Timo Eränkö on kiireinen mies. Mutta onneksi hänessä on organisoijan vikaa, paljoltikin. Vuosikymmeniä hän on ollut kantava hahmo Lapinlahden Linnuissa. Fyysisen kantamisen ovat kylläkin melkein alusta asti hoitaneet roudarit, ovat joskus Timoa itseäänkin tarvittaessa kantaneet, mutta vastuunkanto sekä käytännön asioissa että taiteellisessa osastossa on ollut pitkälti primus motorina toimineen Erängön käsissä. Toki hän osaa delegoinnin taidon. Esimerkiksi musiikillinen, säveltaiteellinen tontti on pitkälti langetettu Pekka Hedkrokin kontolle. Tähän siivuun, niinkuin muihinkaan oman vastuualueensa ulkopuolisiin ratkaisuihin, ei Eränkö puutu muuten kuin luovan rankasti arvostelemalla.

Mutta kun sanoja laitetaan mieleiseen järjestykseen, niin mitä silloin tapahtuu? Timohan on tunnettu siitä, ettei hän kavahda vaikeitakaan aiheita. Toisaalta niitähän on maailmassa enemmän tarjolla kuin helppoja, näin ainakin äkkinäinen saattaisi ajatella.

Tapaamme soveliaassa ympäristössä, Ravintola Kappelissa, tosin keskellä kirkasta päivää ja perin hyveellisesti kahvin ja teen ääressä. Historia antaa kertoa, että samaisessa paikassa runon ruhtinaat ja muidenkin alojen taiteilijat itsenäisyytemme alkuhämärästä suvaitsivat istua pitkääkin iltaa, suoden näin itselleen lepohetken luomisen ankarasta tuskasta ja siihen liittyvästä työstä. Nykyisin tällainen taiteilijahahmo lienee harvinaisempi. Sen sijaan kommunikaatiokeskukset käsissään itsenäisiksi tuotantoyksiköiksi muuttuneet tulosvastuulliset viihteen- ja sisällöntuottajayksiköt säntäilevät markkinoimassa itseään ja luomaansa tuotetta niille, jotka sitä multimediaviestintää halliten suvaitsevat hyvää hyvyyttään ja tietenkin korvausta vastaan rahvaalle sen ajankuluksi ja himotuksi huumeeksi jakaa. Lyhyesti ilmaistuna.

Kävelykokouksia itsen kanssa

Kuinka itse luonnehtisit sanoitustyyliäsi? Lyhyt ja ei-manipulatiivinen kysymys.

– Oikeastaan se on mun oma, kummallinen ja pienvikainen tyyli. Edesmenneen ystäväni Heikki Salomaan kanssa oltiin innostuneita sanasta naivismi… lapsellisuus, se että sanoo sen mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Se tuo ilon tähän sanoitushommaan. Pekka, jos nyt kysyisit mitä mä mietin, niin vastaisin, että mä mietin voinko laittaa biisiin Tyttö dynamiittivyössä säkeet ”sä oot mun ihana tyttö yksin dynamiittivyössä ja minä Lauri täällä työtön yöttömässä yössä” vai pitäiskö sen olla ”yksin yöttömässä yössä” ja voiko sanoituksessa Pienvikaisten paratiisi puhua ihmisestä että se on ”haljennut revennyt mustunut, kuhmuinen kulunut pölyttynyt, särkynyt murtunut naarmuuntunut, ihminen uudesti syntynyt” vai oisko ”pölyttynyt” sittenkin ”löystynyt”? Auta mua.

Tekstin tekeminenhän vaatii kuitenkin aika paljon duunia?

– Sanoitus vaatii tietenkin työstöä, mutta idis syntyy sekunnissa, se siemen, idea, josta toivottavasti ihanan rehevä puu sitten kasvaa. Parhaiten itselläni se idea löytyy kävellessä, ja loppu onkin silkkaa puutarhanhoitoa. Eräänlaista pläntin viljelyä. Ilman niitä siemeniä ei syntyisi hevonpaskaakaan.

Tavallaan hortonomisia ilmaisuja ja vielä käänteisessä järjestyksessä. Epämääräisiä viittauksia myös kreikkalaiseen peripateia-koulukuntaan, kävelyyn ja ajatteluun. Onko konkreettisia esimerkkejä työskentelystä tällä tavalla?

