Timo Tyrväinen syntyi musikaaliseen perheeseen Helsingissä 2.8.1951.

– Isä oli oopperalaulaja [Veikko Tyrväinen], hän lauloi ja harjoitteli kotona. Äiti puolestaan soitti pianoa ja meidät lapset laitettiin pianotunneille heti kun kynnelle kykenimme. Se oli traumaattinen kokemus, koska ei viitsinyt harjoitella. Jalkapallo ja jääkiekko kiinnostivat enemmän…

Timo oli 4-vuotias, kun isä-Veikko levytti kappaleen Minä laulan sun iltasi tähtihin (säv. Frans Linnavuori, san. V.A. Koskenniemi).

– Siitä laulusta tuli melkeinpä kansallinen instituutio 50-luvun Suomeen. Kun kuunneltiin radiosta Lauantain toivottuja, niin en mä tajunnut, että se on isä, joka siellä laulaa… Tai että siinä olisi jotain erityistä, että isä laulaa radiossa.

Monet ovat kyselleet Timolta, miksei hän lähtenyt oopperauralle. Isäkin oli sitä mieltä, että Timolla olisi voinut olla äänen osalta jopa häntä enemmän lahjoja.

– Kun näin kaiken sen tuskan ja paineen, mikä isällä oli… niin, ei mulla ollut mitään ajatuksia, että tuo olisi joku unelma-ammatti. Näin pienestä lähtien, kuinka raskasta ja vaativaa se on.

– Ehkä se on yksi syy siihen, etten ole koskaan käynyt sisälläni kamppailua siitä, onko taide mun tieni vai ei. Yhteiskunnallinen kiinnostus veti minut kansantaloustieteen maailmaan, mutta eihän se taide silti syrjäänkään jäänyt.

Kerran Timo sattui pienenä poikana kuulemaan salaa, kun vieraat kysyivät isältä, mitä tämä lapsistaan toivoisi.

– Veikko sanoi hyvin hiljaisella äänellä: ”Ei minulla ole mitään toivomuksia sen suhteen mitä lapset tekevät isona. He löytäkööt oman tiensä. Mutta jos minä kuitenkin saisin toivoa, niin minä toivoisin heistä tulevan tiedemiehiä tai taiteilijoita.”

Timon mukaan toive toteutui enemmän tai vähemmän kaikissa lapsissa. Siskoista Helena on nykyään musiikintutkija. Paiju valmistui juristiksi, mutta hankkiutui pian Kansallisoopperaan ohjaaja Sakari Puurusen assistentiksi. Sen jälkeen hän on tehnyt pitkän uran Helsingin kaupungin kulttuurihallinnossa. Siitäpä päästäänkin jo puhumaan taidepolitiikkaa.

– Paijun juuri valmistunut oikeustieteen lisensiaattityö käsittelee kuntien taideinstituutioille jakaman tuen määräytymisprinsiippejä. Yksi tärkeä aihe koskee sitä,  mikä on taideorganisaatioiden, vaikkapa teattereiden tai musiikkioppilaitosten, mahdollisuus menestyä valituksessaan, jos ne kokevat tulleensa väärinkohdelluksi tukipäätöksissä. Paijun tutkimus osoittaa, että päätöksenteon reunaehdoissa on niin paljon hötöä, että taideorganisaation oikeusturva virkakoneistoa vastaan on tällaisessa valitusasiassa hyvin huono.

Timo on siskonsa kanssa samaa mieltä: nykytilanne on kovin sirpalemainen ja sekava. Kulttuurialan rahanjaossa pitäisi olla selkeämmin määriteltyjä kriteerejä siitä, millä tavoitteilla ja perusteilla tukea jaetaan. Vasta silloin voi myös selkiintyä se, millä perusteella valitus voi menestyä ja mihin päätöksenteon portaaseen valituksen voisi kohdistaa. Tämä on oikeusturvaperiaatteiden näkökulmasta tärkeä näkökohta.

Beatlesista folkin kautta etnoon

Beatles muutti maailman ja Timo sai vihdoin 12-13 -vuotiaana joululahjaksi mankumansa kitaran. Ostamisessa konsultoi perhetuttu Martti Pokela. Pian alkoivat myös kitaratunnit. Aika pian tämän jälkeen Timo ja pari vuotta vanhempi Hannu Raatikainen innostuivat folkista perustaen koulussaan olevan tytön kanssa trion esikuvinaan Peter, Paul & Mary. Ja tämä siis tapahtui samaan aikaan, kun levylautasella pyörivät Beatlesin Rubber Soul, Beach Boysin PetSounds ja Frank Zappan Mothers of Invention.

– Kun tuli Simon & Garfunkel, se oli kuin isku päähän… Läksyjä tehdessäni mulla soi aina levy ja lauloin mukana, mutta en koskaan liidiä vaan harmonioita ja yleensä pistin sekaan lisästemmoja.

