Tämä lahjakas ja edelleen syvästi alastaan kiinnostunut musiikkiteatterin ammattilainen on pitkän työrupeamansa aikana toiminut myös niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, ja onpa hän ehtinyt kirjoittaa useita näytelmiäkin. Mikä parasta, Pancho on ollut Elvisin jäsen jo 30 vuotta! Sain tehdä yhdessä Panchon kanssa töitä syksyllä 2004 Teatteri Eurooppa Neljän musiikkikabareessa ”Nauruhermoromahdusvaara” ja pääsin kurkistamaan musiikkiteatterimaailmaa sisältäpäin. Alan vaativuus tuli syksyn mittaan selväksi, mutta annetaan maestron itsensä kertoa musiikista ja teatterista.

Mitä Elvis ry merkitsee sinulle?

– Liityin Elvisiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, 70-luvun alkupuolella, opiskeluaikoinani Sibelius-Akatemiassa. Muistan, kun siellä Valpolan Heikki alkoi puuhaamaan Elvisiin liittymistä – järjestöhän oli tuohon aikaan Elokuva- ja Viihdesäveltäjät ry – ja minä olin jo säveltänyt johonkin lyhytelokuvaan musiikkia. Niin sitten liityttiin, ja täytyy sanoa, että alusta lähtien Elvisistä on ollut mulle paljon hyötyä: joka vuoden alussa kotiin tupsahtaneet Elvis-tariffit ovat olleet kovassa käytössä tehdessäni tilaustöitä telkkariin, radioon ja teattereihin. Eihän mulla olisi ollut mitään tietoa hinnoista ilman näitä tariffeja.

Kuinka musiikki tuli elämääsi? Ja missä olet opiskellut musiikkia?

– Mulla oli erittäin innostava musiikinopettaja oppikoulun alaluokilla. Innostuin huilunsoitosta niin paljon, että menin Lappeenrannan musiikkiopistoon opiskelemaan huilun- ja pianonsoittoa. Musiikki alkoi viedä mennessään, ja kävi niin, että lopetin lukion kesken, ja pyrin ja pääsin (toisella kerralla!) Sibelius-Akatemiaan. Ensin mulla oli pääaineena huilu, myöhemmin musiikin teoria ja sävellys. Samaan aikaan, kun opiskelin Sibelius-Akatemiassa, toimin myös opettajana Lappeenrannan musiikkiopistossa, ja myöhemmin, opiskellessani edelleen, opetin myös jo Sibiksessäkin soinnutusta ja kontrapunktia. Rahoitin näin opintojani… Tuohon aikaan oli kovasti pulaa musiikinopettajista, ja siirryinkin akatemiasta sitten suoraan Lappeenrannan musiikkiopistoon musiikin lehtorin virkaan.

Millaisia olivat ensimmäiset soitto-/bändikuviot ?

– Mä en ole koskaan ollut varsinaisesti soittamassa missään tanssi- tai rockbändissä – lukuun ottamatta vuoden pestiä Baddingin ”Niittisydän”-kokoonpanossa 70-luvun alussa – vaan soittelin lähinnä koulun orkesterissa ja Lappeenrannan musiikkiopiston orkesterissa. Myöhemmin olin Lappeenrannan silloisen kaupunginorkesterin avustajana. Eli, mulla on selkeästi klassisen musiikin tausta, mistä on ollut työelämässä sekä hyötyä että haittaa. Hyötyä siinä mielessä, että teoriapuoli on aina ollut vahva. Ja haittaa siinä mielessä, että teoreettinen painolasti on saattanut alkuun rajoittaa musiikin tekemistä: liiallinen teoriaan tuijotus saattaa aiheuttaa sen, että ei uskalla ottaa vapauksia, joita esimerkiksi rock-musiikin tekemisessä tarvitaan.

Kuinka teatteri tuli elämääsi?