– Kyllä on. Eräänä valoisana päivänä mittailin kauniin Helsinkimme katuja ja katselin niitä näitä. Siihen osui sattumalta mimmien perseitä. Siitä sitten jollain tapaa, siitä kävelyn rytmiikasta ja kolkkeesta syntyi “Se on jannusta kii, huutaako tyttö Hii!”. Se vaan sattui juuri siihen kävelytempoon mukavasti. Eli jos en olisi kävellyt ja kävellyt juuri tuolla nopeudella ja ellei juuri noita neljää ihanasti purjehtivaa kankkua olisi siunaantunut juuri silloin silmieni eteen, niin sitä biisiä ei kenties olisi koskaan syntynyt. Olkoon toi esimerkki siitä että sanoitustyö on täysin sattumanvaraista puuhaa!

Kotona istumalla ei virikkeitä paljon tule. Siis harrastat assosiaatiotekniikkaa kuljeskelemalla?

– Sehän on ainoa mahdollisuus. Muuten ainakin itselle tulisi sellainen tunne, että eiväthän nää ole aitoja, vaan väkisten mun keksimiä! Ei mitään saa keksiä. Aito ja oikeesti tosi vaan tulee.

Mutta yleensä jos ihmiset puhuu sen mikä on totta, sen mitä ne tietää, niin sehän on yleensä äärimmäisen epäkiinnostavaa?

– Niin mutta siemenen pitää olla aito. Niin kuin appelsiinin ja omenan siemenen… Mutta sitten kun itu on oraalla, sitten voi alkaa valehdella. Sitten voi keksiä. Ihan silmät suut korvat täyteen.

Voi alkaa yhteyttämään?

– Kyllä. Se on herkkua, se on puutarhanviljelyä. Sen tyyppinen valehtelu joka antaa voimia jatkaa päivästä toiseen. Ei ole mitään ihanampaa kuin vilpitön valehteleminen.

Siis ymmärränkö oikein, totuuden muokkaamista kuulijan kestettäväksi?

– Näin juuri. Jep. Tällaisessa prosessissa, joka perustuu tuollaiseen metodiin voi tietenkin helposti ajautua siihen, että tää romanttinen haihattelija viettää pitkiä aikoja niin ettei synny mitään. Jos ei osaa ja pysty vääntämään väkisten. Toivoisin että oppisin enemmän myös sitä kulmaa asiasta. Mutta niin kuin aina, asioilla on puolensa. Joita ei käy ennalta arvaaminen.

Oleskelu, kiertely ja havaintojen tekeminen työn kunnian kyllästämässä yhteisössä helposti tulkitaan joutavaksi hortoiluksi. Pitäisi koko ajan tehdä tulosta?

– Olen jo ajautunut tässä asiassa huonon omantunnon vankilaan. Vankeuteen noin elinkaudeksi. Toivoisin pikku hiljaa armahdusta.

Tietenkin on myös huomattava että tällainen kuvitteellinen flanööri, Kappelin liepeillä kuljeskeleva runoilijatyyppi on omin nokkineen vastuussa ainoastaan itselleen. Jos tekee töitä esimerkiksi bändissä, niin kuin sinä, silloin on tietenkin vastuussa siitä että löytyy materiaalia, jota esittää ja levyttää. On useamman ihmisen käntty kyseessä…

– Tottakai. Inhorealismi eli elämä syömisineen ja asumisineen ja seurustelemisineen edesauttaa lopputuloksen nopeaa rojahtamista unelmien tasolta. Tässä pihtisynnytyksessä toimivia apuvälineitä on tappelut ja raivoamiset ja karjumiset ja huutamiset ja lyömiset. Siis ympärillä olevien odottavien kanssa. Se kuuluu siihen työnteon huoneeseen. Mutta sen sanon, että ilman jalkoja olisi hyvin hankala kirjoittaa mitään. Siis minun.

Jotkut saattaisivat ajatella että ylemmät raajat olisivat käytännöllisemmät?

– Ideat syntyy kävellessä. Mä pidän kävelykokouksia itseni kanssa. Joskus yritin käyttää sanelukonetta, mutta se tuntu tyhmältä. Täytyy kävellä ja kuunnella ja kävellä ja napsia sanoja suuhun ja muistaa yksi riimi, ehkä kymmenkunta sanaa, sitten pysähtyä ja kaivaa äkkiä paperi ja panna se ylös Stockan kassalta varastetulla unelmanpehmeästi kirjoittavalla vihreällä kuulakärkikynällä. Jalkoihin liittyy vapaus, liikkuminen, voi toteuttaa fyysisiä päätöksiä… tarvittaessa paeta tai sitten ääritilanteessa hyökätä.

