Kaikki alkoi television Kiitorata -ohjelmasta. Eriksson oli soittanut pienestä pitäen, mutta kipinä laulamiseen syttyi vasta teininä.  Hän lauloi omaksi huvikseen bändissä, jonka basisti lähetti omien sanojensa mukaan piruuttaan biisin Kiitorata-kilpailuun. Vastaus tuli postissa: Haluamme laulajan, mutta emme bändiä.

– Ei sitä voi verrata nykyajan kilpailuihin, se oli ihan erilaista. Menin Pasilaan ja nauhoitin kaksi kappaletta, joista tehtiin musavideot, ja kansa äänesti voittajan. Ei se ollut sellaista rumbaa kuin nykyään. Kaikki oli sattumaa. Tulin kilpailussa kakkoseksi. Ensimmäiseltä albumiltani julkaistiin Juliet ja Jonatan. Se oli iso radiohitti ja siitä homma alkoi, Eriksson kuvaa.

Äidin helmoista maailmalle

Erikssonin elämässä tapahtui iso muutos nopeasti. Hän esiintyi lavoilla, joilla ei ollut ikinä ennen käynyt. Media kiinnostui uudesta tähdestä ja keikkoja oli valtavasti, parhaimmillaan yli 20 kuukaudessa. Erikssonin muistikuvat noilta vuosilta ovat sumuisia, koska vauhti oli koko ajan kova.

– Minusta tuntuu kuitenkin, että tämä on aika tavallinen tarina. Alusta lähtien olin omillani, ammatillista tukea en saanut enkä valmennusta tulevaan ammattiin. Turvaverkko puuttui ja kaikki halusivat palan menestyksestä. Ei ollut paluuta. Keikkoja oli kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Siihen aikaan ei ollut suomalaista popmusiikkia, oli vain suomirokkia ja iskelmää mistä valita. Viime aikoina tilanne on muuttunut paljon, Eriksson toteaa.

– Menin keikoille suoraan äidin helmoista. Minusta tuntuu, että nykyajan kilpailuissa on enemmän ihmisiä kilpailijoiden ympärillä. Heitä valmennetaan tulevaan tehtävään. Toiminta on ammattimaisempaa ja määrätietoisempaa. Ne vuodet kasvattivat ammattitaitoa, tekivät minusta kovan luun. Siinä on tultava kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Hyvä kuitenkin, että kävi niin.

Uusi alku

Kova keikkatahti vaati kuitenkin veronsa. Eriksson ajatteli lopettaa uransa 25-vuotiaana, takki ja tankki tyhjänä. Hän piti vuoden tauon kaikesta miettien elämäänsä ja uraansa. Hän sävelsi ja sanoitti lauluja, jotka sytyttivät kipinän uudestaan. Vanhojen muistelu saa Erikssonin miettimään myös tätä hetkeä ja nykymenoa.

– Minua ärsyttää nykymenossa se, että kovia pitkänlinjan tekijöitä jotenkin savustetaan ulos alalta. Itselläni on ainakin sellainen tunne, että uusille pikavoitoille tehdään tilaa. Pitkät urat eivät ole muotia juuri nyt. Kaikki irti tästä hetkestä mahdollisimman nopeasti. Sitä ei edes käsitetä miten paljon vaatii elää luovalla työllä vuosikymmeniä.

– Musiikissa asiat tehdään alle kaksikymppisille, mutta eihän niillä ole edes rahaa. Meiltä on musiikista kadonnut kokonaisia alueita ja se näkyy kaikissa medioissa. Hetkellisiä tähtiä nousee paikkaamaan katoavaa levynmyyntiä. Menestyksen toisintaminen vaatii paljon, siksi on helpompaa ottaa aina uusi kohde. Vanhat menestyneet artistit eivät myöskään suostu mihin vain. Kahdeksantoistavuotias, joka haluaa tähdeksi, on valmis tekemään mitä tahansa ja laittamaan nimensä mihin tahansa. Jokainen menestynyt ja itseään kunnioittava taiteilija tietää alan sudenkuopat, eikä suostu mihin vaan.

Kaikki kulutetaan nopeasti

Eriksson haluaa pitää näitä asioita pinnalla, koska se on hänen mielestään vanhojen konkareiden velvollisuus. Nuoria ihmisiä on helppo manipuloida. Erikssonille on joskus sanottu, että levy-yhtiöitä ei kovin paljon kiinnosta artistit, jotka tekevät itse uransa. Urat halutaan luoda, jotta markkinamiehet voivat sanoa: minä tein tämän artistin. Ilman minua hän ei olisi mitään. Erikssonin mielestä tämä ajatus on tällä hetkellä valoillaan. Hänen mielestään alalta putoaa paljon lahjakkuuksia pois, koska kaikki eivät ole valmiita istumaan heille valettuun muottiin.

