Seppo "Paroni" Paakkunainen on kansainvälisesti tunnettu musiikin laaja-alainen ammattilainen. Hänen yli 40 vuotta jatkunut musiikillinen tuotantonsa on tyyliltään rikasta. Viime lokakuussa 60 vuotta täyttänyt Paroni järjesti Järvenpää-talolla suuren "Kuudenkympin villitys" -juhlakonsertin ja joulukuussa ilmestyi elämänkuvakirja Baron.
”Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi ja ottaa kantaa siihen
mitä tapahtuu. Länsimaiset arvot ovat vinoutuneet.”
Viime vuosi taisi olla aika työteliäs?
– 60-vuotisjuhlakonsertin päätin järjestää pitkällisen pohdinnan jälkeen. Osasyynä oli se, että olin lähtenyt 10 vuotta sitten 50-vuotisjuhliani pakoon. Tiesin konsertin kyllä jo etukäteen vaikeaksi tehtäväksi. Kirjavan musiikillisen elämäni vuoksi piti tuhannen teoksen joukosta etsiä ohjelmisto, joka kestää pitkän musiikkidramaturgian.
– Työ alkoi helmikuussa. Soitin yli seitsemällekymmenelle muusikolle, kaikki lupasivat tulla mukaan talkoisiin. Suunnitelmat elivät ja kappaleet muuttuivat lähes loppuun saakka. Ajattelemieni solistien muuttuneet aikataulut ja inhimilliset tekijät pistivät tuon tuosta pakkaa uusiksi. Ohjelmisto saatiin kuitenkin kasaan ja muutaman kerran harjoiteltuakin ennen juhlakonserttia.
Miten tilaisuus onnistui?
– Olen jälkeenpäin kuunnellut konsertista tehdyn taltioinnin, ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei ohjelmisto paljon ontunut. Salissa ja lavalla oli hieno tunnelma. Sain kuulla muutamia omien sävellyksieni kantaesityksiä. Vaikka konsertti kesti yli kolme tuntia, niin palaute on ollut myönteistä. Oli hienoa, että niin paljon sukulaisia ja ystäviä oli jakamassa juhlan kanssani. Konsertin järjestäminen mahdollistui pitkäaikaisten muusikkokollegoitteni merkittävän avun myötä. Sain tukea myös Järvenpään kaupungilta. Kaikille heille vielä erityiskiitos! Konsertti oli yksi urani mieleenpainuvimmista kokemuksista.
Elämäntyöstäsi on julkaistu kirja.
– Kahlasin koko arkistoni, joka sisältää kymmenittäin pahvilaatikoita ja leikekirjoja, satoja valokuvia, dioja ja levyjä. Monistin kirjoittajalle niistä kopioita. Kesän lopulla selvisi, ettei riviäkään ollut kirjoitettu. Kirjailija oli antanut kuukausia ymmärtää, että kaikki on kunnossa. Aloitimme uuden kirjoittajan kanssa ja päätimme jatkaa projektia, kirjan valmistuminen siirrettiin suosiolla eteenpäin.
Yritin tehdä säveltaiteilijan elämästäni kronologista lajittelua, ja valtasin papereilleni monen neliön tilan kodistani kuukausiksi. Akuutti kihti poltti jalkaa ja muistot valtasivat mieleni, kun istuin valtavan materiaalin keskellä. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut aikaa tai tarvetta tutkia elämääni jäljelle jääneiden dokumenttien valossa. Luin asioita, joita en enää muistanut edes tehneeni. Se oli kummallinen tunne. Tajuntaan kumpusi tarinoita vuosikymmenten takaa. Osa lämmitti edelleen mieltäni ja varsinkin vanhat valokuvat sykähdyttivät. Tunsin ylpeyttä tekemisistäni, mutta kyllä välillä ajattelin, että tuokin homma olisi saanut jäädä tekemättä.
Kirjan mukana oleva cd-levy on ilmeeltään mielestäni radikaali, sitä vain täytyy uskaltaa kuunnella. Kuuntelin kymmeniä tunteja tuotantoani ja ajattelin ensin tehdä levystä retrospektiivisen. Se ei onnistunut aikataulun ja monimutkaisten tekijänoikeuksien vuoksi. Kymmenen raitaa kolmestatoista on ennen julkaisematonta materiaalia. Subjektiivisten valintojen kautta saimme kasaan tarpeeksi aineistoa kirjaan, ja lopputulos tyydyttää kyllä silmiä, korvia, sielua ja sydäntäni.