Ajattelu auttaa selviytymistä, kuin myös selviämistä… Kyllähän siihen on varmaan fysiologinenkin syy, veri kiertää liikkuessa ja happea saadessa paremmin, myös aivoissa. Ei siitä haittaakaan ole.

– Kyllä. Onneksi on toisaalta mahdollisuus että pääsee myös istumaan hämäriin paikkoihin. Hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Hämäriin ja savuisiin paikkoihin. Hoitamaan sitä puutarhaa huolellisesti ja hartaasti. Väännellen ja käännellen ja leikitellen ja… kiipeillen puussa.

Biisit on samaa soppaa

Tästähän pääsemme luonnikkaasti laskeutumaan menneisyyteen, historian alkuhämärään. Pala omaa historiaasi?

– Kaikki alkoi Ylioppilasteatterista. Ilman YT:tä en olisi ehkä mitään kirjoitellutkaan. Voisin tehdä jotain ihan muuta. Jotain oikeeta.

Valotapas sitä…

– YT:llä sai tehdä mitä lystäsi… ja mikä tärkeintä ympärillä oli hyviä tyyppejä. Voin mainita esimerkiksi Lintujen jäsenen Matti Jaarasen. Olimme YT:n uusina jäseninä, pelokkaina poikina mukana Bertolt Brechtin Äiti-näytelmässä joskus 1970-luvulla. Kovasti meitä pelotti.

Onneksi ei ollut tuon pelottavampi näytelmä, ainakaan nimeltään. Jatkoa seurasi itse tekemällä…

– Joo, aloin sitten orastavasta menestyksestä rohkaistuneena itse väsätä näytelmiä ja pikkuhiljaa ne vääntyi tai niiden sisään alkoi työntyä myös pieniä runoja tai laulun poikasia. Esi-Lintuaikana oli myös teatteriseurue Maailmanpyörä…

Olit ilmeisesti kovasti teatteri-ihmiseksi tulossa…

– Olin kyllä erittäin vankasti ja väkevästi teatteri-ihminen. Jopa siinä määrin että uskoin teatterin avulla voitavan tehdä radikaaleja uudistuksia. Niin kuin uskon vieläkin. (Naurua)

Yhteiskunnassa, vai ylipäätään?

– Yhteiskunnassa. Maailmassa. Se vaan on sellainen alue että siltä voidaan helposti leikata siivet. Mutta kun se kunnolla pääsee vauhtiin niin sitten se toimii… Teatteri on vallankumouksen airut. Samoin kuin laulut. Elävät ihmiset puhuu ja laulaa ja kertoo ja huutaa ja uhoaa. Se on hienoa!

Mitäs sitten kun laulut on mekanisoitu, levytetty?

– Biisit on samaa soppaa. Eihän ne eroa siitä. Niiden avulla pelastetaan maailma.

Tarkoitin kyllä sitä, että jos esittää ihmisille tilanteessa jotain, he ottavat vastaan sen, tai sitten ei. Mutta jos jotain sanottavaa on vaikka äänitteellä, eikä sitä kukaan eikä missään soita, niin ei ole edes tätä mahdollisuutta. Vaikka painaisi satatuhatta kappaletta niin mitään ei kuulu… Kun joku on purkitettu niin se on purkissa. Purkin voi laittaa hyllyyn. Ja niin edelleen.

– Se on tietenkin äänitteen huono puoli. Sitä ei ole pakko kuunnella, toisin kuin esimerkiksi katusoittoa. Siitä tilanteesta tietenkin pääsee eroon kävelemällä rivakasti, hah. Mutta, vielä ennen tätä vaihetta, olin sitten vuoden Joensuun Kaupunginteatterissa näyttelijänä. En laitostunut, mutta sain hyvän tuntuman siitä. Oli tietenkin kuukausipalkka. Se oli kyllä merkittävä viihtymistä edistävä asia. Mutta homma ei ollut millään tavalla samankaltaista kuin sitten vähän myöhemmin. Joensuun jälkeen heitettiin  Salmelan Tompan kanssa pantomiimia kadulla. Siis Tomppa teki pieniä pantomiimitarinoita, se oli pirun hyvä ja mä säestin töräyttelemällä tenorisaksofonia. Jengi tykkäsi. Käytiin Tompan kanssa Italiassa asti. Barissa. Esitettiin miimisesti Kuolema Venetsiassa. Siitä sitten seuraavana keväänä Kettusen Arin, Salomaan Hiskin, Liinojan Tapsan, Kivisen Mikon ja Jaarasen Matin kanssa alettiin roudata YT:n pianoa siihen Vanhan rappusille meidän tuolien eteen. Toikan Markkukin tuli paukuttamaan matka-arkkua. Nää ulkoilmavedot lauantaisin, sadoittain ihmisiä katsomassa meidän hommaa. Se avasi silmät, ihmiset pysähtyivät ja antoivat rahaa! En koskaan ollut sillä tavalla saanut rahaa teatterin tekemisestä, sillä tavalla ihan suoraan ihmisiltä. Me suorastaan kahmittiin ne siitä kadulta YT:n lääkärilaukkuun, joka meillä oli siinä suu auki odottamassa ja kirmattiin esitysten lomassa virkistäytymään kuppilaan. Suora palaute oli jotenkin, ah… niin ihanaa. Tällälailla juohevasti syntyi Lapinlahden Linnut, siihen Perunatorille jengin keskelle.