– Media ja julkisuus kuluttavat musiikkia määrätietoisesti niin paljon, että kappaleet ja artistit poltetaan loppuun nopeasti. Levy-yhtiöt ovat antaneet radion musiikkipäälliköille vallan. Tuntuu, että sama ralli ja sama meno toistuu jokaisella kanavalla. Se meno on siirtynyt myös television puolelle. Artistit syödään loppuun. Miksi sen annetaan tapahtua? Kaikki hyvätkin jutut kuluvat nopeasti. Voiko sitä enää estää, viihdetulvaa ei taida edes päästä pakoon? Joku levy-yhtiöpomo sanoi juuri jossain haastattelussa, että se joka ei suostu olemaan koko ajan esillä, kommentoimaan jokaista asiaa ja päivittämään jatkuvasti Facebook-sivujaan putoaa auttamattomasti pelistä pois. Se on aika raakaa touhua. On suostuttava siihen, että ura syödään ennen kuin se on edes kunnolla alkanut. Artistien pitäisi ymmärtää ja hyväksyä, että he ovat levy-yhtiössä ja iltapäivälehtien toimituksissa välineitä. Viihdekoneisto tarvitsee pakollista täytettä ja sisällötöntä huttua, ja siihen artistit sopivat hyvin.

Tilaa muullekin kuin musiikille

Tällä hetkellä Eriksson on suunnannut katseensa muualle kuin musiikkiin. Hän tekee lyhytelokuvaa ja kirjoittaa, koska nyt ei ole hänen mielestään oikea aika hänen näköiselleen musiikille. Erikssonista on hyvä tehdä jotain muuta silloin, kun ei löydä omaa paikkaansa. Se on myös hyvä hetki katsella ympärilleen ja yrittää ymmärtää alaa. Hän toivoo muutosta, mutta samalla miettii, että onko peli kuitenkin jo menetetty. Tekniikan halpeneminen on vaikuttanut sisältöön enemmän kuin hän osasi odottaa.

– Mielestäni on pelottavaa, että alalla palkitaan vain kaupallisia menestyksiä. Ne koetaan onnistuneiksi projekteiksi ja niiden tekijät lahjakkaiksi. On kaupallista musiikkia ja on musiikkia, joka voi vielä palauttaa alamme täysin kadonneen arvostuksen.

– Ala syö ihmistä. Se on sekä fyysisesti että varsinkin henkisesti raskasta. Olen huomannut myös, että haen koko ajan haasteita pitääkseni luovuuteni hengissä. En osaa myöskään sanoa, mitä pitäisi tehdä, jotta asiat muuttuisivat. Vikaa on kaikissa. Peräänkuulutan avoimuutta, asioista pitäisi puhua enemmän. Toivoisin lisää keskinäistä kunnioitusta ja ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä. Artistillakin on siinä iso vastuu. Ei nuori uraansa aloitteleva artisti osaa edes nähdä pitemmälle. Jokaisen ura on aaltoliikettä.

Rajat rikki

Naisartistien ja -tekijöiden esiinmarssin on myös Eriksson huomannut. Kehitys on hyvä, vaikka hänestä yhä edelleen joutuu joskus todistelemaan osaamistaan. Eriksson halusi viedä omaa juttuaan tiettyyn suuntaan ja rikkoa rajoja. Hänestä tie oli sen verran pitkä ja kuoppainen, että olisi ollut helpompi tulla suoraan omaan juttuunsa, ilman kiertoteitä. Hän otti riskejä ja oli valmis luopumaan suuresta suosiostaan. Oman musiikin kirjoittaminen oli kaikkein tärkeintä.

– Levy-yhtiöt saavat naisartisteilla valtavan määrän ilmaista markkinointia naistenlehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Naisartistit ovat kannattavampi sijoituskohde, koska tylsä miesartisti ei nykyään kiinnosta mediaa. Yhä useammin tuntuu, että artistit ovat muuttuneet mediassa vain julkkiksiksi.

– Ala ei helposti sulata aidan yli hyppääjiä, siksi on itsepintaisesti hakattava päätä seinään, koska uudistuminen on kaiken tekemisen avain. Musiikkia tehdään ihmisten kuunneltavaksi. On sääli, että nykyisessä tilanteessa ihmiset eivät sitä enää oikein kuule missään, paitsi ne tietyt kappaleet, jotka mahtuvat soittolistoille. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sillä on näivettävä vaikutus paljon syvemmälle kuin päältä päin voisi huomata. Se on auttamattoman väärin. Muutaman vuoden aikana tilanne on mennyt todella pahaksi, Eriksson toteaa.