Miten ryhdyit säveltäjäksi?
Olin sovittanut tanssiorkestereille 1950-60 luvun taitteessa jo muutaman vuoden. Ensimmäiset sävellykseni tein alle 20-vuotiaana. Tango ”Sadepisaroita” oli aivan ensimmäinen. Sitä ei ole tallella. ”Rikospoliisi blues 003” ja puhdasoppinen bebop-teos ”Somone” ovat myös alkupään tuotantoa. Olin tarkoittanut kappaleen nimeksi ”Some one”, mutta englanninkielen kirjoitus ei vielä taittunut. Koko 1960-luvun tein kuitenkin paljonkin sovituksia. Yhteistyökumppaneita olivat Irwin Goodman, Katri Helena, Matti ja Teppo, M.A. Numminen, Jukka Kuoppamäki, Kirka & The Islanders, Eero ja Jussi & The Boys ja muita sen ajan artisteja. Vuonna 1970 saamani Teoston apuraha mahdollisti säveltämisen. Tuon periodin tuotos ”Plastic maailma” -LP on Suomen ensimmäinen apurahalla sävelletty rocklevy. Ensimmäinen omasta mielestäni merkittävä sävellys on 1971 valmistunut ”Nunnu”. Tämä yli puolen tunnin mittainen teos on sävelletty Karelia-yhtyeelle ja big bandille, siinä yhdistyvät kansanmusiikki ja jazz. Sävellys alkaa Optaatus Raatikaiselta muistiinmerkityllä häämarssilla, ja se sisältää joikuja sekä kantele- ja paimenmelodioita. ”Nunnu” esitettiin EBU:n jazztietokilpailun yhteydessä radiossa ja kuultiin samanaikaisesti 15 eri maassa.
”Joikusinfonia” valmistui jo 1980-luvun alussa, vaikka levytettiin vasta 1990-luvun puolella. Säveltelin kaiken aikaa, mutta vasta valtion pitkä apuraha 1986 antoi työrauhan keskittyä enemmän ja vakavasti myös luovaan puoleen. Ooppera ”Kaikkeuden ytimessä” on ollut ehdottomasti suuritöisin. Meni vuosia saada se esityskuntoon, kantaesitys oli Oulussa viime vuoden keväällä. Teosluettelossani on tuhat teosta, joista saa tietoa Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen sivuilta.
Jazzkipinä saatu jo nuorena
Mitä lapsuuden peilistä näkyy?
– Peili on vähän himmeä. En muista varhaislapsuudesta kovinkaan paljon. Paakkunaisen suku tuli Karjalasta Kerimäen seudulle 1500-1600-luvun vaihteessa, he olivat monen polven torppareita. Isän äidin setä, Ukko-Jere, soitti viulua ja lauloi arkkiviisuja. Isoisäni Juhana oli maanviljelijä, ja hänellä oli perimätiedon mukaan hyvä lauluääni ja hän toimi kirkossa esilaulajana. Äidin suku tuli Kiteeltä. Isäni Toivo oli kylätansseja soittanut puuseppä. Vanhempani syntyivät molemmat Kerimäellä, itse synnyin vuonna 1943 Tuusulassa.
Huolimatta siitä, että olin vilkas ja utelias poika, villi ja tottelematonkin, sain kuitenkin paljon rakkautta ja hoivaa osakseni. Sodanjälkeiset ristiriidat, köyhyys ja pelot eivät meitä lapsia huolettaneet, vaikka isä oli välillä hermostunut ja kireä. Hän oli ollut rintamalla jatkosodan loppuun asti. Ilmeisesti olen kuullut kuitenkin pommitusten ääniä, sillä aina kun tulee ukkonen tai kuulen muuta kovaa paukuttelua, tunnen ahdistusta ja pelkoa. Vietimme kaikki kesät Kaija-siskon kanssa serkkujemme luona Kerimäellä. Kalastimme, uimme, leikimme metsissä ja marjastimme. Kodin rakkaus oli huolehtimista ja välittämistä. Tämä nykyajan materialistinen runsaus ei korvaa sitä henkistä rikkautta jota noina vuosina koin. Lapsuus oli huolettoman vapauden aikaa. Alle kouluikäisenä muistan olleeni konsertissa, jossa pieni poika soitti viulua, epäilen soittajaksi toista Kamun veljeksistä. Pojan viulunsoitto teki minuun vaikutuksen ja pyysin isääni opettamaan minua.
Entä kouluvuodet?
