1920-LUKUA on kutsuttu termillä jazz age, jazzin aika. Se tarkoitti muutakin kuin pelkkää musiikkia, käsite leimasi pikemminkin tuon vuosikymmenen huvielämää ja elämäntapaakin. Suomi pääsi mukaan jazzin aikaan 1921, jolloin ravintoloitsija Karl Jonsson toi ensimmäiset jazzorkestereiksi kutsutut kokoonpanot Suomeen. Ensimmäinen oli King of Jazz, jonka keskipisteenä oli rummunsoittaja Otto Reifenstein.

Musiikintutkija Pekka Jalkanen on erinomaisesti kuvaillut helsinkiläistä 1920-luvun musiikkielämää 1989 ilmestyneessä teoksessaan Alaska, Bombay ja Billy Boy. Jalkanen kuvaa kirjassaan hyvin tarkkaan paitsi vuosikymmenen musiikkia ja sen tekijöitä, myös yhteiskunnallista taustaa, jossa musiikkia tehtiin.

 

JALKANEN kutsuu vuosikymmenen alkupuolen keskieurooppalaisten orkesterien vaihetta melujazziksi. Siinä kunnostautuivat Reifenstein ja toinen saksalainen rumpali Otto Schulman, ns. meluisat jazzmestarit. Kokoonpanoissa jazzillista sävyä edustivat saksofonit ja rummut, mutta ohjelmistossa oli etupäässä tuolloisia schlaagereita, joiden esityksiin lisättiin rumpujen pauketta ja muita efektejä.

Suomessa oli alkanut 1919 alkoholin myynnin ja anniskelun kieltävä kieltolaki. Siitä huolimatta helsinkiläinen ravintolaelämä kukoisti. Muusikoiden kannalta oli positiivista, että useimmissa isommissa ravintoloissa oli myös orkesterit. Alkujaan ne soittelivat viihteellistä salonkimusiikkia ja hillittyä tanssimusiikkia, mutta saksalaisten ja muiden Suomessa kuultujen keskieurooppalaisten orkesterien suosion takia myös suomalaisten orkesterien oli muutettava musiikillista linjaansa jazziin päin jo ennen 20-luvun puoliväliä.

Tyypillistä oli, että orkesteriin lisättiin viulun, pianon ja muiden salonkisoittimien rinnalle rummut ja saksofoni. Tuloksena syntyi ns. salonkijazzia. Jos melujazz oli ensikosketus jazziin ja salonkijazz sen sovellus, niin varsinaiseen jazziin päästiin vuonna 1926.

 

SUOMALAISEN jazzin varsinaisena syntyhetkenä on yleisesti pidetty kesäkuun 4. päivää 1926. Tuolloin Helsinkiin saapui amerikansuomalaisia siirtolaisia Suomen-käynnille kuljettanut alus s/s Andania.

Laivalla oli suuri soittokunta, ja sen muusikoista syntyi seitsenmiehinen Andania American Jazz-Band. Sen soittimisto oli uutta Suomessa: trumpetti, pasuuna, altto- ja tenorisaksofoni, piano, kitara, basson korvannut sousafoni ja rummut. Ohjelmistossa oli tuon ajan amerikkalaista tanssimusiikkia, kuten Dinah ja St. Louis Blues sekä foxtroteja ja nopeampia numeroita stompeja.

Opris-ravintolassa elokuussa aloittanut orkesteri tarjosi suomalaisille korville uutta siinä, että muusikot soittivat improvisoituja sooloja. Toki aiemminkin oli instrumentaalisooloja kuultu, mutta ne olivat etukäteen suunniteltuja mausteita esityksissä. Samoin orkesterin musiikin rytmiikka oli poikkeavaa painotusten ollessa tahdin toisella ja neljännellä iskulla.