– Tämä on se tyypillinen tarina. Vakanssit lisääntyivät orkestereissa ja teattereissa kovasti 70-luvulla, kun valtiontuki lisääntyi: uusia teatteritaloja perustettiin ja kaupunginorkestereihin perustettiin uusia vakansseja. Myös Lappeenranta oli tällainen kasvukeskus. Siellä piireissä tiedettiin, että olen koulut käynyt, sävellän, sovitan ja osaan johtaa bändiä. Ensin multa tilattiin sävellyksiä Lappeenrannan kaupunginteatteriin, sitten mut pyydettiin johtamaan sinne musikaali ”Zorbas”, seuraavaksi tilattiin musiikin sovitus ja johto musikaaliin ”Cabaret”, ja niin se homma lähti käyntiin. Päivät tein töitä Lappeenrannan musiikkiopistossa ja illat Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Ensin toimin kaupunginteatterissa vt. kapellimestarina, sitten vuonna 1982 sain kapellimestarin vakanssin.

– Se oli mulle hyvä korkeakoulu: sain tehdä sävellys- ja sovitustyötä, musiikin johtamista, sain harjoittaa näyttelijöitä ja kuoroja, ja tein myös itsekin pieniä rooleja. Olin Lappeenrannan kaupunginteatterissa kapellimestarina v. 1982-1985 ja sitten mut pyydettiin Turun kaupunginteatteriin kapellimestariksi (v. 1985-1989). Turussa sama rumba jatkui, mutta vaan isommissa ympyröissä …

Kerro merkittävimmistä töistäsi Lappeenrannasta!

– Lappeenrannan ajoilta tulee mieleen ehkä merkittävimpänä työnä Maria Jotunin ”Huojuva talo”, jonka dramatisoinnin me teimme ensimmäisenä Suomessa vuonna 1983. Se oli todellinen teatteritapaus, joka sai laajalti valtakunnallista huomiota. Eija-Elina Bergholm ohjasi ja minä tein siihen musiikin. Toinen aivan posketon juttu oli laulunäytelmä Aleksis Kiven tekstiin ”Kihlaus”, jonka ohjasi Kari Paukkunen ja johon tein musiikin. Tämäkin tapahtui vuonna 1983, ja myös tuo näytelmä sai paljon huomiota. Molemmat esitykset myös kutsuttiin Tampereen teatterikesään.

Entäpä maineteot Turusta? Mitkä produktiot ovat jääneet sieltä mieleen?

– Turussa pääsin tekemään yhteistyötä aivan loistavien ohjaajien kanssa, kuten Laura Jäntti, Juha Malmivaara ja Pentti Kotkaniemi. He avasivat ja laajensivat tajuntaani ja näkemystäni teatterin tekemisestä ylipäätään. Siihen aikaanhan Turussa oli – ja on vieläkin! – maan ainoa vakituinen kuukausipalkkainen bändi, jonka aikoinaan ajoivat läpi Långbacka ja Holmberg. Tämä antoi tietenkin paljon mahdollisuuksia. Meillähän oli esimerkiksi ”Mustalaisruhtinatar” ohjelmistossa 2,5 vuotta. Olin siinä kapellimestarina johtamassa kuoroa ja bändiä. Mutta tuo kapellimestarin työ esimerkiksi musikaaleissa oli mulle enemmän tai vähemmän ”rutiinia”: siinä vaan kädet heiluen vispattiin menemään…

– Varsinaiset kohokohdat itselleni olivat sellaisia, joissa pääsin tekemään itse enemmän: soittamaan, näyttelemään ja säveltämään musiikkia. Muun muassa hieno juttu oli huilistin homma Shakespearen ”Richard III:ssa”, jonka Laura Jäntti ohjasi, ja johon Eero Ojanen oli tehnyt musiikin. Samoin on mieleeni jäänyt Juha Malmivaaran ohjaama historiallinen näytelmä, johon tein musiikin ja jossa myös näyttelin. Näytelmä oli Howard Barkerin tekstiin perustuva ”Kohtauksia eräästä teloituksesta”, ja sitä esitettiin Turun Vanhalla köysitehtaalla. Erikoiseksi homman teki se, että yleisö kulki kohtauksesta toiseen näytelmän mukana pitkin vanhan köysitehtaan pitkää käytävää, joka oli jaettu huoneiksi kohtausten mukaan.

