Kirkkoherra soitti aamukymmeneltä ja kutsui iltapäiväksi kylään, vaimonsa syntymäpäiville: 

– ”Ja kyllähän sinä, Petter, jonkun sävellyksen juhliimme sitten kirjoitat?” 

– ”Juu juu, tietenkin” vastasi Petter, ja alkoi selailla runokirjaa.

Tie musiikkiin avautui Petter Ohlsille jo lapsena. Äiti valmistui ”viittä vaille” musiikinopettajaksi, antoi pianotunteja ja toimi säestäjänä, isä oli laulanut polyteekkarikuorossa.

– ”Isä lauloi usein äidin säestyksellä”, Petter sanoo. – ”Muistan erityisesti [Robert] Schumannin liedin Die beiden Grenadiere, josta mieleeni jäi erityisesti voimallinen huudahdus: blitzen! Me lapset nimitimmekin sitä blitsenblitsen -lauluksi.

– ”Meillä kotona kokoontui trio, jossa äitini soitti pianoa, tehtaan myyntikonttorin esimies viulua, ja Jämsän kirkkoherra selloa. Me lapset saimme iltaisin kuunnella heidän soittoaan oven raossa yöpuvut päällä ennen nukkumaan menoa”.

Petterin äidinäitikin oli pianisti, Ilmari Hannikaisen opiskelutoveri, jonka huippuhetkiin kuului esiintyminen Leevi Madetojan johtaman Helsingin Filharmonisen Orkesterin solistina.

”Soitin isoäidin kanssa nelikätisesti”, Petter muistelee. – ”Näitä hetkiä ja isoäidin musiikkitäyteistä elämäntapaa minun onkin kiittäminen musiikkialalle ryhtymisestäni”.

Brahms vai Ohls?

Petter Ohls, 54, musiikin ammattilainen – opettaja, säveltäjä, sanoittaja – asuu ja työskentelee Jämsänjokilaaksossa, kotiseudullaan.

– ”Paperiteollisuus kuului lapsuuteeni. Kuljin paperipolkuja pitkin Myllykoskelta Valkeakoskelle, Jämsänkoskelle, ja lopulta syksyllä 1952 Jämsän Kaipolaan. Siellä kiehtova luonto tarjosi pikkupojalle loputtomasti virikkeitä seikkailuun. Rakkauteni luontoon juontaa juurensa sieltä, ´villistä` elämästä lapsuuteni metsiköissä”.

Jo varhain Petter kirjoitteli myös omia pieniä pianokappaleita. Isoäiti, joka toimi pianonsoiton opettajana Viipurin Musiikkiopistossa Lahdessa, antoi Petterin tietämättä yhden niistä oppilaalleen läksyksi. Ja niin musiikkiopiston kevätnäytteissä kuultiin Petterin säveltämä Kehtolaulu.

– ”Kaikkein eniten minua vaivasi tilaisuutta varten ostettu valkoinen paita, joka mielestäni pullisteli liikaa housunkauluksista. Nousin nolona – paidan takia – kumartamaan, kun minut mainittiin säveltäjänä. Olin 9-vuotias”.

Musiikki pysyi varttuvan Petterin elämässä.

– ”Tutkiskelin sointuja ja kirjoittelin kappaleita pianolle. Valmistauduin kuitenkin pyrkimään maatalousalalle, luontoa kun rakastin. Isoäitini kehotuksesta kävin kuitenkin myös musiikkioppilaitosten pääsykokeissa. Pääsin Helsingin Kansankonservatorioon, jonka pianokokeessa soitin oman sävellykseni. Minua imarteli, kun kuulin raatilaisten kuiskuttelevan takanani: Jaa-a, onkohan tuo Brahmsia vai? Sinne jäi maatalous-metsätieteellinen suunta. Aloitin myös musiikkitieteen opinnot Helsingin Yliopistossa. Kului pari vuotta, ja pääsin Sibelius-Akatemiaan”.

Pikasäveltäjä

Lastenlaulut tulivat Petterin työpöydälle jo opiskeluaikana, ”koska rahapula oli kova ja opiskelijan vatsa vain oheni”.

