On the last weekend of July, it was again gathered at Kotka to celebrate the songwriter award by Juha Vainio Fund. This is what next year’s winner Maija Vilkkuma thinks at a press conference.

– I am extremely moved and happy here heard these words, and to receive this award. This is a great prize. Of course, the author can not live their lives and do their work thinking that ’I never get any prize’, and I have not thought of it. Yes, I have always followed that whoever gets this, and every one of those who received it is sometimes – especially on this rock behalf, which I feel more – belongs to my major sankareihini. Heikki Salo, for example, is one that I started to listen to as early as I did, and I am quite sure I belong to the same family of Finnish writers.

– It’s a good thing for a singer-songwriter that when he presents his songs to the audience, he gets instant feedback all the time-maybe more than a writer who has to wait for readers feedback. In spite of future feedback, there may be a feeling that ’I do these kinds of texts, but understand or listen to them’. That is why these words of fine and wise people seem warm and moving. I’m really happy to receive this award.

– It’s difficult to compare yourself with old masters. I think everything that you like and what you are touching may have some effect. As I walked out of Kotka station tonight, I sang Kotka’s bosom without waving in my mind, and I always have tears in my eyes when I sing it. When I spoke about the genre of the Finnish songwriting, so I consider representing Juha Vainio the same branch that I like about rhythms, jokes and a certain kind of dramaturgy. That the texts would seem to someone – who would not want the text to feel somewhere. Our relationship is more to what we are aiming for, not to the text in some ethereal impressionism.

– When I started, I was talking to a young angry woman, and I did not think it was terribly angry, rather nice. But yes, some of the songs have become such a mode when it has been meant to provoke that it can be interpreted as an anger. My subtitle is based mainly on Finnish songwriting. Of course, I listened to a lot of the Anglo-American music, and from some of the themes might come from there, but for me the subtitles are very much the form. Certainly the content is important, but I realize that if I do not like some text for some reason, then it usually shakes the shape does not work. It does not sound, and its rhythm does not work – and not so much that I would oppose the thoughts in it or something like that.

– Kun alan tehdä biisiä, niin minulla on aina ensin melodia, ja siitä yritän mennä rytmimaailmaan, ja sillä on tosi paljon merkitystä miten tavut siellä ponnahtelee ja miten ne soi. Tästä syystä angloamerikkalainen musiikki ei teksteiltään inspiroi niin paljon kuin suomenkielinen musiikki; äidinkielen läheisyydellä on iso merkitys. Lapsena kuulin paljon Juicea [Leskinen] ja Tuomari Nurmiota, kun vanhempani kuuntelivat heitä. Teininä aloin kuuntelemaan ensin Dingoa, sen jälkeen Miljoonasadetta ja Eppu Normaalia, sekä Sielun Veljiä. Luulen, että suuri osa tekstityksestäni perustuu edelleen siihen ’pankkiin’, jota olen noina vuosina kerännyt – todella aggressiivisella, lähes ympärivuorokautisella kuuntelulla.

– Sanoin haastattelussa noin vuotta ennen kuin viimeisin levyni Kunnes joet muuttaa suuntaa tuli, että ’mä en ainakaan aio mistään keski-iästä biisejä kirjoittaa’, ja huomasin kuitenkin, että olin kirjoittanut. Se kertoo myös siitä, että minulla ei välttämättä ole sanavaltaa siihen mistä minun biisini kertovat [naurua]. Koen prosessin niin, että se alkaa jollain tavalla intuitiivisena – sanoja tulee jostain – ja siihen liittyy tuo mainitsemani rytmiikka ja sointi. Siinä vaiheessa kun alan kirjoittamaan tekstiä valmiiksi pitää minun päättää mistä se kertoo. Yritän olla niin, etten kieltäisi itseltäni mitään aiheita. Usein tekemäni levytykset sitten kertovat minulle itsellenikin, että mitä olen ajatellut. Kun teen aina melodiat ensin, niin joka kerta uuden levyn teossa minulla on olo, että saatan pilata koko levyn aivan paskoilla teksteillä. Mutta sitten sitä vain aloittaa. En ole dogma-kirjoittaja, eli kaiken ei pidä olla oikeasti tapahtunut. Niiden fiilisten pitää kyllä olla minulle tosia, tai ainakin minun pitää pystyä kuvittelemaan ne, ja samaistumaan niihin. Mutta mikä sen fiiliksen luo, niin se on ihan vaan kaikkea mitä pystyy kuvittelemaan.

