Sopiiko kaikki musa kirkkoon,

kysyttiin 11.3. seminaarissa

Suomalaisen musiikin päivän seminaari 11.3. keskittyi tällä kertaa kirkkomusiikkiin ja hengelliseen musiikkiin. Keskipisteenä oli evankelisluterilainen kirkko ja sen suhde musiikkiin. Perinteisesti kirkko on rajannut musiikkinsa aika ahtaasti, lähinnä jumalanpalvelusten urku- ja kuoromusiikkiin sekä virsiin, mutta laajentumistakin on tapahtunut.

Kirkon musiikkielämän laajeneminen on tapahtunut osittain ulkoapäin, kun gospelin ja muun ns. kevyemmän musiikin esittäjät ovat hakeutuneet kirkkoihin konsertoimaan. Kirkko itse on mukautunut muuttuvaan maailmaan tarjoamalla rippikoululaisille nuorekkaampaa musiikkia ja kaikelle kansalle  Kauneimpia joululauluja.

Vuodessa 15.000 musiikkitilaisuutta

Seminaarin otsikkona oli ”PYHÄT ÄÄNET – Musiikki ja uskonnollinen ulottuvuus”. Suomen musiikkineuvoston puheenjohtaja Timo Klemettinen toimi seminaarin puheenjohtajana ja hän totesi avajaisiksi, että kirkosta erosi vuonna 2007 ennätysmäärä ihmisiä eli 37.900 mutta samaan on luterilaisen kirkon musiikkitoiminta laajentunut ja hengellisen musiikin suosio kasvanut.

– Helsingin Sanomien 1.3. julkaiseman artikkelin mukaan kirkon toiminnan piirissä oli vuonna 2007 yhteensä 2 900 kuoroa ja soitinryhmää ja osallistujien määrä kirkon järjestämiin musiikkitapahtumiin on kasvanut tasaisesti.  Tutkija Harri Palmun mukaan etenkin musiikin osuus on noussut hurjasti ja vuonna 2007 kirkko järjesti noin 15 000 musiikkitilaisuutta. Toisena esimerkkinä hengellisen musiikin suosiosta käyvät levymyyntilistoilla korkealle nousseet hengelliset levyt. Tutkija Palmun mukaan kehitys kertoo elämyksellisen puolen kaipuusta kirkossa, joka korostaa sanaa ja sen valtaa.

Klemettinen arvioi, että kanttorin toimenkuva toimialueensa kulttuurielämän monipuolisena kehittäjänä ja musiikin opettajana on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana.

– Edelleen kanttorin toimenkuva on monipuolinen ja useissa tapauksissa vain pieni osa siitä on urkurina toimimista. Kanttoripula on tosiasia, joka vaivaa erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella olevia pienempiä paikkakuntia. Ilmiö on näkynyt myös Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osaston hakijoiden määrissä, jotka ovat kaukana muutaman vuosikymmenen takaisista luvuista.

Klemettinen viittasi myös Martti Lutheriin, jolle sana ja musiikki muodostivat parin, jotka suorastaan edellyttävät toisiaan. Lutherin sanoin ”Teologian ohella vain musiikki pystyy saamaan aikaan rauhaa ja iloista mieltä, niin että paholainen, kaiken murehtimisen ja levottomuuden isä, pakenee musiikin ääntä miltei yhtä kiireesti kuin teologian sanaa.”

– Tänä päivänä eri musiikki vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin hyvin erilaisella tavalla. Yksi hurmioituu klassisen musiikin huippukonsertissa, toinen rock-festivaalilla. Miten tämä vaikuttaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirkon ja kirkkojen musiikkielämään. Kysymys on kai paljolti siitä, miten tärkeänä pidämme perinteidemme säilyttämistä ja siitä, ovatko perinteet arvokäsitystemme ytimessä vai kehällä. Kovin painavia teologisia perusteita jonkin musiikinlajin sopivammuudesta kirkkoon on vaikea löytää.