– Ollessani toisella luokalla Keravan yhteiskoulussa aloitin viuluopinnot musiikinopettajani maisteri Aarne Nurmisen johdolla. Hän oli hyvin edistyksellinen opettaja. Tunneilla laulettiin jopa iskelmiä ja laulukokeissa sai laulaa mitä tahansa, se oli radikaalia. Kävin viulutunneilla hänen kotonaan, keskustelimme myös jazzista. Nurminen oli lukenut Olli Hämeen kirjan ”Rytmin voittokulku”. Ensimmäisen saksofonini hankin jakamalla Helsingin Sanomia. 15-vuotiaana näin Benny Goodman -elokuvan ”King of Swing” ja ostin klarinetin. Jazz oli kova sana, ja perustimme Leppäkorven poikien kanssa bändin. Basistiksi pyysin naapurinpoika Teppo Hauta- Ahoa. Hän oli nostellut puntteja ja jaksoi kantaa ison soittimen. Ensimmäiselle keikalle koulubileisiin menimme potkukelkalla. Matkaa Keravalle oli kahdeksan kilometriä.
Musiikki vei ja koulu jäi?
– Vuodesta 1959 lähtien en tarvinnut kotoa enää taskurahaa. Olin aloittanut säännöllisen keikkailun ja olin vasta 16-vuotias. Siirryin Göran Melenin yhtyeeseen, ja lopetin koulukäynnin keväällä 1960. Yritin hankkia itselleni päivätyötä. Olin rakennuksilla ja automaalaamossa, mutta aikainen ylösnousu ja muusikon sormia rasittavat hommat tuottivat vaikeuksia. Päivätyö jäi.
Opiskelin muutaman kuukauden huilunsoittoa Olli Ruottisen johdolla ja pääsin Sibelius- Akatemiaan. Pääaineena oli huilu ja sivuaineena teoriaa ja pianoa. Kotona ei ollut pianoa, joten harjoittelin Korson työväentalolla. Vuonna 1959 kuulin ruotsalaista saksofonistia Lars Gullinia ensimmäisen kerran, ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Minua viehätti hienostunut, pehmeä, taipuisa ja positiivista energiaa sisältävä baritonisaksofonin ääni. Mikään musiikki ei ollut puhutellut minua aikaisemmin niin vahvasti kuin se. Melodinen, chorus chorukselta etenevä sävellyksellinen improvisointi oli ennenkuulumatonta. Baritonin sointi oli tummahko, lyyrinen ja herkkä. Gullin sijoittuukin mielessäni melodisten jazzimprovisoijien huippuihin koko jazzin historiassa Gullinin innoittamana minäkin hankin baritonisaksofonin. Se on soitin, joka sopii sielulleni.
Korson jazzklubi perustettiin 1962, maanantaisin oli jamit työväentalolla. Laineen Reiska jäi kerran meille yöksi, eikä mennyt aamulla töihin. Jäimme kuuntelemaan jazzlevyjä ja sanoin Reiskalle, että turhaan enää sinne pajalle menet, rupea muusikoksi. Sille tielle Reiska on jäänyt. Kiinnostuin myös Ornette Colemanista ja John Coltranesta. Teimme Hauta- Ahon Teemun ja Lönnqvistin Ekin kanssa freejazz nauhoituksia. Emme tosin freestä mitään tienneet, mutta annettiin vaan mennä täysillä. Vasta armeijan jälkeen uskaltauduin Helsingin yleisiin jazz-jameihin. Huhu alkoi levitä ja sain vähitellen kiinnityksiä erilaisiin kokoonpanoihin. Yksi niistä oli Kaj Backlundin Big Band.
Monipuolisen muusikon avatut ovet
Kuvioihin tulivat rhythm&blues, soul ja kansanmusiikki?
– En kuitenkaan halunnut jäädä pelkäksi jazzmuusikoksi, ymmärsin monipuolisen soittajan leivän leveämmäksi. Kun tanssimusiikki alkoi puuduttaa, siirryin R&B-musiikin pariin. Soitin ja sovitin Eero ja Jussi & The Boys – yhtyeessä. Hieman myöhemmin sovitin Kirkalle kappaleen ”Hetki lyö” ja minulla alkoi olla kysyntää.