– ”Tein oikein tekemällä jokaisesta ´suomalaisesta` aakkosesta kolme laulua, ja muista yhden. Näihin lauluihin siirsin lapsuuteni onnellisia kokemuksia. Laulupinon kanssa marssin ensin WSOY:lle, sitten Fazerille, missä lauluistani oltiin kiinnostuneita. Siitä alkoi kasvaa tuore oksa hentoon säveltäjänpuuhuni”.

– ”Pikaisin tilaukseni tuli WSOY:n tehdessä oppikirjasarjaa. Projektin vetäjä, maisteri Liisa Aroheimo-Marvia soitti ja voivotteli avauslaulun puutetta. Luomisvoimaa uhkuen vastasin: Soita kotvan kuluttua takaisin, niin laulan sinulle sen avauslaulun! Sitten vain tekemään, ja syntyihän se. Lähes yhtä pikainen työ oli se, kun kotikylämme kirkkoherra soitti aamukymmeneltä, kutsui iltapäivällä vietettäviin vaimonsa 40-vuotisjuhliin ja jatkoi: Ja kyllähän sinä, Petter, jonkun sävellyksen juhliimme sitten kirjoitat. Juu juu tietenkin, vastasin. Löysin Helvi Hämäläisen kauniin runon Sadesäällä. Sävellys valmistui ajoissa, ja päivänsankarikin mieltyi siihen.

Myös hautajaiset ja häät pistävät kynän savuamaan, koska säveltämiseen on yleensä aikaa vain viikko”.

Tiedon tietä taitoon

– ”Nuorempana kuvittelin monien muiden lailla, että säveltäminen on olotila, jossa musiikkia vain ´tulee` jostain ja jonkin voimalla”, Petter Ohls sanoo. – ”Uskoin luomistapahtuman olevan jotain joseph-haydn -tyyliä: istutaan juhlavaatteet yllä odottamassa in spirata -tilaa. Nyt tiedän, että on olemassa paljon tärkeämpi tila, ex spirata, joka saa voimansa tietämisestä, kokemuksesta ja kaikesta opitusta.

Mieleeni tulee Albert Edelfeltin Pariisin vuosien loputtomat taidegalleriakäynnit, jolloin hän tutki ja pani mieleensä maalaustaiteen mestareiden tekniikan. Säveltaiteilijankin on tutkittava, kokeiltava ja sovellettava omia ideoitaan jo sävellettyjen mestariteosten avulla.

– Olen huomannut, että tiedon ja osaamisen lisääntyessä pystyy käsittelemään vaikka kokonaisen oopperan taideteoksena, pystyy arvioimaan ja parantelemaan sitä oman makunsa mukaan. Tutkimustyö kantaa sitten hedelmää omassa tuotannossa, missä viljely on tietysti mahdollista kaikilla tavoilla, joko tiukan linjan arvottomalla apinoinnilla tai tuttuja tyylejä sivuamalla ja vihdoin omien ideoiden neronleimauksellisella henkiinherättämisellä. Yliromanttinen säveltäjäkuva ei vastaa todellista sävellystyötä. Suuret teokset ovat kehittyneet useiden mestareiden ja monien vuosisatojen kautta.

– Tietysti säveltäjällä saa ja pitääkin olla haaveita. Arkisen työn ohessa alitajunta työstää jatkuvasti ´SITÄ messua, SITÄ sinfoniaa tai konserttoa`. Ajan löytyminen sävellystyöhön on erilaista eri elämänvaiheissa. Joku työstää jo aivan nuorena itsensä tyhjiin, toisen on kypsyttävä hitaasti tietopainotteisten vaikutteiden ympäröimänä. Koen kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään, ja uskallan edelleen ruokkia musiikillisia haaveitani, realistisesti eläen ja huomiseen kurkottaen”.

Säveltaidetta laajalle

Valmistuttuaan Sibelius-Akatemiasta 1974 Petter Ohls lähti ”mahdollisimman kauas Helsingistä eli Kainuun Kuhmoon”, ja laati siellä rehtori Marjatta Raution kanssa kansalaisopistolle musiikkipitoisen opetuspaketin.