– Elämä on moninaista. Tärkeintä on, että musiikki kuulostaa ja tuntuu todelta. Haluaisin, että kuunnellessani joskus jotain laulua minulla menisi vilunväristyksiä, niin kuin joskus teininä. En tee iloista musiikkia, koska en pidä siitä. Haluan tehdä sellaista musiikkia, joka koskettaa. Ilo on tunne, jonka koen sisälläni itsekseni. Yksi levy-yhtiöpomo sanoi minulle kerran, että radiossa ei haluta, että kuulijat pysähtyisivät. Musiikki on taustamusiikkia, jonka tarkoitus on saada ihmiset jatkamaan sitä mitä ovat tekemässä. En ymmärrä sitä ajatusta. Surullisen musiikin kautta voi elää omia tunteitaan. Iloon ei sellaista tarvita. Musiikilla on lohduttava ja terapeuttinen vaikutus.

Deadline saa laulut esiin

Erikssonin pöytälaatikosta ei löydy ylimääräisiä lauluja eikä häneltä synny mitään varastoon. Hän tarvitsee aikataulun ja deadlinen. Lauluja syntyy tasan se määrä, mikä levylle tarvitaan. Niihin hän haluaa panostaa.

– En kerää aihioita. Teksti ja melodia syntyvät aika lailla samaan aikaan. Tekstiä hion toki kauemmin. Jotkut kappaleet syntyvät nopeasti, mutta toisten kanssa menee aikaa. Omasta mielestäni onnistuneimmat kappaleeni ovat syntyneet yllättävän nopeasti. Yleensä melodia tulee aina ensin. Suomi on rikas ja hieno kieli. Sijamuodot tekevät siitä kiehtovan ja erikoisen. Suomalaisten laulujen teksteiltä vaaditaan lähtökohtaisesti paljon enemmän kuin vaikkapa englanninkielisiltä. On helpompaa tehdä hyvältä kuulostava kappale englanniksi kuin suomeksi.

– Tehdessäni muille artisteille musiikkia yritän mennä heidän nahkoihinsa. Ne vähät laulut, mitä olen tehnyt, ovat mielestäni osuneet hyvin maaliinsa. Se on myös hyvin inspiroiva tilanne. Esimerkiksi Paula Koivuniemelle sanoittamani Kaiken antanut -tarina oli helppo kuvitella ja samaistua siihen. Halusin tehdä juuri sellaisen ja olihan siinä minuakin.

Omia tekemisiään Eriksson ei osaa analysoida, koska laulut syntyvät niin monella tavalla. Prosessi on hänelle itselleenkin mysteeri. Hän on elokuvamusiikin ystävä; musiikin on herätettävä visuaalisuus ja suuret tunteet.

Viisi tärkeää laulua

Pyynnöstä Eriksson nostaa esiin viisi laulua, jotka ovat olleet tärkeitä etappeja hänen urallaan. Juliet ja Jonatan vei hänen uraansa ison harppauksen eteenpäin. Laulu oli joskus Ruotsin euroviisukarsinnoissa. Levy-yhtiö ehdotti sen levyttämistä, ja hän teki siihen itse tekstin.

Kun katsoit minuun -kappaleen suosio yllätti Erikssonin. Nyt jälkeenpäin hän ymmärtää kauniin ja ajattoman kappaleen suosion. Eriksson uskoo omistavansa aika hyvän hittinenän, vaikka se onkin yhä vain aina arvoitus mikä ihmisiä koskettaa.

– Sinusta sinuun -levyn ilmestyessä sanoin levy-yhtiölle, että laittakaa Lintu sinkuksi. Aluksi sieltä julkaistiin pari muuta, ennen kuin he uskoivat siihen. Lintu oli iso hitti ja lisäsi levynmyyntiä rajusti.

Englanninkielinen levy oli Erikssonille irtiotto, se oli hänelle tärkeää lauluntekijänä ja oman polun kulkijana. Sieltä hän nostaa esille laulun Mad Girl Love Song. Hänellä ei ole ollut ajatuksena valloittaa ulkomaita, englanninkielinen levy on pikemminkin ollut tarkoituksenmukainen sivupolku koko uran kannalta.

Viidenneksi lauluksi Eriksson haluaa nostaa laulun Jos mulla olisi sydän. Se on hänen mielestään onnistunut. Teksti on ehjä ja jo tehdessä hänellä oli hieno tunnelma.

Tarvitaan ryhmähenkeä

– Vaikka ruikutankin välillä, en ole missään tapauksessa katkera. Teen havaintoja ja tämä on minun tapani havainnoida maailmaa. Koen velvollisuudekseni tuoda asioita esiin. Minusta kauan alalla olleilla on velvollisuus kertoa alan realiteeteista. Arto Melleri sanoi joskus, että häntä harmittaa kun taiteilija saavuttaa menestystä ja ura on pitkä, niin hänellä olisi varaa sanoa asioita ja ottaa riskejä, mutta juuri silloin hän ottaa niitä kaikkein vähiten. Taiteilija tuudittautuu siihen, että hänellä menee hyvin ja väliäkö muista. Se ei kuitenkaan ole niin. Tämä on sotatila niille, jotka haluavat tehdä tätä pitkään. Muuten meidän yli ajetaan. Nyt tarvittaisiin ryhmähenkeä.

 

---