Suomessa asunut irlantilainen kitaristi Ken McLeod tutustutti minut souliin. Sain Edward ”Eetu” Vesalankin innostumaan ja niin perustimme Soulsetin, jota kesti vuoden verran. Samaan aikaan soitimme Eetun kanssa myös avantgardejazzia, mukana olivat Juhani Aaltonen ja Kari Hynninen. Karelia perustettiin vuonna 1970. Soitimme suomalaista kansanmusiikkia sähköisesti vahvistettuna. Olimme aika suosittuja ja meillä oli taiteilijanimet; Eetu oli Iivana Nyhtänköljä ja minä Armas Nukarainen. Pekka Sarmanto oli Pedri Sirmakka ja Ilja Sastamoinen Aslak Nunnu. Eetu jätti Karelian saatuaan Keski- Euroopassa mainetta omaperäisenä jazzmuusikkona. Karelian ensimmäinen levy ”Suomi Pop” oli minulle tärkeä virstanpylväs. Levyn herättämä kiinnostus johti myöhemmin yhteistyöhön Nils-Aslak Valkeapään, Paavo Liskin ja Rauno Niemisen kanssa.
Kuinka löysit lattarin ?
– Vuonna 1973 kävin ensimmäisen kerran Kuubassa ja innostuin afro-kuubalaiseen musiikkiin. Asia kypsyi hitaasti ja vasta vuonna 1979 yhtyeeni Conjunto Baron esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti. Olimme harjoitelleet lähes 40 afro-kuubalaista salsakappaletta. Vuoden vaihteessa 1982-1983 teimme kolmen viikon pituisen kiertueen Kuubaan. Ohjelmistossamme olivat mm. ”Erottamattomat” (Mononen) ja ”Siks oon mä suruinen” (Kärki/Mustonen), jotka Harri Saksala lauloi suomeksi. Saimme paikallisilta muusikoilta hyvän vastaanoton sekä erinomaista opetusta.
Mistä kiinnostuksesi saamelaiseen kulttuuriin alkoi?
– 1970-luvun alussa tutustuin Ailuun, Nils- Aslak Valkeapäähän. Hän perehdytti minut joikujen kiehtovaan maailmaan. Joikujen jäljitteleminen instrumenteilla toi aivan uusia ulottuvuuksia musiikkiini. 30 vuoteen mahtui paljon yhteisiä kokemuksia. Kiersimme maailmaa esittelemässä omia musiikillisia näkemyksiämme saamelaisesta kansanperinteestä. Edustimme Suomea ylpeänä, vaikka kotimaassa meitä ei aina noteerattukaan. Olen tutustunut suomalais-ugrilaiseen perinteeseen, ja kantanut huolta tämän iäkkään ytimen katoamisesta. Meillä on 85.000 runon laaja aarteisto, Suomen kansan vanhat runot, joista Kalevalakin on koottu. Kalevala sisältää elämänfilosofiaa, opetuksia ja mytologioita, jotka avaavat valtavia mielikuvia.
Millaiset olivat Amerikan opetukset?
– Syksyllä 1975 lähdin opiskelemaan Berklee College of Musiciin, tarkoitus oli olla vähintään kaksi vuotta Amerikassa. Olin suunnitellut opiskelevani jazziin soveltuvaa sävellystekniikkaa ja käyväni line writing -kurssin. Syksyn kurssi oli täysi ja olisin päässyt vasta kevään kurssille. Opettaja ei ollut kuunnellut lähettämiäni levyjäni eikä tutustunut partituureihini. Valitsin tilalle korvaavat opinnot. Syyslukukauden jälkeen totesinkin, ettei oppilaitoksella ollut minulle enää mitään annettavaa. Sävelsin kevään Kanteletar-näytelmän musiikkia ja tulimme takaisin kotiin kesällä 1976.
Miten olet taloudellisesti selviytynyt?
– Freelancer-muusikolle taloudellinen turvattomuus on ikuinen ongelma. Olin jo perheellinen, meillä oli kaksi lasta. Toivo Kärki olisi palkannut minut jo 1970- luvulla Finnlevylle kuukausipalkkaiseksi sovittajaksi, mutta kieltäydyin. Valinnat ovat aina vaikeita, ja minulle varsinkin suuria muutoksia tuova päätöksenteko. Asia on mietityttänyt minua vielä vuosien jälkeenkin. Suostumalla olisin turvannut vakituisen toimeentulon, mutta olisin monta kokemusta köyhempi. Ainakin oma persoonallinen sävelkieli olisi jäänyt löytämättä.