– Rockissa paljon lauletaan nuoruudesta, ja kun koen aika selkeästi, etten ole enää kaksikymppinen – jos menen paikkaan jossa on vain kaksikymppisiä, niin huomaan sen eri tavalla kuin aiemmin – niin pitää yrittää välttää sellaista roolia, että ’rocklauluja nyt vaan kirjoitetaan tällä tavalla’. On tärkeää, että tekstit ovat tosia eivätkä teennäisiä.

Teksti: Pekka Nissilä

Kuva: Markku Mattila

Selvis 3/2010

”Joka ääreen ja nurkkaan

tuuli puhaltaa”

Maija Vilkkumaa (s. 1973) lunasti paikkansa suomalaisten lauluntekijöiden eturivissä vuonna 2003 julkaistulla kolmannella albumillaan Ei. Sen massiivinen menestys yli 90.000 kappaleen myynnillään puhuu omaa kieltään siitä, millaisen kosketuspinnan hänen laulunsa saavuttivat.

Osa alan ammattilaisista oli kiinnittänyt Vilkkumaahan huomiota jo Tarharyhmä-yhtyeessä, jolta julkaistiin kaksi albumia vuosina 1993-94. Bändin päälauluntekijänä toiminut Maija Vilkkumaa teki uuden aallon jälkeisessä 80-luvun rockmaailmassa kasvaneena parikymppisenä pomppivia pop-kappaleita, joiden teksteissä ”avaruus oli laaja kuin tulevaisuus” ja ”soitettiin kovempaa kuin sydän lyö”.

Kanadalaisen, alun perin jo teinitähtenä levyttäneen Alanis Morissetten (s. 1974) ”itsenäisyyden” ajan debyyttilevy Jagged Little Pill ilmestyi vuonna 1997, ja menestyi poikkeuksellisen hyvin maailmanlaajuisesti usean miljoonan kappaleen myynnillään. Morissette lauloi vahvalla äänellään voimakkaan suorasukaisia tekstejään, ja nousi saman tien uuden naispuolisen lauluntekijäpolven kärkinimeksi.

Velkansa Morissettelle tunnustaneen Maija Vilkkumaan läpilyönti oli vuonna 1999 julkaistu Satumaa-tango. Sen vallankäytöstä kertova teksti vahvoine ilmaisuineen sopi ”nuoren vihaisen naisen” imagoon kuin nakutettuna, vaikka tekstin minänä puhuukin keski-ikäinen, joka tekee teineille selväksi kuka määrää:

”Älä sano mitään / mua ei kiinnosta / mä ammun sua haulikolla / suljen sut vankilaan/ sä et tiedä mitään / isäs joutunut ei sotimaan / mä oon kontannut niin kauan / että voin tehdä mitä vaan” 
(Satumaa-tango, 1999)

Vilkkumaan tekstintekotavaksi sekä tyylimaailmaksi erottuivat debyyttilevyltä alkaen vaihteleva riimittely, sekä ironia, jonka kohteita hän noukki oman elämänsä ympyröistä; esimerkiksi nopeasti esiinnousseiden rocktähtien elkeitä näki lähietäisyydeltä festivaalien artistitiloissa:

”Vaikka sä sammuisit pusikkoon / joku liimaantuu sun vartaloon /
ottaa kuvia albumiin / ja nuolee korvaa
Sull’ on hopeapaita, viis kitaraa / sä huudat baarissa: ’hei mä elän unelmaa’ /
Sä voit juoda keskikaljaa Suosikin laskuun” (Tähti, 1999)

”Joskus tekis mieli lyödä otsaan jokaista tärkeilijää /
 ja automaatilla hidastelijaa ja perseellekävijää / 
Ja huutaa naapurin kyylälle päin naamaa / että se on idiootti ja mersujen nokasta merkit varastaa / Mut sehän ois väärin / tosi holtitonta eikä ihan laillistakaan / 
sehän ois väärin / hullujen hommaa vaan” (Väärin, 2003)