Emme pääse ilmeisesti eroon vihannesmaailmasta.

– Ei! Jokaisessa ihmisessä asuu pieni Perunatori. Meitä oli tosin niin paljon, että lopulta äidyimme ahneiksi, värvättiin tyttöystävätkin partioimaan yleisön joukkoon rahastushommiin, jotta päästiin sillä aikaa entistä nopeammin Kuppilaan laatimaan seuraavaa, puolen tunnin kuluttua alkavaa esitystä. Miettimään uusia spiikkejä ja muuta tärkeätä.

Luitte päivän iltalehdet, virkistäytymisen ohessa, saitte uutta aineistoa?

– Periaatteessa kyllä. Ja huudettiin kovaa. Tästä sitten pikkuhiljaa sisätiloihin johtava prosessi jatkui ja eteni… ajoi meidät sitten levytysstudioon, tietenkin näin ennen pitkää kävi.

Nainen on ihana aamulla

Sivuutetaan mittavaa lintuhistoriaa, muualla jo toistettua. Alkuaikojen askeesista keskustelu kääntyi hetkeksi nykytrendiin, tai ainakin sen raameihin, sisällöntuottamiseen. Sanoittajalla oli tästä mielenkiintoinen näkemys.

– Nyt kun on puhuttu ankarasti siitä, itketty ja valitettu, että sisältö on kaikessa unohdettu ja on vaan rahaa ja pintaa ja koreutta, kiiltoa, välähdyksiä ja jyminää niin näin täytyy ollakin. Aina välillä näin. Nyt sisällöllä ei ole mitään merkitystä, ihmisiä talutetaan kuin sokeita jyrkänteelle ja kirjailijat ja sanoittajat ja muu taiteilijasakki on kuin kielenkääntäjä yksin kuussa. Tää tarkoittaa kuitenkin sitä että kohta, aivan näillä hetkillä, alkaa sisällön arvo taas avautua. Näin on. Näin tekee osuuskauppaväki. Se välillä unohtaa, oikeastaan niin kuin halulla, sitten taas alkaa ikävöidä sitä sisältöä ja huomaa, että….

Anteeksi että keskeytän, mutta entäs jos ei ole enää puitteita siihen. Sisältökin vaatii puitteet toteutuakseen. Jos ei ole radiota, ei televisiokanavia, levy-yhtiöitä, siis jotka koskisivat tällaiseen materiaaliin… Mitä sitten? Pitääkö palata takaisin Perunatorille?

– Se vaatii kyllä ehkä jotain muutoksia tähän infrastruktuuriin, esimerkiksi kolmannen maailmansodan, tai jotain tällaista…

Sitten kasaan vaikka “raunioteatteri”…

– Ehkä joo voisi näin tehdä. Mutta uskon että ihan näillä hetkillä se uusi aika koittaa.

Menee kovin kokonaisvaltaiseksi. Sinullahan on myös käsittääkseni pienempi iskuryhmä tällä hetkellä, “Gruppo Kekkonen”, Melrosen rumpalin Jamin kanssa? Muistaakseni näkemäni keikka loppui siihen kun kermakakkua kuritettiin pesäpallomailalla… Tuli vaan mieleen tuosta paidastasi ja suorasta agitaatiosta.

– Joo, teimme jopa kolme keikkaa, yhden Perunatorilla, mutta se projekti on nyt pakastimessa, sitä täytyisi vielä kehitellä… Siinä oli ehkä liikaa rekvisiittaa, esitysten mittakaavaan nähden.