Yliopisto-opiskelijana Timo innostui yhteiskunnallisesta musiikista ja toiminnasta. Erittäin tärkeä ystävä oli Maailman rauhanneuvostossa tulkkina työskennellyt ranskalainen Olivier Descargues.

– Olivier kävi Kuubassa, Intiassa ja Afrikassa ja toi aina levyjä. Jo paljon ennen kuin puhuttiin mistään maailmanmusiikista, niin olimme jo tunkeneet itsemme täyteen kaiken maailman musiikkia. Meillä oli hillittömät pinot originaalilevyjä ympäri maailmaa. Meni monta vuotta, etten seurannut pop- tai iskelmämusiikkia pätkääkään.

Jäikö sulta siis proge väliin? Tai halu kytkeä sähköt kitaraasi?

– Kyllä, mutta toki sieltä valtavirrasta nousi tiettyjä asioita kuten Elton John, David Bowie, Queen, Carpenters… Ensimmäisistä ABBA-albumeista lähtien musta tuli myös suuri ABBA-fani. Suomessa kiinnostivat Hector, Mikko Alatalo ja Jussi Raittinen. Ja bändeistä Hortto Kaalo, Pihasoittajat ja Cumulus. Olikin upeaa tehdä Savoy-teatterissa 90-luvun lopussa kaikkien näiden bändien kanssa yhteinen suuri folk-konsertti Samalla lavalla.

Ylioppilaskevät 1970 oli myös sikäli merkittävä, että penkkariajelulla Timo ihastui tulevaan puolisoonsa ja bändikaveriinsa Anjaan. Suhde oli paitsi kavereille myös heille itselleenkin yllätys. Aikaisemmin he eivät kuulemma olleet yhtään katsoneet toisiaan sillä silmällä, vaan pitäneet toisiaan vähän outoina. Ensimmäinen Timon ja Anjan yhteisesiintyminen tapahtui DDR:ssä.

– 1973 olimme molemmat eri kautta nuorisofestivaaleilla Berliinissä, Anja voimistelijatyttönä Helsingin Jyryn joukkueessa. Siellä oli suomalaisten ja bulgarialaisten yhteinen illanvietto. Koskaan ennen Anja ei ollut paljastanut mulle, että haluaisi, saati osaisi, laulaa! Yhtäkkiä se kuiskasi mulle, että osaa yhden bulgarialaisen lastenlaulun ja voisi laulaa sen, jos mä säestäisin kitaralla. Kun pyysin, että mentäisiin rappukäytävään etsimään sävellajia, Anja kysyi silmät suurena: ”Mikä se sellainen sävellaji oikein on?”  Sävellaji löytyi ja kun Anja esitti laulunsa tanssien ympäriinsä kertosäkeessä, bulgarialaiset repes…

Suosion vuoksi paikalla olleet suomalaiset pyysivät vastasyntyneen duon esiintymään myös Vanhalle Ylioppilastalolle… tämän yhden biisin repertuaarilla!!!

– Siellä tapahtui sitten tämä klassinen juttu. Oli mikrofoni… Enkä mäkään tajunnut, että pitäisi tehdä soundcheckiä etukäteen. Kun Anja kuuli oman äänensä vahvistettuna shokki oli totaalinen. Siitä mikrofonikammosta Anja ei ole selvinnyt vieläkään…

– Kesällä 1974 Anja oli venäjän kielikursseilla Leningradissa ja toi mukanaan kasan levyjä. Anja käänsi Huopikkaat (säv. G. Ponomarenko san. V. Djunin), minä Sinisen huivin (säv. G. Ponomarenko san. M. Agashina). Alettiin myös työstää kappaletta, joka tunnetaan suomeksi nimellä Mä mistä löytäisin sen laulun (säv. G. Ponomarenko san. M. Agashina suom. san. Pauli Salonen), mutta sitten kävikin ilmi, että Topi Kärki oli jo löytänyt sen Merja Rantamäelle. Nyt uudelle levylle olemme vihdoin tehneet sen osoittaaksemme, kuinka hieno laulu se oikein on.

Varsinaisen Taljanka-yhtyeen perustivat toukokuussa 1975 Anja ja Timo Tyrväinen, Antero Launis sekä Hannele Kaleva-Virkkunen. Ideana oli nimenomaan esittää suomeksi nykyvenäläistä iskelmää, jota kukaan muu ei tehnyt.

Tie levytyksiin kulki Yleisradion kautta, Erkki Melakoski tuotti Liisankadun studiolla ohjelmanauhan. Sen kanssa Taljanka sai sitten audienssin Kim Kuuselle Finnlevyyn. Kim vakuuttui ja samalla reissulla päätettiin ensimmäiset studioajat. Ensimmäisen levyn, joka äänitettiin 1978 Martin Brushanen studiolla Kulosaaressa, tuottajaksi valittiin Esa Nieminen.