Varsinkin 1970- ja 80-lukujen vaihde oli kiireistä aikaa. Olin mukana monissa projekteissa. Perustimme Esa Kotilaisen ja Ailun kanssa levy-yhtiön. Se vei aikaa ja rahaa. Yritin olla samaan aikaan joka paikassa. Rakas Rekku-koiramme kuoli ja Kalevala-draaman sponsorit katosivat – Suomen tärkeimmän kirjan dramatisointi oli vekselivetoista. Maksoin tuosta ajasta kovan hinnan. Olin vasta nelikymppinen, kun sairastuin kilpirauhasen ylitoimintaan sekä siitä seuranneeseen masennukseen. Olin aivan lopussa ja valmis vaihtamaan ammattia. Toipuminen kesti kymmenen vuotta. Olen yrittänyt nuoremmille muusikoille kertoa, että noin paljon ei saa itseänsä venyttää. Ei ole mitään järkeä menettää terveyttänsä taiteen takia.
Pääsit kiertämään myös maailmaa?
– Sveitsiläinen säveltäjä/pianisti George Gruntz pyysi minut nimeään kantaneeseen orkesteriin 1980. George Gruntz Concert Jazz Band oli hienosti organisoitu yhtye, hyvät palkkiot ja erinomainen huolenpito muusikoista. Kiersin viisi vuotta maailmalla, ja sain soittaa monien huippumuusikoiden kanssa. Sain paljon hyviä ystäviä ja upeita kokemuksia. Olin nuorena haaveillut maailman klubeja kiertävästä kansainvälisen jazzmuusikon urasta, Gruntzin vuosina haaveeni osittain toteutuivat.
Kirja on välitilinpäätös
Olet saanut valtiolta taloudellista tukea toimintaasi.
– Kyllä, minulla on ollut 15-vuotinen taiteilija- apuraha. Arvostan Suomen apurahajärjestelmää. On hienoa, että yhteiskunta on sitoutunut tukemaan taiteilijoitaan. Mitä marginaalisempaa taidesuuntaa taiteilija edustaa, sitä varmemmin hän tarvitsee yhteiskunnan apua. Apuraha mahdollistaa asioita. Minulla oli 1986 ensimmäisen kerran kolmen viikon kesäloma koko ammattilaisurani aikana. Apuraha ei vie vapautta, mutta tuo tullessaan vastuuta. Se ei ole sidonnaisuutta, mutta se pistää minut työskentelemään. Valtion taloudellinen tuki on mahdollistanut taiteellisen toimintani, ja ollut välttämätön perusturvan edellytys. Apurahan turvin olen voinut keskittyä enemmän säveltämiseen – minulla on ollutkin vain kolme pidempiaikaista vakituista kokoonpanoa.
Ensinnäkin jo mainittu Karelia, joka koottiin uudestaan 80-luvun alussa; se on nyt lomalla. Yhtyeen äänimaailma syntyy tuohihuilusta ja kanteleesta, jota syntetisaattorit säestävät. Kontrabasso ja lepenelauta antavat sykkeen. Sävellämme ja sovitamme etnoa ryhmätyönä, se on hauskaa puuhaa. Itseni lisäksi mukana ovat Matti Kontio, Esa Kotilainen, Eerik Siikasaari, ja Jukka Wasama. Euroopan kiertueilla Matti Kontio käänsi nimeni EU-muotoon: Baron von Klumpenfrau. Vuonna 1988 perustimme Janne Murron, Pepa Päivisen ja Pentti Lahden kanssa puupuhallinyhtyeen Saxperiment. Se on luonut suomalaiselle kansanperinteelle uutta ja nykyaikaisempaa ilmaisua. Kvartetilla on monipuolinen ohjelmisto, sillä soittajat hallitsevat yli kaksikymmentä puhallinsoitinta.
10 vuotta sitten Eero Ojanen ja Teppo Hauta-Aho pyysivät minua mukaan uudenlaisen musiikin tuottamiseen, ja syntyi Trio Nueva Finlandia. Se pitää yllä suomalaisen vapaan musiikin perinnettä. Vapaa improvisaatio on rakentavaa ja kurinalaista yhteistyötä. On etua, että olemme kaikki säveltäjiä. Parhaimmillaan voimme ilman suunnitelmaa synnyttää jäntevän musiikillisen teoksen.
Mitä on työn alla nyt ja tulevaisuudessa?
– Koko vuoden kestänyt touhottaminen on nyt ohi. Olen levännyt ja ulkoillut mökillämme Vehkavillassa. Olen tehnyt Laulumiehet-kuorolle sovituksia, sekä säveltänyt Muntra Musikanter -kuorolle Birdland-teosta. Nyt minulla on työn alla libretisti Eeva Vainion kanssa jouluoratorio ja kolminäytöksinen ooppera. Toivon, että saisin ne vielä valmiiksi ennen kuin luomisen voimani ehtyvät.