Kermakakun hakkaaminen ei lyönyt leiville…. Palataan sanoitusten ja ylipäätään luovan työn tekemisen perusasioihin

– Kaiken ydin on tietysti se, että voi vokotella… siis lähestyä naista aamulla, ilmoittaa että olen tehnyt runon, kertoa hänelle että olen kirjoittanut näytelmän. Tässä tullaankin luontevasti siihen että eihän sitä voi kukaan pyyhkiä pois meiltä miespuolisilta luovan työn tekijöiltä, että aina, jo aikojen aamusta alkaen se suurin motivoija, viehätys ja pakko on ollut se että nainen on ihana aamulla.

Eikö illalla?

– Illalla myöskin, mikä pahinta, ja päivällä. Tästä on kaikki oodit syntyneet. Ja kaikki. Tämä on se voima joka saa aivan näinä päivinä uuden sisällön aallon ryntäämään meihin.

Tuottamaan sisältöä?

– Ei vaan tekemään. Tuottaminen on perseestä.

Jokainen ihminen osaa laulaa

Oletko joutunut matkan varrella tinkimään sisällöstä itse, perimmäisistä ajatuksistasi, kun esimerkiksi pitäisi saada biisi soimaan viestintävälineissä, nykyisten portinvartijoiden formatoitujen mieltymysten mukaan? Tai eiväthän ne henkilökohtaisia mieltymyksiä ole vaan tuotantopolitiikkaa, laadittu vain kaikkien kuuntelijoiden parasta ajatellen. Ennenhän oli ennen vaan nyt on nyt… (haastattelija yrittää selvästi provosoida nykymedian haukkumiseen…).

– Ei tässä ole ollut suurta ristiriitaa, eikä ole vieläkään. Sama kaivohan se lopuksi on mistä sanoittaja ammentaa. Tyhjästä. Eli omasta päästä. Tuotosten kestot on tietysti muuttuneet kahden tunnin näytelmistä ja puolen tunnin pienoisnäytelmistä. Ihan biisin mittaisiksi, niin kuin huomataan. Mutta kyllä yhden biisin sisältö voi olla yhtä merkittävä kuin kokonaisessa näytelmässä. Ja mitä tulee ei-toivottuihin ajatuksiin niin on olemassa kielletyn tavaran salakuljetusjekku. Huumori on mitä oivallisin työkalu tässä.

Perustilanne, kaaos ja uusi tilanne?

– Kaaos on ihanaa rehevää järjestystä. Paljon ääntä ja kaikuisia huutoja ja jarrujen kirskuntaa ja pienikokoisten koirien haukuntaa.

Loputon kertosäe siihen päälle…

– Niin, opetus, ankara läksytys. Ei se asia katoa muotoon. Niin kuin esimerkiksi televisiosarjoissa, joita Lintujen kanssa tehtiin. Sisältö oli sama, muoto eri. Tuli vaan mieleen, että Pertti “Spede” Pasasen kanssa vähän suunniteltiin elokuvaa, jonka hän olisi tuottanut, projekti joka sitten muiden kiireiden ohessa ikävä kyllä jäi.

Mielenkiintoinen kytkentä, tavallaan liittyy kyllä kermakakkuihin. Mistä tällainen ajatus sai alkunsa?

– Maikkarin (MTV) kahviossa. Siellä törmättiin ja siinä sitten juteltiin… Hän oli erittäin positiivinen, että juu tehdään vaan… Moni voi ajatella, että Spede oli umpitaantumuksellinen, mutta hän oli avaramielinen, uuden keksijä myös.

Ilmeisesti teitä yhdisti enemmän, jos saa käyttää tällaisia kahlitsevia käsitteitä, henkinen anarkismi kuin yhteiskunnallinen suuntautuminen?

– Niin varmaan olikin. Mutta eihän niissäkään mitään ylipääsemätöntä ristiriitaa ole. Hän saattoi olla jonkun mielestä taantumuksellinen, mutta hän oli uuden keksijä, niin kuin sanoin. Ja mikä tärkeää, hän teki sitä mitä halusi. Nämähän on edellytykset kaikelle tekemiselle, jos niitä ei ole niin turha puhua siitä mihin koko roskaa viedään. Armoton oli veijari vetämään röökiä… Mun mielestäni paljon pahempaa kuin se, että joku edustaa niin sanotusti taantumusta ja toinen muka edistyksellisyyttä on se, että on tunkkaista, että ei tapahdu mitään. Pitää ehdottomasti olla säpinää. Ei tää homma täydelliseksi tule kuitenkaan kuin meidän mielissä. Elämä on leikkiä varten eikä niitä hetkiä voi laittaa hukkaan.