Oman elämänpiirinsä inspiraatio ja kokemusten iän myötä karttuessa tuoma näkökulman vaihtuminen ovat Maija Vilkkumaan keskeisimmät vahvuudet lauluntekijänä. Hän ei välttämättä kirjoita täysin omakohtaisesti, mutta vie tekstinsä usein paikkoihin, tunteisiin ja ihmisiin, jotka ovat merkinneet hänelle itselleenkin jotain. Vaikkapa Helsingin Hietaniemen uimarannalla teininä vietettyihin öihin, jolloin pelkkä kädestä kiinnipitäminen vaati uskallusta. Ja jos uskalsi, se jäi ikuisesti mieleen:

”Sinä yönä rannalla vihdoinkin / ihan varovasti sun kättäsi kosketin / 
Aika liikkui hitaammin / ja sä hengähdit hiljaa /
Sinne alle sotkuisen katoksen / kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien / 
Me valvottiin palellen / mull’ oli hiuksissa hiekkaa” (Hiuksissa hiekkaa, 1999)

Keski-ikäistyvänä äitinä on teksteihin ilmaantunut asiantilaa vastaavaa näkökulmaa:

”Koulun ruusupensaat / siinä seisoin aina, poltin tupakkaa / 
silloin mun perään huudeltiin / ne vuodet oli hyviä niin / 
itkettää / siihenks se jää” (Siihenks se jää, 2010)

”Ja kun tahtia lyö Dingo ja Yö / Marleena itkee kun on lapset ja kauhea työ / 
voi missä mun lauluni soi / ja miks ja kelle / 
huomenna meen / eteiseen / 
otan mun laukut / häivyn pois / sen mä huomenna teen / 
oi miss’ on ne yöt jotka lenteli naureskellen” (Dingo ja Yö, 2010)

Lähteminen, irtiotto, irtipääsy tai myös kiinnijuuttuminen ovat Vilkkumaan usein käsittelemiä teemoja:

”Istun koko päivän teksasilaisen vieressä / tämän matkan jälkeen me ei nähdä enää ikinä / 
se menee jonnekin / mä olen aina tässä / en pääse pois” (Ei susta huomaa, 2001)

”Ja joka ikinen ja ainoa päivä on isku palleaan /
 sotken huoneet ja kaapit ja vodkaa samppanjaan / 
mut jos sä tulet takaisin / mä olen paljon paremmin / 
silloin mä muutun / mä vaihdun / mä teen mitä vaan” (Teen mitä vaan, 2001)

Parisuhteen päättymisestä hän laulaa paljonkin, ja toisinaan on tehostanut kertosäkeen viimeistä toistoa jollakin muutoksella:

”Jäätyi maa / mull’ ei hattuu, ei kaulaliinaa /
 Sä lähdit juoksuun ja ehdit ratikkaan / 
ja jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut / Mulle jäi tyhjyys ja kuuraiset puut /
Sen tajuu vasta kun sen kadottaa / 
Sä lähdit juoksuun ja ehdit ratikkaan / 
ja jossakin rakastui onnekkaammin jotkut muut / Niin on kauniita kuuraiset puut” (Kuuraiset puut, 2010)

Vilkkumaa nojaa vahvasti vanhaan perimätietoon kertosäkeen voimasta, ja on useimmiten vienyt tekstin johtopäätöksen loogisesti sen sisälle. Mutta toisinaan hän on irrottanut kertosäkeen tekstin välittömästä jatkuvuudesta välilliseen; vaikkapa radiosta kuuluvaksi lauluksi, joka osuu jo yhtä ja toista kokeneiden kolmekymppisten lohdutukseksi sujuvasti:

”Mä en haluaisi mennä tänään mutta kadulla oottaa jo taksi /
Siellä on Tuulikki ja sen uusi poikaystävä joka näyttää siltä kuin oisi kaksitoista /
Ihme jos se pääsee mihinkään / tuijotan ulos hämärään /
Tahtoisin ajaa nopeemmin / olla jo sekaisin / 
enkä ajatella kuinka hän mut petti / sitten jätti [-]

Liian kovalla radio soi / 
Anna lantion pyörii, huuda wou-ou-ou /
Kaikki murheet poistaa kunnon rock`n´roll -show /
Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua / ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua /
tai ehkä en / ehkä en” (Mun elämä, 2003)

Huomattavan kertosäe-orientoituneena Vilkkumaa on joskus onnistunut kiteyttämään tekstin ydinfraasin hyvinkin lyhyeksi kertosäkeeseen, mutta jättänyt kuitenkin laulun otsikoksi viittauksen säkeistöjen sisältöön. Ydinfraasia toistetaan vielä useasti, ja vaikka kertosäe sisältää sen lisäksi myös jatkon, kestää lyhty fraasi kauaskantoisessa levollisuudessaan toiston ongelmitta.