– Huopikkaat lie yksi kaikkien aikojen huonoimmin hyödynnettyjä hittejä. Anja oli siihen aikaan hyvin arka ja ujo. Me ei myöskään osattu hakeutua mihinkään talliin, joka olisi voinut hoitaa keikkapuolta. Minä puolestani olin ottanut armeijasta jo niin paljon lykkäystä, että minun oli mentävä helmikuussa 1979 inttiin. Anjalle taas olisi ollut hyvin vieras ajatus lähteä keikoille jonkun vieraan bändin kanssa. Kun kysyntä oli kuuminta, Anja viimeisteli opintojaan ja minä hypin armeijan harmaissa.

Alkuvuosina Taljankan kokoonpano vaihteli, mutta toiseen albumiin mennessä yhtye vakiintui trioksi, jossa Tyrväisten mukana on siitä asti soittanut kitaristi Ari Salin. Kun kohdattiin -levyn tuotti Kim Kuusi ja sillä oli slaavilaisperäisten kappaleiden lisäksi myös pari Timon sävellystä. Toinen niistä oli yhdessä Esa Niemisen kanssa Juha Vainion tekstiin ja Syksyn Sävel-kilpailua ajatellen tehty Vuoksi virtaa verkalleen.

Pariisin ja muidenkin taivaiden alla

1982 Timon työ OECD:n tutkijaekonomistina vei Tyrväiset asumaan Pariisiin ja siellä he innostuivat ranskalaisesta nykychansonista. Varsinkin Georges Moustaki on Timolle suuri idoli, jota hän aluksi piti hiukan lällynä… kunnes näki tämän ensimmäisen kerran.

– Mä näin Moustakin syksyllä 1982 Bobino-teatterissa. Muusikoita oli viisi tai kuusi ja ihmettelin kuinka ne kehtaavat tulla noin huonosti harjoitelleina lavalle. Vaikka sama konsertti oli pyörinyt joka ilta jo monta viikkoa, kuulosti siltä, että jokainen soitteli kuin keittiössä vähän niin kuin omiaan. Kun ilta eteni, näin miten yleisö eli ja lauloi mukana. Silloin tajusin Moustakin suuren idean: nämä hänen kirjoittamansa laulut ovat tärkeämpiä kuin hän laulajana… Laulut täyttäkööt salin, ei hänen egonsa. Moustaki loi puitteet, joissa yleisö sai tilaisuuden kokea yhteisyyttä ja lämpöä. Unohtumaton ilta.

Timosta yksi hänen parhaista sanoituksistaan ja eräs onnistuneimmista Taljankan levytyksistä on Moustakin Yksinäisyydelle (Ma Solitude). Se on Taljankan kolmannella albumilla Matkaan, joka sisältää yhtä brasilialaista raitaa lukuun ottamatta ranskalaisia kappaleita. Levy tehtiin Pedro Hietasen tuottamana EMIlle 1987. Levytystaukoon vaikutti sekin, että Tyrväisen musisoiva perhe sai Pariisin reissun molemmin puolin kaksi uutta jäsentä: Taija syntyi 1982 ja Tania Tuulevi 1984.

Seuraavat levyt Taljanka teki Timon tuottamina Olarin Musiikin kautta. Mikset saavu (1990) sisälsi espanjalaisten rytmien ja latinalaisen Amerikan laulujen rinnalla myös omia kappaleita. Taljankan vakiokalustoon oli jo muutama vuosi aiemmin liittynyt harmonikkavirtuoosi Petri Ikkelä. Viides albumi Imarme (1993) oli puolestaan paluuta Taljankan slaavilaisille juurille. Mukana vierailivat myös venäläiset mustalaistaiteilijat Nora ja Mihail Ivanov. Huopikkaat -debyytin tavoin ajoitus meni pieleen viidennen levyn ilmestyttyä.

– 1993 oltiin lähdössä uudestaan asumaan Pariisiin. Olimme juuri saaneet tehtyä Imarme-levyn ja sen nimikappale voitti Levyraadin muutama viikko lähtömme jälkeen. Taas olimme poissa, kun kysyntää olisi ollut.

Taljanka on konsertoinut säännöllisesti Savoy-teatterissa, itse asiassa heillä oli Timon muistin mukaan kunnia olla Savoyn ensimmäiset musiikkiesiintyjät, kun se muuttui leffateatterista konserttisaliksi 1987.

– Se pölyn määrä ilmassa oli hirveä. Väliajallakin lavaa pyyhittiin kostealla, mutta ei pöly siitä vähentynyt. Silmiä kirveli ja kurkkua kuristi!