Mikä sai sinut lähtemään laitosteatterista aikoinaan?

– Halusin katsoa, mitä teatterin tekeminen pohjimmiltaan, alunperin oli. Mennä siihen ilmapiiriin, jossa renessanssiajan ja uuden ajan alussa olevat teatteriryhmät tekivät työtä, kuten Moliéren ryhmä Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan, aikaan Ranskassa. Laitosteatterithan yleistyivät laajemmin vasta 1700-luvulla: ensin tulivat oopperatalot 1600-luvulla, ja vähän myöhemmin perustettiin vaudeville-tyyppisiä teattereita isoimpiin kaupunkeihin kuten Pariisiin, Lontooseen ja Wieniin. Vasta myöhemmin, 1700-luvulla, perustettiin ensimmäiset laitosteatterit. (Molière, Jean- Baptiste (1622-1673); teoksia mm. Tartuffe eli hurskastelija (1664).)

Olet toiminut musiikkiteatteri Teatteri Eurooppa Neljässä monessa hommassa vuodesta 1989, mm. kapellimestarina, näyttelijänä, muusikkona, taiteellisena johtajana ja ohjaajana. Oletko saanut sitä mitä tilasit – eli löysitkö teatterin alkuperäistä ideaa Teatteri Eurooppa Neljän kanssa?

– Kyllä löysin. Eurooppa Neljä on ollut varsinainen korkeakouluni. Olen saanut sitä mitä halusinkin: laaja-alaisuutta. Olen saanut kirjoittaa, ohjata, säveltää, sovittaa, näytellä, soittaa. Koenkin olevani nykyään enemmänkin teatterin yleismies Jantunen, vaikka urani aloitin musiikintekijänä ja kapellimestarina. Kaupan päälle olen nähnyt Suomen: E 4:n kanssa maata on kierretty n. 180 keikan vuosivauhdilla. Kesäisinhän teemme vakiopaikassa (nykyään Laajavuoressa Jyväskylässä) n. 50 esitystä kesäisin.

Mitkä/ketkä ovat olleet musiikillisia idoleitasi? Koti- vai ulkomaiset? Molempia?

– Olen ollut musiikin suhteen aina kaikkiruokainen. Vanhemmiten olen kuitenkin palannut ”juurilleni”, klassisen musiikin pariin. Lempisäveltäjiäni ovat Mozart ja Bach. Teatterimusiikin saralta pidän eniten amerikkalaisesta perinteisestä musikaalimusiikista, mutta tyylittelyn mestari on ehdottomasti Kurt Weill, joka on säveltänyt musiikkia mm. Bertolt Brechtin teksteihin (mm. ”Kolmen pennin ooppera”, jossa kuuluisa Puukko-Mackin laulu).

Millä tyylillä musiikkisi syntyy? Oletko puurtaja ­ vai intuitio-ihmisiä?

– Molempia. Usein kuitenkin pakotan itseni työpöydän ääreen, ja niin siinä vain useimmiten käy, että inspiraatio tulee työtä tehdessä!

Mitä teatterimusiikin tekijältä vaaditaan, sinun kokemuksesi mukaan?

– Avainasia teatterimusiikissa on se, että musiikintekijä tekee musiikkia yhteistyössä ohjaajan kanssa. Nykyään näytelmät ovat ohjaajien taideteoksia. Musiikin tekijän on mietittävä sitä, miten musiikki parhaiten palvelisi nimenomaan ohjaajan näkemystä. Musiikintekijä ei voi teatterissa olla sooloilija. Musiikki on teatterissa osa dramaturgiaa, siinä missä lavastus, puvustus tai näyttelijäntyö. Siksi teatterimusiikin tekijän on myös hyvä hallita eri musiikkityylejä. Käytännön taidoista nostaisin esiin nopsan transponointikyvyn, improvisointitaidot sekä käytännön muusikkouden.