Orkesteri jäi Suomeen seuraavan vuoden tammikuuhun, jolloin suurin osa muusikoista palasi Yhdysvaltoihin. Muutama jäi kuitenkin Suomeen, ja kuuluisin heistä oli legendaarisen maineen luonut Wilfred ”Tommy” Tuomikoski.

Hänestä tuli suomalaisen jazzin ensimmäinen merkkihahmo. Hän myös opetti täkäläisiä soittajia improvisoimaan ja perusti pitkään Suomessa käytössä olleen saksofonikoulun. Hän myös soitti ajan parhaissa orkestereissa.

Englantilainen tanssimusiikki sekä Andanian orkesteri innoittivat uusien orkesterien perustamiseen ja soittamaan uutta hot jazziksi kutsuttavaa musiikkia. Helsingissä erilaisia kokoonpanoja syntyi erityisesti oppikouluissa.

 

MYÖS nuoremmat ammattimuusikot linjasivat musiikkiaan uudelleen. Niinpä 1920-loppuun mennessä monet keskikaupungin ravintoloiden tanssiorkesterit soittivat jazzia.

Yksi niistä oli Zamba, jossa olivat mukana koululaisorkestereissa aloittanut pasunisti Klaus Salmi sekä saksofonistit Tommy Tuomikoski ja suomalainen virtuoosi Matti Rajula.

Suomessa äänilevyteollisuus ei heti huomioinut tanssiorkestereissa tapahtunutta muutosta, vaan ensimmäinen jazziin päin viittaava levytys tehtiin 1929. Tekijänä oli Yrjön orkesteri eli Georg Gunaropoulosin (alttosaksofoni) johtama kokoonpano mukanaan hänen veljensä Anatol (banjo ja pasuuna) ja Victor (rummut). Trumpettia soitti Alvar Kosonen ja laulusolistina oli Markus Rautio, Yleisradiossa tututuksi tullut lasten ystävä Markus-setä. Kappale oli nimeltään Raatikkoon blues.

Yksi ajan huippuorkestereista oli Klaus Salmen Zamban jatkoksi perustama Ramblers. Se soitti 30-luvun alussa Opris-ravintolassa. Paikka oli helsinkiläisten muusikoiden kantapaikka, missä Tommy Tuomikoski piti hoviaan.

Ramblers teki myös ensimmäisen jazzina pidettävän suomalaislevytyksen. Kappale oli Muistan sua Elaine. Siinä laulajana oli Andanian orkesterista Suomeen jäänyt Leo Adamson, pasuunasoolon soitti Salmi itse ja klarinettisoolon Tommy Tuomikoski. Toisen kerran Ramblers levytti 1938 Tukholmassa, tosin orkesteri koostui nyt pääosin ruotsalaisista muusikoista. Suomalaisuutta siinä levytyksessä edusti mm. haitaria soittanut Toivo Kärki.

1930-LUVULLE tultaessa jazz oli levinnyt käytännössä koko Suomeen, varsinkin isommissa kaupungeissa oli useitakin jazziin suuntautuneita kokoonpanoja. Myös monet helsinkiläiset orkesterit soittivat varsinkin kesäisin eri puolella Suomea tarjoten oppia ja vaikutteita paikallisille muusikoille.

Jos angloamerikkalaista vaikutteista lähtöisin ollut hot jazz oli helsinkiläisen keskiluokan suosimaa, niin sen rinnalle kehittyi eräänlaiseksi vastareaktioksi leimallisemmin työläistaustainen ja kansallisesta perinteestä lähtenyt haitarijazz. Kun salonki jazz ja hot jazz soivat keskikaupungilla, niin Helsingin työläiskaupunginosissa ja esikaupungeissa kehittyi perinnemusiikkiin jazzin aineksia ympännyt kaupungistuneen kansanmusiikin uusi kerros, haitarijazz, kuten Pekka Jalkanen on määritellyt.