Elämänlankoja

2001 Kim Kuusen ja Esa Niemisen Music Makers julkaisi albumin Zaiori, josta Taljankan kotisivut kertovat: ”Levylle valittiin monia kappaleita, joita voidaan pitää etnomusiikin evergreeneinä. Zaiori-projektin primus motor oli pitkäaikainen hanuristimme Petri Ikkelä. Hän päätti sovittaa valitsemamme laulut siten, että pienen etnocombon ympärillä soi kamariorkesteri. Idea tuntui hyvältä, mutta sen toteuttaminen mahdottomalta. Mahdoton tuli mahdolliseksi, kun kuvaan astui Salonkiorkesteri MusIkaalinen kapellimestari Juha Törmän johdolla. Ilman heidän pyyteetöntä innostustaan Zaiori ei olisi nähnyt päivän valoa.”

2002 ilmestyi todellinen koko perheen joululevy Santa Lucia. Pikkuhiljaa myös tyttäret olivat tulleet mukaan levyille ja konsertteihin. Tyrväiset eivät ole ohjanneet heitä sen määrätietoisemmin musiikkiuralle, mutta opastaneet ottamaan sen tosissaan, mikäli muusikoiksi päättävät ryhtyä:

– Jos olet innostunut muusikon urasta, ajattele sitä elämän mittaisena matkana. Se, mitä nyt teet ja opiskelet, auttaa siinä, että voit vielä vuosikymmenten päästä tehdä musiikkia. Jos nyt teet vain sitä, mitä jo osaat, niin 5-10 vuoden kuluttua olet käyttänyt työkalupakkisi tyhjiin. Kauhistuttaa vain se, että kevyessä musiikissa on nykyään niin kovin paljon kertakäyttökulttuuria. Otetaan myllyyn nuoria ja lahjakkaita ihmisiä ja käytetään ne pois kuleksimasta parissa vuodessa. Sen jälkeen ne sysätään pois ja uudet tulevat tilalle.

2004 ilmestyi Esko Koivumiehen tuottama Kaksi kuvaa rinnakkain, jonka työnimi oli Taljanka goes iskelmä. Taljankan monietnisestä tyylistä ei tingitty, mutta kappaleet olivat kahta coveria lukuun ottamatta uusia. Säveltäjiä Timon lisäksi olivat Kerkko Koskinen, Esko Koivumies, Jukka Koivisto ja Kari Tuomisaari, sanoittajia puolestaan Jukka Itkonen, Jorma Toiviainen, Mikko Perkoila, Kari Tuomisaari, Erkki Vuokila sekä Tyrväiset itse. Radioiden portinvartijat eivät suoneet tälle musiikille juuri soittoa, mutta levyn kappaleista Kerkko Koskisen ja Jukka Itkosen Elämänlangat sai uuden elämän Katri Helenan levytyksenä.

– 90-luvun puoleenväliin asti Taljankan musiikille oli tilaa Radio Suomessa. Sitten se pysähtyi kuin seinään.

Timo on ärsyyntynyt valtavirrasta poikkeavien musiikinlajien nykyisestä syrjinnästä esimerkiksi juuri Radio Suomessa.

– Jos ajatellaan vaikka 70-luvun musiikillista kirjoa: Taljanka, Cumulus, Hortto Kaalo, Pihasoittajat. Tänä päivänä mikään näistä bändeistä ei saisi levy-yhtiöihin edes audienssia, koska levy-yhtiöt tietävät, että yksikään radio ei tule erilaista musiikkia soittamaan. Itse asiassa, kun ajattelee 50-lukua, kaiken maailman musiikkia oli esillä paljon nykyistä ennakkoluulottomammin… Sama koskee 60-lukua ja 70-lukua.

Niin, vaikkapa Olavi Virta ja Laila Kinnunen levyttivät monien eri maiden musiikkia. Kaikki ei ollut vielä niin angloamerikkalaista. Volare (säv. Domenico Modugno san. D. Modugno – Franco Migliacci) oli USA:n listaykkönen italiaksi, siihen ei ole Eros pystynyt…

– Kaikenlaisia kanavia on nyt enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan luodaan enemmän erilaista musiikkia kuin koskaan. Sitä vastassa on kuitenkin mekanismi, joka tiukemmin kuin koskaan estää tämän ennennäkemättömän laajan musiikillisen kirjon pääsyn yleisempään tietoisuuteen… Että vahingossa sattuisit kuulemaan, jotain joka kiinnostaa ja voisi muuttaa elämäsi, tai ainakin antaa elämyksen… sen vahingon mahdollisuus on minimoitu! Netti tarjoaa vaihtoehtoja etsiville nuorille henkireiän, mutta minun ikäiseni eivät netissä osaa suunnistaa kovinkaan hyvin.