Mistä teoksesta/teoksista omasta tuotannostasi pidät eniten?

– Hyviä töitä ovat olleet omasta mielestäni Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen tekemäni musiikki vuonna 1983 (Oulun kaupunginteatteri). Samoin hieno työ kokonaisuudessaankin on Leena Tammisen ja Kari Paukkusen kirjoittama ”Tätini on toista maata”, johon sävelsin musiikin. Sitä esitettiin sekä Oulun että Lahden kaupunginteattereissa v. 1999-2000. Se on onnistunut kokonaisuus, jossa musiikki on erittäin oleellinen osa dramaturgiaa ja tukee hyvin itse tarinan kerrontaa. Samoin olen erittäin tyytyväinen tekemääni musiikkiin F.E.Sillanpään kertomukseen ”Hiltu ja Ragnar”, ohjaus Eija-Elina Bergholm/ TV2/1988. Musiikissa on upea tumma sointi – lähinnä soitinvalikoiman ansiosta – ja siinä soittavat Suomen huippumuusikot: jo edesmennyt Marjo Skobba, klarinetti; Jorma Rahkonen, viulu; Mauri Pietikäinen, alttoviulu; Risto Fredriksson, sello ja Jiri Parviainen, kontrabasso.

Tulevaisuuden suunnitelmat/työt?

– Jään vuorotteluvapaalle tänä vuonna Teatteri Eurooppa Neljästä. Tarkoitus on jatkaa kirjoittajana, ohjaajana ja säveltäjänä. Teen myös vierailuja muihin teattereihin kuten tähänkin asti. Tällä hetkellä on muun muassa työn alla tilaustyö Teatteri Eurooppa Neljälle, jonka nimi on ”Osuuskaupan iltamat”. Kirjoitan muuten mieluusti ikivanhalla kannettavallani (90- luvun alusta oleva kannettava = ikivanha): tykkään kirjoittaa sillä, koska sillä voi vain kirjoittaa. Siinä on hyvä perustekstinkäsittelyohjelma, eikä mitään ylimääräisiä pesukoneita. Se on kylläkin huvittavan näköinen, koska näihin nykyisiin ohuisiin vehkeisiin nähden se on valtavan iso ja paksu. Varsinainen museovehje – mutta se toimii – toisin kuin monet näistä uusimmista vimpaimista… (Tässä kohtaa toimittaja hyrisee tyytyväisyydestä: taas löytyi yksi sielunveli …!)

Paljon puhutaan musiikkiteatterin yhteydessä viihteestä ja taiteesta. Kriitikoille ei kelpaa viihde, mutta yleisö ei tykkää taiteesta… Kumpaa sinä kannatat? Pitääkö musiikkiteatterin olla viihdettä vai taidetta? Onko tämä kahtiajako ylipäätään enää tarpeellinen – vai lieneekö aikansa elänyt käsitekaksikko?

– Sekä taidetta että viihdettä tarvitaan. Mutta tänä päivänä, JOS halutaan tehdä huippuviihdettä, vaatii se huippuammattilaisia. Tämä johtuu siitä, että nykyään yleisö voi katsella kotonaan koska vain huippuluokan kotiteattereissa huippuluokan esityksiä, ulkomaisia musikaaleja, konsertteja, elokuvia, mitä vain. Ja televisio tuo maailman huiput joka kotiin napin painalluksella lähes joka ilta. Jotta yleisö lähtisi bussilasteittain johonkin esitykseen, jopa toiselle paikkakunnalle, pitää esityksen olla todella hyvä, huippulaatua. Sanoisinkin niin, että pikemminkin taiteen nimissä näkee paljon puolivillaista. Ns. viihde on nykyään todellisten ammattilaisten työtä. Tämä pitäisi uskaltaa jo ääneenkin lausua meidän päivinämme!