Suuntauksen tunnetuin kokoonpano oli Dallapé, joka kehittyi työväen järjestöjen ohjelmaryhmästä yhtyeeksi 1925. Perustajat olivat haitaristit Martti Jäppilä ja Heikki Majander. Dallapé aloitti kvartettina, mutta kasvoi 1930-luvulla isoksi orkesteriksi kokeneiden ammattimuusikoiden liityttyä siihen. Se myös laajensi toimintaansa mm. Dallapé-opistolla.

Dallapéssa soitti monia jazziin suuntautuneita muusikoita, mutta orkesterin manageriksi siirtynyt Martti Jäppilä teki parhaansa jazzvirusten kurissapitämiseksi. Vaikka orkesterilla oli swing-sovituksia, levyille jazzia ei kuitenkaan juuri päästetty, vaan kotimainen schlaageri-linja hallitsi niitä.

Jotain sentään pääsi Jäppilän seulan lävitse. Yksi näyttö Dallapen jazzista oli 1938 tehty levytys Ikkunanpesijä. Toinen tehtiin seuraavana vuonna, tosin ei Dallapén nimissä. Tekijäksi merkittiin orkesterissa saksofonia soittaneen ja sovituksia tehneen amerikansuomalaisen Bruno Laakon Lepakot. Kappale on Jeepers Creepers, suomalaiselta nimeltään Kissa vieköön.

 

1930-LUKU oli jazzissa isojen orkesterien hallitsemaa swing-kautta. Dallapén lisäksi Suomeenkin syntyi isoja orkestereita. Aikalaiskuvausten mukaan paras suomalainen swing-kokoonpano oli Rytmi-Pojat, joka oli saanut nimensä Cecil Backmanssonin 1934 perustaman, maailman vanhimpiin jazzlehtiin lukeutuneen Rytmi-lehden mukaan. Aluksi se oli sekstetti, mutta jo 1935 siitä oli tullut melkein täysi big band, jossa oli kolme trumpettia, pasuuna ja neljä saksofonia sekä neljän miehen komppi. Orkesteri oli hyvin työllistetty, sillä oli säännöllinen radio–ohjelma, jota varten oli harjoiteltava aina uusi ohjelmisto. Orkesterin tähtisolisti oli trumpetisti Eugen Malmstén.

Amerikkalaiseen swingiin päästiin kunnolla tutustumaan huhtikuussa 1938, kun afroamerikkalaisista muusikoista koostuva Edgar Hayesin orkesteri teki pitkän kiertueen Suomessa esiintyen Turussa, Tampereella, Nokialla, Viipurissa ja Helsingissä. Vaikka Hayesin orkesteri ei ollut kaikkein nimekkäimpiä swing-orkestereita, se oli silti varsin laadukas kokoonpano, jossa soitti bebopin rummunsoiton kehittäjiin kuulunut Kenny Clarke.

1930-luvun lopulla suomalainen swing oli kehittynyt hyvään suuntaan ja lähentyi parhaimmillaan jo kansainvälistä tasoa, mutta sotavuodet pysäyttivät kehityksen moniksi vuosiksi.

---

Artikkelin kuva:

Ramblers Opris-ravintolassa vuonna 1931. Vasemmalta Alvar Kosunen, Klaus Salmi, Jorma ”Jomi” Leino, Leo Adamson, Merle Wilkin, Eero Hyvärinen, Lelle Andersen, Tommy Tuomikoski. Adamson, Tuomikoski ja Wilkin olivat Andanialla Suomeen tulleita. (Kuva: Suomen elokuva-arkiston kokoelma 131/Musiikkiarkisto)

Artikkelissa mainitut kappaleet:

Dinah (Harry Akst, Samuel Lewis, Joseph Young), St. Louis Blues (W.C. Handy), Raatikkoon blues (trad), Muistan sua Elaine (Alvar Kosonen, Matti Jurva), Ikkunanpesijä (trad), Kissa vieköön (Harry Warren, John Mercer, Kauko Käyhkö).