Tehdäänkö nykyään hommia liian otsa rypyssä? Todella professionaalia hommaa?

– Olen nakkivarma siitä, että hommia tehdään hyvällä meiningillä ja riemurinnoin monessa osoitteessa, mutta voi olla, että ne sitten typistetään, ei päästetä esiin alkuperäisellä voimalla, vähän nujerretaan. Että pikkasen alistutaan. Tulosvastuullisuus ja kunnon leikki ei mahdu samaan laatikkoon. Tulosvastuullisuuden pitäisi olla myönteinen asia, sen tulisi saada aikaan oikeita tuloksia. Maailman onnellisuusmittaria kohottavia tuloksia.

Taloudellinen prosessi jää historian hämärään numeroina, mutta parhaimmillaan tulos jää elämään taideteoksena?

– Suomalaisia on vähän peloteltu, että täytyy tehdä näin ja täytyy tehdä noin, että teidän on pakko olla innovatiivisia! Muuten te ette oo mitään.

Niin, innovatiivisuuteen ei kai liity pakko.

– Tulee mieleen aiemmin mainitun YT: llä tehdyn Äiti-näytelmän tiimoilta opettavainen tarina. Siis pakosta ja vapaudesta. Siinä näytelmässä oli paljon lauluja enkä ollut eläissäni laulanut julkisesti enkä myöskään katsonut osaavani. Sanoin sen ensimmäisissä laulutreeneissä pelottavalle Kaj Chydeniukselle, joka meitä opetti ja valmensi. Chydenius jähmettyi, oli hetken hiljaa ja lähti sitten hitaasti partoineen mua kohti, pysähtyi mun eteen ja huusi saatanan lujaa: “Jokainen ihminen osaa laulaa!” Siitä lähtien olenkin laulanut kuni taivaan lintunen!

Epäilemättä näin on. En tiedä vahvistaako tarina aikaisemmat väitteet vai poikkeuksen säännöstä… Timo Eränkö kertoo myös toisen tarinan, anekdootin siitä kun hän oli aikoinaan vieraana Speden Spelit -ohjelmassa. Itse hövelisti mainitsee syyksi olleen uuden levyn ilmestymisen julkisuuspaineet ja niiden hoitamisen delegoitumisen hänelle. Kyseessä oli kuitenkin ohjelma, jossa pääsi luvallisesti leikkimään. Tarina on hyvä esimerkki minimalistisesta huumorista, sellaisesta jossa on kuitenkin huimasti sisältöä. Ja kuinka sitä elämästä löytyy. Eränkö ja Spede oli ennen nauhoitusta kuvaussihteerin toimesta esitelty toisilleen. Kuultuaan Timon sukunimen ja saatuaan tietää, että Timo tosiaankin oli aikaisemmin ohjelmassa virallisena valvojana moneen otteeseen toimineen Tiina Erängön veli, oli Pasasen iltapäivä pelastettu. Hän riemastui. Koko loppupäivän hän sopivissa väleissä toisteli: ”Jaa-a, virallisen valvojan veli!”.

Mutta vielä hetkeksi Perunatorin ja Kappelin väliseen historialliseen yhteyteen, jota alussa lupasin selvittää. Armon vuonna 1790 valitsi alunperin saksalaisen mutta sittemmin ruotsalaistuneen Karl Gottfried Seuerlingin näytelmäseurue Esplanadin (silloinen Vasikkahaka) läntisessä päässä sijainneen kauppias Etholenin tupakkaladon esityksiensä pitopaikaksi. Lato, jossa kuivatettiin kauppiaan tupakkaviljelysten tuotteita, oli varsin suuri ja näin olen sovelias esityspaikaksi. Siellä sitten esitettiin Helsingin porvareille ja varmaan rahvaallekin hengenravinnoksi Shakespearea ja Molierea, kuin myös sattumalta näytelmää nimeltä Maailman synty. Tässä näytöskappaleessa Seuerling itse suvaitsi esittää Jumalaa. Sattuipa sitten erään kerran skandaali, Aatamia esittävä näyttelijä oli nauttinut liikaa punssia ja nukkui pensaan katveessa, vuorosanojensa ohi. Tällöin Jumala karjaisi raivostuneena: ”Sinä kirottu elukka, etkös kuule, kun itse isä Jumala sinua huutaa?!!”.

(Lähdekirjallisuus: Armas J. Pulla Helsinkiä, Otava 1962)