¡Tarara!

Vuonna 2006 valmistui jo seitsemän vuotta aiemmin aloitettu flamencoprojekti ¡Tarara! . Anjalle ja Timolle flamenco oli jo paljon vanhempi rakkaus.

– Sinä syksynä, kun Huopikkaat oli saatu valmiiksi, Anja innostui menemään Anneli Urosen flamencokouluun ja alkoi tanssia. Muistan sen niin hyvin sen vuoksi, että olin lokakuussa Oslossa ja Tukholmassa tutustumassa talousennustamiseen erikoistuneisiin instituutioihin. Anja tuli Tukholmaan ja toi Apu-lehden, jossa oli kahden aukeaman juttu Taljankasta ja ensilevystämme. Sitten mentiin illalliselle kavereiden luokse Brommaan. Koko matkan asemalta heidän talolleen Anja pysähtyi 30 metrin välein treenaamaan tunnilla oppimiaan koputuksia… Alkusalaatti oli nahistunut, kun ehdimme illallispöytään.

– Ensimmäinen kosketuksemme flamencon esittämiseen oli ollut, kun näimme Kulttuuritalolla Anneli Urosen, Reima Nikkisen ja Ari Salinin Los Flamencos -ryhmän 1975. Siitä alkaen kuuntelimme flamencoa varmaan yli kymmenen vuotta ennen kuin meille tuli edes mieleen yrittää tehdä jotain ”flamenco-johdannaista”, kuten Ari sanoisi.

Pikkuhiljaa suhde flamencoon vakavoitui. Timo opiskeli flamencolaulua Talegon de Cordoban johdolla työskennellessään Espanjan keskuspankissa Madridissa 1997-98.

¡Tarara! -levyn kansitekstissä Suomen ensimmäisiin flamencofriikkeihin lukeutuva kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälä kirjoittaa:

”Tunnustan aiemmin epäilleeni, voiko suomalainen flamencolaulaja koskaan täysin sukeltaa cante jondon syövereihin. Mutta viimeistään kuunneltuani Timo Tyrväisen pohjatonta tuskaa laulussa Näin kylillä puhutaan, minun on pakko tunnustaa, että duende voi saada esittäjän valtaansa myös täällä Pohjan perillä.”

Nyt on tekeillä Taljankan tuplakokoelma, johon äänitetään myös muutama uusi raita. Syyskuun 15. päivä on 35-vuotisjuhlakonsertti Savoy-teatterissa ja muutakin aktiviteettia on tiedossa.

Kaksi uraa

– Tässä meidän musiikintekemisessämme on tämä toinen urani aika ratkaiseva. Jätin gradun tarkastettavaksi 2 viikkoa sen jälkeen, kun olin aloittanut Suomen pankissa tutkijana. Samana keväänä 1975 me perustimme Taljankan. Leipätyöni tutkijana on ollut onneksi työaikojen suhteen hyvin joustava ja toisaalta vakinainen virka on antanut vapauden valita repertuaari ilman taloudellisten realiteettien pakkopaitaa.

Apu-lehdelle Hellevi Poudan 2005 tekemässä haastattelussa Timo kertoi kahden uran yhteensovittamisesta tähän tapaan:

– Joskus minusta tuntuu, että olen maailman ainoa ihminen, joka ymmärtää sitä, että voi olla intohimoisesti sekä tiedemies että muusikko. Totuushan kyllä on, ettei uskottavuuttani tiedemiehenä lisää se, että olen muusikko, eikä uskottavuuttani muusikkona se, että olen tiedemies.

– Monet ovat ihmetelleet sitä, että en ole luopunut Taljankasta pankkiurani vuoksi. Miksei ihmetellä sitä, että monet huippujohtajat uhraavat valtavasti aikaansa golfille?

Taljanka on Timon mukaan tehnyt vain sellaista musiikkia ja niitä musiikin tyylilajeja, joista he itse pitävät. Anjan mukaan ”vain sitä mitä Timo haluaa”, Timon mukaan ”vain sitä mihin Anja suostuu”…

– Tilanteemme on varmaan kadehdittava verrattuna moniin kollegoihin, jotka joutuvat jatkuvasti taistelemaan ja turhautumaan sen asetelman kanssa, että heillä olisi hyviä ideoita ja lahjakkuutta, mutta joutuvat myymään itseään sellaisten kanavien kautta, joissa ostaja ei halua sitä, missä nämä taiteilijat olisivat parhaimmillaan.

Kummisetänä Teosto

Timo on Elvisin jäsen vuodesta 1982 ja Teoston vuodesta 1991. Vaikka hän on käynyt aika ahkerasti kokouksissa, hän on onnistunut välttämään alan luottamustehtäviä. Nyt kevätkokouksessa hänet valittiin Teoston hallitukseen ja arpa ratkaisi hänen toimikautensa vuoden mittaiseksi.