”Yö on kaunis / mua ei koske” (Luokkakokous, 2008)

Huolimatta siitä, että Vilkkumaa on osaltaan vahvasti suomalaisen rockmusiikin kasvattama, on hänen tekstipoljennossaan ja tunnelmassaan vain harvoin suomalaiskansallisen perinteen linjauksista periytyvää vivahdetta:

”Saaressa tyttö, poika ja kukka / se kukka on niittyleinikki /
 Ja se tyttö on kotona viilee ja arka / mut nyt sill’ on hurja meininki [-]
Yöttömät yöt, ne hellii ja kantaa / mutt’ pimeässä leinikki lakastuu / 
Hullu on se joka helteellä tanssii / ja se joka kesällä rakastuu” (Saaressa, 2006)

Tyypillisimmillään Maija Vilkkumaa on nopeissa leikkauksissa, joissa mennään arkiseen tilanteeseen, ja avataan henkilöiden taustoja vain hieman, mutta jännitteen säilymisen kannalta kuitenkin riittävästi:

”Ovella lapsi, miten säälittävää / kauppaa Kevätpörriäistä / 
se teitittelee ja se sanoo päivää / tiskit haisee, mua hävettää / 
mä luulin aika ikävän syö / ja toivo epätoivoni lyö / 
mä luulin päättyy jokainen yö valonsäteisiin / se ei olekaan niin
Mull’ ei oo rahaa, lapsi menee / eteinen kasvaa ja pienenee / 
melkein huudan sen takaisin / mä olen hullu, mä olen sekaisin” (Se ei olekaan niin, 2005)

Vokaalisoinnilla pelaaminen, ja puoliriimienkin välttäminen ovat Vilkkumaan tehokeinoja, ja yllättävyyttä lisää aloitus yleisesti positiivisena pidetyn asian esittämisestä hieman negatiivisemmassa valossa. Rohkealle heittäytyjälle valo ainakin pilkahtaa:

”Kesä / eikä mitään tekemistä / Kaupunki nöyränä sylissä / 
sormissa tuoksuu tupakka / Sun nauru on vieras ja ihana / 
Kato mua kun mä villinä värisen / enkä surua pelkää kun tunne en / 
Oo, miten suloinen kesä / kun se loppuu jää vain pimeä” (Kesä, 2005)

Vilkkumaan melodiarytmit ovat sanojen kohtuullisesta runsaslukuisuudesta johtuen nopeita; hän venyttää hyvin harvoin vokaalit esimerkiksi puolinuoteiksi. Hän on siivonnut aforismit ja metaforat ilmaisustaan kokolailla tyystin, ja vaikka käyttääkin paljoja sanoja sekä pitkää draaman kaarta, saattaa hän laukoa yhdellä fraasilla ja sen lyhyellä pohjustuksella vankkoja elämän totuuksia:

”Tuija oli vain seitsemän / mut tiesi jo sen / 
että vaivaa täytyy nähdä / jos tahtoo olla onnellinen” (Ei saa surettaa, 2001)

Helsingissä heinäkuussa 2010

Pekka Nissilä

***

Kesän huomionarvoisimpia konsertteja

Juha Vainio Rahaston palkinnon luovutus on jo useita vuosia nivottu Kotkan Meripäivillä järjestetyn Vainion (teksti)tuotantoon keskittyvän konsertin ohjelmasisältöön. Konsertti pidetään varsinaiselta sataman Meripäivä-alueelta sivussa, eli kaupunginteatterissa, ja se toimii ratkaisuna hyvin. Intiimi ympäristö korostaa hyvin laulujen tekstien painoarvoa, ja konsertti esitetään tapahtuman aikana kolmesti. Usein palkittu tekijä on esittänyt konsertissa jonkin laulunsa, ja niinpä tällä kertaa Maija Vilkkumaa tulkitsi laulunsa Hiuksissa hiekkaa, kitaristi Mikko Kososen säestämänä.