Mistä saat ideat?
– Minulla on luovaa kekseliäisyyttä, ja ehkä näkemyksiä persoonallisista ratkaisusta, mutta en tunne olevani valtavan musikaalinen, enkä koe, että kykyni olisivat ihmeelliset. Säveltäminen on puurtamista ja työntekoa. Työtä pitää lähestyä ennakkoluulottomasti, vähin totuuksin ja rutiinein. Asiat on hyvä kääntää päälaelleen ja miettiä kuinka ne voisi tehdä toisin. Olipa teos pieni tai suuri, toivon sen herättävän kuuntelijoiden kiinnostuksen. Vain teoksella, joka kommunikoi, on merkitystä. Pitkään kuvittelin, että luon yhden hitin ja saan mainetta ja kuuluisuutta. Onneksi se ei ole toteutunut. Minä olen Paakku ja teen paakkua.
Henkilökohtainen vakaumukseni antaa toivoa ja kannustaa positiivisuuteen. Haluan luottaa tulevaisuuteen, enkä pelätä sitä. Saan elinvoimaa siitä, että minulla on mahdollisuus toteuttaa omia mielikuviani, soittaa ja säveltää. Vanhemmiten on tosin vaikeampi saada enää torvesta kunnon ääntä. Soittaminen saattaakin kohta olla ohi, mutta aina jää säveltäminen. Jos luovuus säveltämiseenkin ehtyy, niin varmasti löytyy aina jotain, minkä vuoksi elämä on tärkeää.
Voisin olla yhteiskunnallisesti aktiivisempi ja ottaa kantaa siihen mitä tapahtuu. Länsimaiset arvot ovat vinoutuneet. Kaikki mitataan saavutuksilla ja rahalla. Puhutaan hinnoista ja määristä, mutta vähän laadusta, välittämisestä ja onnistumisesta ihmisenä. Pitääkö talouden kasvaa, vaikka hintana olisi puiden kasvamattomuus? Tulisi kiinnittää enemmän huomiota peruskysymyksiin. Mitä elämä on ja miten me kehitymme ihmisinä? On tärkeää kunnioittaa ihmisyyttä ja ihmisenä pärjäämistä. Uusia keksintöjä, vempaimia ja tekniikkaa sikiää tauotta. Maailma pienenee, kulttuuriset piirteet sulautuvat ja syntyy yhtenäinen kulttuuri. Samalla vauhdilla erityispiirteet ja omaperäisyydet katoavat. Ei se ole kehitystä – se on taantumista.
Olen Onnen-Seppo, kun sain Ritvan elämänkumppanikseni. Olemme kohta 40-vuotisen parisuhteen aikana pohtineet paljon taiteen tekemistä ja sen sisältöä. Hän on laajan taiteellisen kokemuksensa ja tietämyksensä ansiosta oivallisen kriittinen. Pitkässä parisuhteessa yhteenkuuluvaisuuden tunne moninkertaistuu. Olen tullut kriittisemmäksi ja kyyniseksikin, mutta en katkeraksi. Samalla olen rauhoittunut ja pystyn määrätietoisemmin keskittymään ja keskittämään.
Vaikka vasen etusormi ei enää taivu huilunsoittoon ja taloudellinen epävarmuus jatkuu, niin voin hyvin ja olen onnellinen. Elämässäni on rakkautta. Olen oivaltanut, että onni on tässä, enkä enää juokse harhan perässä.
”Baron” on minämuotoinen tarina savokarjalaisen työläisaateliston jälkeläisen tiestä suomalaisen luovan ja esittävän taiteen keskeiseksi, vaan ei julkiseksi hahmoksi. Taidekirjan lailla täysin mustavalkoisena toteutettu valokuvateos on myös elämänkerta ja muistelmateos. Vaikka kirja koettelee perinteisen taiteilijaelämänkerran rajoja on liitteissä tiukkaa faktaa: curriculum vitae, säveltäjän itsensä laatima valikoitu teosluettelo ja perusteellinen diskografia. Sokerina pohjalla on kirjan takakanteen piilotettu 70 minuutin CD, joka sisältää Paakkunaisen liian vähän levytettyä musiikkia. Kirja on kulttuuriteko. (Heikki Poroila, Intervalli 4, 2003)