– Teosto on minulle hyvin tuttu organisaatio, sillä Teoston pitkäaikainen puheenjohtaja Martti ”Pyssy” Turunen (pj 1931-1969) oli kummisetäni! Laulu-Miesten talossa oli puheenjohtajan asunto, jossa käytiin kylässä. Sitten taas äidinisäni, juristi Arvo Heinonen, perimätiedon mukaan laati Turusen kanssa Teoston perustamisasiakirjat. Ja Arvon vaimo, äidinäitini Ruth Heinonen puolestaan käänsi laulun Hopeahapset (säv. Hart Danks san. Eben Rexfort) jonka mm. Georg Ots levytti. Tunnetasolla Teosto on mulle tuttu juttu.

– Kaiken sen perusteella mitä olen elämässäni kokenut, luovuus ja tekijänoikeus ovat minulle melkeinpä pyhiä asioita. Luovuuteen liittyy kyky innostua ja haltioitua siitä, mitä on tekemässä. Silloin kun luova prosessi on menossa, ihminen ei laske tunteja eikä mieti, saanko mä tästä kultaisen kruunun, vaan se prosessi vie mennessään. Silloin nämä ihmiset, nuoret varsinkin, ovat äärimmäisen alttiita tulla hyväksi käytetyiksi. Siksi luovien ihmisten suojelu on äärettömän tärkeätä.

– Kansakunnalle taiteilijat antavat sitä elämänsisältöä, jonka avulla suomalaiset ylipäätään selviävät, ei ainoastaan ilmastosta, vaan myös työstä  ja taistelusta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos puhutaan taiteesta ja taloudesta: ”Hei, kuka saa kicksejä taloudesta, kuka saa elämyksiä?! Hyvin harva.” Taide ja kulttuuri antavat elämälle sisällön, talous luo elämiselle perustan. Siksi Suomen tärkeimmillä taiteilijoilla pitäisi olla yhtä hienot talot kuin tärkeimmillä teollisuusjohtajilla!

Taiteesta ja tieteestä

Viime aikojen kuumimpia aiheita on ollut työsuhdetekijänoikeus, johon Timolla on tiukka kanta.

– Usein hyökkäykset tekijänoikeutta vastaan sisältävät esim. väitteen: ”Tämä on taloudellisesti välttämätöntä.” Taidetta verrataan myös turhan usein ja virheellisin perustein tieteeseen. Toivon, että voisin osaamiseni avulla tuoda Teostolle lisää voimaa argumentointiin näissä asioissa.

– Tiede on ikään kuin jatkumo, kaikkien käytössä ja periaatteessa kaikki uudet tutkimukset rakentuvat edellisen tutkimuksen päälle. Tieteessä on selkeät kriteerit, jotka sanovat onko tulos saavutettu oikein menetelmin. Tiedemaailma hyväksyy sen, että kollegat voivat tuomareina määrittää tutkijan johtopäätöksen vääräksi. Taidekin on jatkumo, mutta yksittäinen teos kuitenkin päättyy niin kuin tekijä on tarkoittanut. Runo päättyy viimeiseen pisteeseen, taulussa on raamit. Sävellyksen lopussa kapellimestari laskee kätensä. Taide ei saisi ikinä hyväksyä sitä, että jollakin tuomarilla on oikeus määrittää taide oikeaksi tai vääräksi. Kun taiteella ei, ainakaan minun ajatuksissani, ole objektiivisia kriteerejä, jotka sen pitäisi täyttää ollakseen oikeata taidetta, en ole koskaan ymmärtänyt miksi taideyliopistot ovat hyväksyneet taiteelliset väitöskirjat ohjelmaansa. Kun taiteellinen väitöskirja pitää voida hylätä niin kuin minkä tahansa alan väitöskirja, silloin taidemaailma hyväksyy ajatuksen oikeasta ja väärästä taiteesta, kelvollisesta ja kelvottomasta taiteesta.

– Taiteellinen tekijänoikeus realisoituu, kun joku myy ja joku ostaa taideteoksen tai sen käyttöoikeuden. Tekijälle kuuluu osuus siitä kakusta, jonka hänen teoksensa synnyttää. Tiede sen sijaan ei ole koskaan ollut myyntiartikkeli. Tiedemiehen gloria tulee siitä, että kun olen julkaissut artikkelin aikakauskirjassa, joku siteraa sitä ja päättää jatkaa siitä eteenpäin.  

Timo ei ole tutkijan työssään törmännyt omakohtaisesti tekijänoikeuskysymyksiin. Monet kansainväliset artikkelit viittaavat Tyrväisen tutkimustuloksiin ja artikkeleihin, mutta siitä ei rojalteja kerry niin kuin ei tekstiviestin keksineelle Matti Makkosellekaan miljardeista päivittäin lähetetyistä tekstareista.

