita levyjä sellaista, kunnes ryhdyit tekemään myös suomeksi. Siitä olet sanonut syyksi, että ihmiset eivät niinkään ajatelleet että englanninkielisissä teksteissä olisi yritetty sanoa jotain.

– Aivan. En usko, että siihen aikaan kukaan oikeasti kuunteli niitä tekstejä siinä mielessä. Ja kyllä suomeksi tekeminen oli aluksi aika vaikeata. Se on niin eri asia; kyllä suomenkieli on paljon vaikeampi rytmisesti istuttaa tähän musiikkiin. Olin niin englanninkielisestä musiikkimaailmasta kotoisin, että ensimmäisen levyn [1984] biisit vielä on rytmiikoiltaan sitä englanninkielen maailmaa. Liuhalan Tommi oli silloin hyvä patistelija mua tekemään suomeksi.

Olet myös maininnut, että tietyssä vaiheessa ajattelit jo, että musiikin teko loppuisi.

– Joo. Oli se aika vakavastikin mielessä, se oli aikaa vähän ennen ennenkuin lähdimme veneellä reissuun. Silloin ajattelin että mitäs jos alkaisin tekemään jotain muuta. Ei voi mistään blokista puhua, se oli vaan jonkinasteista kyllästymistä. Kyllähän mä tästä ammatista tykkään, mutta mitä vaan kun pitkään tekee niin tulee välillä kausia ettei innosta. Mähän olen omia levyjäni saanut aina tehdä vapain käsin. Ei ole koskaan patistettu levyntekoon, eikä myöskään jarruteltu. Siinä suhteessa on kyllä sanottava, että ajat ovat muuttuneet.

Oletko saanut valita singlebiisit?

– Olisin saanut, mutta en halua; se on parempi että yhtiö valitsee tuorein korvin ne. Sitäpaitsi mulla on Broadcastin ajoilta saakka ollut fiilis, että kun biisi valitaan singleksi, se on ikäänkuin menetetty biisi. Se tulee siitä, että olen niin albumikokonaisuuksien lapsi. Kuuntelin aina albumeja; eihän joku Genesis 70-luvulla varmaan edes julkaissut singlejä. Kun single julkaistiin, se ei enää kuulunut sille albumille. Toki nyt ajattelen toisin.

Pitkäänhän oli aiemmin niin, että singlebiisit nimenomaan eivät kuuluneet albumeille, esimerkiksi Beatlesilla Penny Lane/Strawberry Fields forever jne. Oletko koskaan varsinaisesti ajatellutkaan julkaista biisejä pelkästään singlenä?

– En, se on minulle vierasta. Mulla taitaa vain yksi sellainen single olla, jonka biisit ei ole albumilla – paitsi sitten kokoelmalla. Se oli Flamingo-yhtiön kaudella, enkä kyllä muista miksi niin tehtiin. Joku biisi yksittäisenä raitana jollain eri esittäjien kokoelmaalbumilla löytyy myös. Joskus on ollut mielessä, että olisi kiva tehdä albumille kaikki erilaiset kampanjabiisit ja muut sellaiset, mitä on tullut tehtyä. Mutta Tom Waitsin perkele meni laittamaan kokoelmalleen just sen nimen mitä olin ajatellut, eli “Käytetyt laulut”, Used Songs!

Tekijänä olet pääsääntöisesti yksin asialla, mutta ennenvanhaan bändissä teit kimpassa Esan [Kaartamo] kanssa, ja sitten teillä on myös “kolme koota” Kaartamo-Kettunen- Kuustonen, jonka levyllä on kreditoitu vaihtelevaa kimppatyöskentelyä. Mikä on suhteesi ylipäätään sellaiseen tekotapaan?

– Olen aika huono sellaisessa. Broadcastin aikoihin ne on kyllä itsekseen tahoillamme tehtyjä. KKK:n kanssa vähän enemmän yhdessä kyllä, mutta oli sekin sellaista palasten yhdistelyä. Korkeamäen Handen kanssa on nyttemmin tehty jotain kimpassa, mutta kyllä mä olen yksintekijä. Se on jotenkin helpompaa niin, ja sitäpaitsi joskus voi lähteä niin kovista korniuksista liikkeelle, että on parempi kuulla sellaista vain itsekseen! Varmaan taas tuolla päivänpopin puolella, jossa biisit tehdään ikäänkuin valmiista blokeista ja ne on enemmänkin sovituksia kuin biisejä, niin tiimityöskentely voi olla hyvinkin luontevaa ja hedelmällistä.