Tämänvuotinen Yleisessä saunassa -konsertti oli koottu poikkeuksellisesti aiempien palkinnonsaajien lauluista, ja syynä se, että palkinto jaettiin 20. kerran. Konsertissa kuultiin kaikilta aiemmin palkituilta yksi laulu – hieman kohtuuttomasti Vilkkumaalta kaksi – mutta seitsemän tekijän kohdalla oli täytynyt aikarajoituksesta johtuen valmistaa yhteinen potpuri. Leimallisesti iskelmän parissa toimineiden sanoittajien osuus – yhdellä poikkeuksella – niputettiin näin ollen lyhennettyinä versioina. Syy linjaukseen lienee konsertin taiteellisen suunnittelutyöryhmän – tuottajat Kalle Torniainen ja Otto Kanerva – mieltymyksistä. Hieman jäi harmittamaan, että Pertti Reposen kohdalla oli valittu tämänkaltaiseen yhteyteen käännösteksti. Reponen toki teki sellaisia usein ja hyvin, mutta hän teki yhtälailla hyviä originaaleja. Tumpeloinnin puolelle tuotannossa lipsahdettiin siinä, että palkinnon aikanaan saanut Martti Syrjä ohittui kavalkadissa tyystin, kun Mikko Saarelan kirjoittama Eppu Normaali -laulu Puhtoinen lähiöni esiteltiin Syrjän tekstinä.

Juontajanakin toimineen Kanervan lisäksi solisteina olivat tällä kertaa Jippu, Mari Rantasila sekä Simo Silmu. Kanerva aloitti Heikki Salon Olkinaisella (säv. Matti Nurro) vahvasti, ja pystyi vielä nokittamaankin Edu Kettusen Lentäjän poika -albumin avainlaululla Retki meren rantaan, joka hengitti hienosti Lenni-Kalle Taipaleen pianoarpeggioiden varassa. Rantasilan vakuuttavin esitys – sen lisäksi, että hän osasi kaikki tekstinsä ulkoa – oli Ismo Alangon alun perin Helsingin Juhlaviikkojen tilaustyön teemalauluksi syntynyt Kun Suomi putos puusta. Alkuperäistä noudatelleen sovituksen esitys piti sisällään vaikuttavaa poweria, joka nosti tulkinnan konsertin hienoimpiin hetkiin.

Jippu teki tasaisen varmaa työtä useassa laulussaan, joista kohtuullisella ”kotikenttäedullaan” – melko tuore levytys – veti pisimmän korren Hectorin laululla Jos sä tahdot niin. Taipaleen pianoarpeggiot olivat siinäkin mainiona tukena. Peter Engbergin kitaran vetämänä Jippu veti Tuomari Nurmion Lasten mehuhetken originaalinoloisesti läpi pystyssä päin, ja urakoi yksin alusta loppuun edellä mainitun ”iskelmäpotpurinkin”, johon Anni Sinnemäen osuus oli solutettu ikään kuin johdannoksi. Tässä litania potpurin koostumuksesta: Minä suojelen sinua kaikelta (Kerkko Koskinen-Anni Sinnemäki)/Mun aika mennä on (Mika Toivanen-Jorma Toiviainen)/Ihmisen ikävä toisen luo (Mikko Alatalo-Harri Rinne)/Näinkö meille aina täällä käy (B. Bellard-G. Larson-S. Phillips-Pertti Reponen)/Anna käsi (Kassu Halonen-Kisu Jernström-Vexi Salmi)/Kun katsoit minuun (Esa Nieminen-Sinikka Svärd).

In this list, the songs that have not yet been mentioned on the concert include: Anna guitar singing but (Dave Lindholm) – Jippu; I want to live in sun (Pekka Ruuska), Valehteli if I argue (Pauli Hanhiniemi), Black Sun rises (Juice Leskinen), Saturday night (Tero Vaara) – Simo Silmu; No (Maija Vilkkumaa), What can be in (Jukka Karjalainen) – Mari Rantasila, and Happy (Gösta Sundqvist) – Otto Kanerva & Mari Rantasila.

In the evening, Juha Vainionk’s production was heard as the final song by Jippu as a very slow version of Kotka’s son-in-law song.

It is hoped that our radio and TV company, which is based on public funding, would be able to make this concert, which is distinctly distinct from today’s normal summer festival production, to the nation’s network. What’s in the Broadcasting Society, among other things, is the company’s role: ”Producing, creating and developing domestic culture, art and thrilling entertainment”. A clear obligation therefore exists. PN