– ”Viihdyin Kuhmossa, mutta palasin kuitenkin juurilleni jo vuoden kuluttua. Työskentelin Jämsänkosken yläasteella, lukiossa ja työväenopiston taideaineiden opettajana, kunnes päädyin yksityisopettajaksi. Opetin viulunsoittoa Suzuki-metodilla, työväenopistossa opetin pianon-, kitaran- ja kanteleensoittoa”.

Petter toimii myös vakinaisena kanttorin sijaisena Jämsänkosken seurakunnassa, joten tuntuma liturgiaan ja kirkollisiin toimituksiin säilyy.

– ”Hautajaistenkin järjestämisessä asiantuntijan apu on paikallaan, kun halutaan saada siunaustilaisuudesta kaunis ja tasapainoinen”, hän toteaa.

Hän johtaa Suomen vanhinta maaseutusekakuoroa, Koskenpään Sekakuoroa, joka äskettäin täytti 111 vuotta, samoin jämsäläistä mieskuoroa Jokilaakson Laulajat, sekä Petäjäveden Viihdekuoroa.

– ”Päätyöni on musiikin yksityisopetus”, Petter Ohls korostaa. – ”Vien säveltaidetta syrjäkylille ja -seuduille, mistä ei helposti päästä asutuskeskusten musiikkioppilaitoksiin. Se työ on kiehtovaa, haastavaa ja hyvin palkitsevaa. Kun opettaa oppilaita, joita ei ole valikoitu minkään sihdin läpi, joutuu jatkuvasti räätälöimään metodeja ja miettimään ohjelmistovalintoja. Ja koska opetus tapahtuu yleensä oppilaan kotona, työhön osallistuu koko perhe”.

Myös nuottimateriaalin hankinta, avustaminen soittimien ostossa, musiikkileirineuvonta ja valmistaminen oppilaitoksien musiikkitesteihin kuuluvat opetukseen.

– ”Olen prepannut oppilaitani muun muassa Sibelius-Akatemiaan ja opettajanvalmistuslaitoksiin”, hän sanoo. – ”Eniten nautin kuitenkin siitä, kun opetukseni hedelmät näkyvät kirkkaissa lapsensilmissä ja onnellisissa vanhemmissa”.

Päämäärä pitää olla

– ”Toistan usein, että kaikki lapset ovat musikaalisia. Kaikki, vaikka joillakin on muita helpompaa päästä musiikin maailmaan. Jokainen voi kuitenkin edistyä niin pitkälle, että nauttii soittamisestaan tai lauluäänestään ja tuottaa sen kautta iloa muillekin. Tässä lieneekin eräs yksityisopetuksen päämäärä: kasvattaa ihmistä musiikin rakastajaksi. Moni pääsykokeissa rannalle jäänyt oppilas on voinut kehittää orastavaa musikaalisuuttaan juuri yksityisopetuksen avulla”.

Petter korostaa vastuullisuutta. – ”Opetuksella pitää olla päämäärä, esimerkiksi tietyn pianokoulun läpikäyminen, vapaan säestyksen oppiminen tai jazz-sointujen käytön omaksuminen. Monet oppilaani ovat ohjauksessani suorittaneet myös musiikkiopistojen teoriatutkinnon. Yksityisopetus voi tarjota samanlaista oppimista kuin suurempi laitos. Opettajana liikkumavarani on laajempikin kuin tarkkojen opetussuunnitelmien alaisissa laitoksissa”.

Petter Ohls on nähnyt myös koulujen musiikin- ja taideopetuksen nurjat puolet. – ”Tehokkuus on päivän sana, valitettavasti. Inhimillinen välittäminen ja rakkaus, tuo kaikkein tärkein voimamme, väistyy nöyrästi, kun rahan valta öykkärimäisesti tunkee eturiviin.

Jokaiselle tulisi antaa mahdollisuus taiteen kokemiseen. Ihmettelen toimenpiteitä, joilla taiteen oppimista tai harrastusta vaikeutetaan, jopa estetään. Kirjat, nuo tiedonhankinnan ihanat hedelmät, ovat kohta niin kalliita, että kukaan ei edes kurkota niitä kohti. Koulujen taideaineiden tuntimääriä on supistettu, ja näin vaikeutettu oppilaitten henkistä kasvamista tasapainoisiksi ihmisiksi. Tästä maksetaan vielä kova hinta”.