– Akateemisesti merkittävimmät tuotteeni tein kolmessa paikassa. Ensinnäkin Suomen Pankin kansantalousosastolla, joka vastasi ennustamisesta, analyysistä ja kaikesta tällaisesta politiikkapohdiskelusta. Toiseksi OECD:ssa. Kolmanneksi Espanjan keskuspankissa.

– Esimerkiksi tällainen taloustieteen raamattu kuin Handbook of Economics rankkasi verotuksen työttömyysvaikutuksia koskevan tutkimukseni 3-4 merkittävimmän tämän alan tutkimuksen joukkoon maailmassa. Keskustelu verokiilaefektistä, työhön ja työn teettämiseen kohdistuvan verotuksen vaikutuksesta työttömyyteen, siirtyi tutkimukseni kautta EU:n talousargumentaatioon ja on hyvin yleisesti hyväksytty paitsi Euroopassa myös muualla. Kireällä verotuksella työhön kohdistuvalla verotuksella on taipumus pitää yllä korkeaa työttömyyttä.

Timon mukaan myös hänen tärkeimmät tutkimuksensa ovat syntyneet äärimmäisen luovassa ja inspiroituneessa mielentilassa ja tunteja laskematta.

– Välillä tunne ja poskien punotus on samanlaista kuin biisinteossa. Silloin, kun puhutaan tutkimuksesta, työ on kuitenkin pitkäjänteisempää, puolesta puoleentoista vuotta. Ehkä se on lähempänä klassisen musiikin säveltäjien maailmaa. Tutkimusprosessin kuumissa vaiheissa voi, aivan niin kuin musiikkia luodessa, huomata istuneensa viisi tuntia kaiken muun unohtaen.

***

Timo Tyrväinen (s. 1951) lukeutuu Suomen tunnetuimpiin ekonomisteihin. Hän on myös maailmanmusiikkiin suuntautuneen, vuonna 1975 perustetun Taljanka-yhtyeen perustajajäsen. Aktiivisesti esiintyvä yhtye juhlii 35-vuotista taivaltaan 2010. Se on julkaissut 11 albumia, joilla on suuri joukko Tyrväisen sanoituksia, sävellyksiä ja sovituksia.  Hän on Teoston asiakas vuodesta 1979 ja jäsen vuodesta 1991. Elvis ry:n jäsen hän on vuodesta 1982. Tyrväinen on toiminut vuodesta 2007 Suomen kansallisoopperan ystävien yhdistyksen ProOpera ry:n puheenjohtajana. Hän on jäsen presidentti Martti Ahtisaaren johtamassa neuvottelukunnassa, joka valmistelee Suomen kansallisoopperan 100v-juhlavuotta 2011. Timo Tyrväinen opiskeli Helsingin konservatoriossa 1970-luvulla pääaineena laulu ja sivuaineena klassinen kitara.

Valtiotieteen tohtori Tyrväinen on Aktia Pankin pääekonomisti vuodesta 1998. Sitä ennen hän toimi Suomen Pankin ekonomistina vuodesta 1975. Tyrväinen on tehnyt useita kansainvälisiä tutkimusvierailuja työskennellen kahteen otteeseen OECDssa, Pariisissa (1982-83 ja 1993-94), London School of Economicsissa 1989 ja Madridissa, Espanjan keskuspankissa 1997-98.

Timo Tyrväinen on aktiivinen eurooppalaisten pääekonomistien ryhmän, European Council of Economists (Conference Board), jäsen ja toimi ryhmän puheenjohtajana 2003-05. Hän on amerikkalaisekonomistien yhdistyksen (NABE=National Association for Business Economics) jäsen ja on toiminut sessiopuheenjohtajana sekä sen että toisen amerikkalaisekonomistien ryhmän Global Interdependence Centerin konferensseissa 2000-luvulla. Taloustieteellisen yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi 2009-10.

Tyrväinen kuului 1996 Sitran korkean tason työryhmään, jossa tehtiin ensimmäinen suomalainen hahmotus it-vallankumouksen ja globalisaation haasteista. Hän on luennoinut mm. Sitran, LIFIMin, Helsingin Kauppakorkeakoulun ja Oulun Yliopiston johtajakoulutusohjelmissa. Oulun Yliopisto valitsi hänet Vuoden kouluttajaksi 2007.

***

Onko musiikkirasismi virka-aseman väärinkäyttöä?