Monia suuntia

Kaipaatko ulkopuolista tuottajaa?

– Luulin jokin aika sitten että kaipaan, mutta havaitsin etten todellakaan kaipaa. Omia levyjä tehdessäni en kaipaa kenenkään muun näkemystä siihen. Se, että olen itse tyytyväinen tulokseen, riittää minulle. Tottakai toivon, että muutkin niistä tykkää. Tiedän, että siinä on riski – mikä on toteutunutkin – ettei kauheasti uudistu ja sitä vähän toistaa itseään, mutta se ei mua huolestuta. On myös toisaalta falskia väkisin uudistua, uudistua uudistuakseen.

Eikä mulle ole tullut tarvetta ottaa jotenkin ihan uutta maisemaa duuniini. Eikä meidän markkinoilla myöskään voi kovin pitkää breikkiä pitää, siihen ei ole taloudellisesti varaa. Kuulostaa hölmöltä, mutta mun ainoa tapa lomailla on päästä hyvään työvireeseen jonkun projektin kanssa. Kun sellainen kulkee ja siihen uppoutuu, niin siinä unohtuu rahahuolet ja muut murheet. Ärsyttävintähän tässä ammatissa on se ainainen veitsenterällä keikkuminen taloudellisessa mielessä.

Mikä on suhteesi apurahoihin?

– Olen vain pari kertaa joskus hakenut, enkä ole koskaan saanut. Aion kyllä sen suhteen aktivoitua tanakasti. Levytykset on ESEK-tukea saaneet. On erittäin hyvä, että meillä on tukijärjestelmiä. Meidän markkinarakenteella ei kovin laaja tyylikirjo pysty elättämään itseään, se vaan on niin.

Mikäli oikein muistan, niin olet tehnyt musiikkia elokuvaan – mistä jotakuinkin kaikki tapaamani säveltäjät unelmoivat – ja televisioon.

– Kyllä, tv-sarjoihin olen tehnyt aika paljonkin. Viimeisin on TV2:lle “Meidän jengi”, 6-osainen draamasarja, mutta eniten olen tehnyt TV1:sen puolelle lasten- ja nuortentoimituksen sarjoihin, mm. “Kuusikko ja…”. Diggaan tosi paljon tehdä musiikkia elävään kuvaan, ja se on taas ihan eri juttu tehdä; musiikilla on siinä niin eri funktio. Olen sen näkemyksen miehiä, että silloin kun musiikkia ei “kuule” elokuvassa, niin se on onnistunut. Teatterin puolelle olen myös tehnyt musiikkeja, esimerkiksi Salon teatteriin kolmeen näytelmään, ja Turkuun kesäteatteriin lauluja “Lumikki ja seitsemän kääpiötä” -näytelmään.

Puhutaan viennistä lopuksi. Suomi voitti ‘euroviisut’, mitäs siihen sanot?

– Se on kova juttu. Täytyy myöntää etten olisi uskonut; siis sitä että Lordi voittaa, olin näitä epäileviä Tuomaita. Mutta yllätyin positiivisesti, ja kyllä siinä vaiheessa kun ne pölähti finaalissa lavalle, niin it all made sense. Se on niin absurdia touhua koko juttu, ettei Lordi näyttänyt siinä mitenkään kummalliselta.

Oletko funtsinut oman musiikkisi suhteen ulkomaan markkinointia, siis tekijänä?

– Biisintekijänä joo. Jos niitä jaksaisi tuonne tarjoilla, niin uskon kyllä että mun biisit voisi siellä mennä ihan siinä kuin jotkut muutkin. En ole siihen kuitenkaan paneutunut. Itseäni aina joskus himottaa tehdä englanninkielinen levy ajatellen vaikka ihan pohjoismaisia markkinoita, mutta tiedän etten ole valmis tekemään sitä työtä mitä se vaatisi, siihen minusta ei vaan ole. Uskon pystyväni tekemään sellaista musaa, mikä voisi siellä mennä, mutta artistina minusta ei ole siihen touhuun.

Sehän olisi kustantajien hommaa jos mikä. Mähän pidin aika kauan biisini manuksina, mutta nyt uusimman levyn biisit “möin”. Nimenomaan nykypäivänä olisi rock/popmaailmassa kustantajalla mahdollisuuksia viedä, toisin kuin ehkä aiemmin kuitenkaan oli.