PALJON ONNEA VAAN JA PYKÄLÄÄ SILMÄÄN!

Narautin itseni taas kerran ajatuksiin vaipuneisuudesta. Tämän erinomaisen mukavan ajanvietteellisen tilan saavuttamiseen riitti, kuten niin monasti ennenkin, hyppysellinen hajamielisyyttä. Itse asiassa olin jo hyvän aikaa lukenut musiikkialan lehdestä erästä kitaravahvistimen testijuttua ilman, että siitä oli tunkeutunut tajuntaani mitään mikä perille tultuaan myös pysyisi siellä. Mieltäni asuttivatkin sen sijaan, uskokaa tai älkää, ikuisuuskysymykset!

Miten ihmeessä saataisiin suuri yleisö eli tavikset (tavis tavis > tavallinen ihminen) näkemään tekijänoikeuksien konkreettinen merkitys kansakunnan hengenelämän ylläpitäjänä? Käsitteen aineettomuus aineellistuu oikeuksien omistajille tekijänoikeuskorvauksina totta kai, mutta samalla myös koko yhteiskunta, henkisen vaikutuksen ohella, saa taloutensa rotaatioon kipeästi kaipaamiaan pelimerkkejä. Rouheana ropisee kulttuurinkin kuluttamisesta tullut eurosade valtion kirstun pohjaa vasten siinä kuin muualtakin lorisevat purot. Pilapiirtelyn aiheeksi kelpaa kyllä vaikkapa kadulla viheltelemisen virheellisesti oletettu korvausten alaisuus, mutta ei juurikaan esimerkiksi ammattirikollisia lihottava piratismi. Toisin kuin harmaa taivas, ei harmaa talous tarjoa minkäänlaista elvyttävää sadetta millekään lailliselle taholle.

Yhden miehen kokoukseni asialistan täyttyessä pikkuhiljaa, olin jo vähällä tavoittaa tekijänoikeuskysymysten syiden ja seurausten ytimen, kunnes pulpahdin huolestuneena pinnalle syvyyksistäni: Jostakin rupesi kuulumaan teoskynnyksen alittavaa pirinää eli perinteistä puhelimen soittoääntä. Soittaja oli säveltäjäystäväni. ”Hei, minulla menee mukavasti, mutta…”. Hänkin oli siis huolissaan. Se ei ollut yllättävää. Jostakin huolissaan olevien ihmisten määrä on aina kohtalaisen suuri verrattuna siihen joukkoon, joka ei ole jostakin huolissaan. Yllättävää olisikin ollut saada kuulla taiteilijakamuni ilmoittautuvan eloonsa tyytyväisten piskuiseen porukkaan…

Viisaat tietäjät ovat monesti todenneet, ettei hengenelämä oikein tahdo päästä kukoistukseen vatsan ollessa niin sanotusti täysi. Niinhän asia kenties on. Vaan onpa tuo niinkin, että pitäisi välillä hoksata nollata tilanne ja todeta ylpeästikin, ettei kaikki eletty ja aikaansaatu ole sittenkään ollut hullumpaa! Ja että se, mihin on päästy vaivaakin nähden pitkällä vaelluksella, sisältää makoisia onnistumisen tuokioita vastoinkäymisineen päivineen. Kummallakin näkemyksellä on kannattajansa.

Pohtikaamme siis ikuisuuskysymyksiämme edelleenkin kaikessa rauhassa ja antakaamme niin tyytyväisyydelle kuin tyytymättömyydellekin sopivat mittasuhteensa. Juuri nyt kevään korvalla, kun Teosto täyttää komeat 75 vuottansa, on itse kullakin hyvä tilaisuus nollata tilanne, katsoa peruutuspeiliin ja eteenkin päin. Meillä on monta mainiota syytä juhlia menneitä ja tulevia vuosia armaan Teostomme turvin. Onnea!

Eero Lupari

P.S. Synttäreiden viettoa kannattaa nyt harjoitella hartaasti jo siitäkin syystä, että osaisi myös sitten ensi vuonna kunnolla juhlia 50-vuotiasta ELVIStä.

Teksti: Eero Lupari