Yle ja sen kulttuuripoliittinen linja kiinnostaa Timo Tyrväistä aika lailla. Ekonomistin näkökulmasta ainoa oikeutus lupamaksuun on se, että ilman Yleisradiota jotakin tärkeää poistuisi suomalaiselta radio- ja tv-kartalta. Osa Ylen toiminnasta täyttää tämän kriteerin, mutta ei kaikki. Tunnustauduttuaan Yleisradion musiikkiohjelmien pitkäaikaiseksi suurkuluttajaksi Timo tuo esiin turhautuneisuutensa varsinkin Radio Suomen musiikkilinjaan.

– Laki Yleisradiosta määrää, että sen tulee erityisesti ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä…; ottaa huomioon sivistysnäkökohdat…; tukea suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta..; edistää kulttuurien vuorovaikutusta…”

– Samanlaisia velvoitteita ei kaupallisille kanaville voi esittää. Poikkeaako esimerkiksi Radio Suomen musiikkitarjonta niin paljon kaupallisten radioiden tarjonnasta, että sivistysnäkökohta täyttyy? Yksi testi on kysyä, muuttuisiko suomalainen musiikkitarjonta olennaisesti, jos Radio Suomea ei olisi? Tämä kysymys pitää esittää vakavasti sekä Radio Suomen sisällä että sen ulkopuolella, päättäjäportaissa. Lakisääteisiä lupamaksuvaroja ei tule käyttää sellaiseen, joka tulee hoidettua yksityisen sektorin kautta. Kun julkiselle rahalle on lukemattomia käyttökohteita hyvinvointipalvelujen turvaamisessa, lakkautuslistalle joutaa se julkisrahoitteinen toiminta, joka imitoi kaupallista toimintaa.

– Jos Yleisradiossa toimittaisiin virkamiesvastuulla, nykyinen musiikkityyleihin kohdistuva rasismi saattaisi kertoa virka-aseman väärinkäytöstä. Kun virkamiesvastuuta ei julkisrahoitteisessa Yleisradiossa ole, lähestyykö jokin toiminnassa julkisten varojen väärinkäyttöä. Väärinkäytön kriteeri puolestaan tulee suoraan yllä esitetystä laista. Kysymys väärinkäytöstä on kova, mutta jos sivistystehtävän ja monikulttuurisuuden toteuttaminen on kiistatonta, vastuuhenkilöiden ei tarvitse olla huolissaan. Ja on ehkä vielä syytä korostaa, että omissa silmissäni hankalimmalta näyttää laissa määritettyjen kriteerien täyttyminen nimenomaan Radio Suomen musiikkilinjassa.

– Näen Yle-kentällä paljon tärkeitä kysymyksiä, vähän kunnollisia vastauksia. Yleissivistävän ja kulttuurien vuorovaikutusta edistävän Yleisradion tarjoaman musiikkikirjon tulee tarjota myös sellaista, joka laajentaa kuulijoita vastaan tulevaa musiikkipalettia. Yleissivistävää ei ole se, että tarjotaan soittolistojen voimin sitä musiikkia, jonka kaupallinen potentiaali on jo lähtötilanteessa suurin. Ymmärrän kyllä jonkun radiopomon kuittaavan, että Tyrväinen puhuu vain omassa asiassaan. Musiikillinen rasismi ei kuitenkaan ole Taljankan erityisongelma, vaan se kohdistuu isoon osaan merkittävintä ja luovinta suomalaista uutta musiikkia. Soittolistat, joilla rajoitetaan soitettavan musiikin kirjoa, heikentävät kansakunnan kykyä monimuotoisen musiikin vastaanottamiseen ja kulttuurien monimuotoisuuden arvostamiseen.

Toisaalta, kun soittolistat estävät valtavirrasta poikkeavien musiikkityylien näkyvyyden, ne tappavat kokonaisia musiikinlajeja ja muusikkorotuja sukupuuttoon suomalaisesta musiikkifaunasta.

– Silloin, kun Yleisradiossa vielä soitettiin monipuolista musiikkia, myös levy-yhtiöiden valmius ottaa tyylillisiä riskejä tuotannossaan oli suurempi. Uusille, valtavirrasta poikkeavan musiikin tekijöille Yleisradio, jolla ei oletusarvoisesti pitäisi olla omia kaupallisia musiikki-intressejä, on henkireikä. Sitä henkireikää ei saa tukkia kaupallisia asemia imitoivalla ohjelmistoprofiililla. Tiedän, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Suuri osa suomalaisista musiikintekijöistä on puhunut Radio Suomesta ja sen soittolistoista tähän samaan sävyyn vuosien ajan. Turhautuminen on laajempaa kuin päättäjäportaissa ikinä voidaan ymmärtää. Se ei tue käsitystä siitä, että Yle toteuttaa kovinkaan hyvin tehtäväänsä ”tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä… ; ottaa huomioon sivistysnäkökohdat…; tukea suvaitsevuutta ja monikulttuurisuutta..; edistää kulttuurien vuorovaikutusta…”. P