Klemettinen kertoi katsoneensa hiljattain Yle Teemalta dokumentin säveltäjä Rauno Lehtisestä. Ohjelmassa Lehtinen muisteli edelleen surulla sitä, kun Tampereen silloinen kirkkoherra kielsi hänen sävellyksensä esittämisen hautajaisissa ”vääränlaisena musiikkina”. Viime vuosina kirkon asenne eri musiikin tyylilajeja kohtaan on Klemettisen mukaan muuttunut ainakin osassa maamme kirkkoja.

– Tänä päivänä eri musiikki vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin hyvin erilaisella tavalla. Yksi hurmioituu klassisen musiikin huippukonsertissa, toinen rock-festivaalilla. Miten tämä vaikuttaa ja miten sen pitäisi vaikuttaa kirkon ja kirkkojen musiikkielämään. Kysymys on kai paljolti siitä, miten tärkeänä pidämme perinteidemme säilyttämistä ja siitä, ovatko perinteet arvokäsitystemme ytimessä vai kehällä. Kovin painavia teologisia perusteita jonkin musiikinlajin sopivammuudesta kirkkoon on vaikea löytää, sanoi Klemettinen.

“Hedonistista fast food -musiikkia”

Seminaarin ensimmäinen alustaja TM Markku Kilpiö, Kirkkomusiikkiliiton äskettäin eläkkeelle jäänyt toiminnanjohtaja toi seminaariin historiallisen perspektiivin. Katolisena aikana kirkoissamme oli vallitsevana franco-roomalainen lauluperinne, aluksi latinaksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen saatiin ensimmäinen suomenkielinen virsikirja 1583 ja urkuja alettiin rakentaa 1600-luvulla. Virsien säestäminen uruilla alkoi 1800-luvulla.

Tuohon aikaan ei kirkossa saanut istua tuppisuuna, sillä laulamattomuudesta rapsahti kahden taalarin sakko. Laulua johti lukkari, kirkon sekatyömies, nykyisten kanttoreiden edeltäjä. Naiset hyväksyttiin kanttoreiksi 1963 ja tänä päivänä heitä on ammattikunnasta jo yli puolet.

Esityksensä lopussa Kilpiö osoittautui vanhan koulukunnan edustajaksi antaessaan huutia monille aikamme ilmiöille. Kanttorit ovat hänen mukaansa kadottaneet kosketuksen vakavaan nykymusiikkiin eikä heitä näy Viitasaarella. Kevyt musiikki hallitsee ja kirkkokin tarjoaa entistä enemmän mielihyvähakuista ja hedonistista fast food -musiikkia.

Seurakunnilla itsenäinen valta päättää

Kilpiön esityksen jälkeen oli vuorossa seminaarin ensimmäinen paneelikeskustelu otsikolla “Mikä musiikki sopii kirkkoon”. Kirkkoherra Hannu Vapaavuori, säveltäjä Jyrki Linjama, Kirkkomusiikkiliiton uusi toiminnanjohtaja Hanna Remes ja muusikko-lauluntekijä Jaakko Löytty edustivat sitä vapaamielistä kantaa, että periaatteessa kaikki musiikki sopii kirkkoon. Löytty oli melkeinpä tiukin siinä, että musiikin on kuitenkin palveltava sitä, mitä varten kirkot on rakennettu. Hänen mukaansa jotkut kiertävät kirkoissa konsertoimassa “rahanhimosta”.

Kirkon hierarkiaa huonommin tunteva oppi paneelista myös sen, että jokaisella seurakunnalla on itsenäinen päätäntävalta siitä, mitä musiikkia kirkossa saa soittaa. Kirkkolain mukaan tuota päätäntävaltaa käyttää kirkkoherra, joka toisinaan voi hakea periaatelinjauksia kirkkoneuvostolta, joskus jopa -valtuustolta.

Perkolle 1988 lupa kirkkovaltuustolta

Seminaarin ehdottomasti parhaaseen antiin kuului muusikko-säveltäjä Jukka Perkon esitys otsikolla “Miksi teen hengellistä musikkia”. Parilla valokuvalla isoisänsä ja isänsä huittislaisesta 1900-luvun alun ja puolenvälin todellisuudesta hän valotti historiallista pohjaa sille uskonnollisuudelle, joka sävytti hänen lapsuuttaan. Silloin oltiin ylpeitä ja nöyriä yhtä aikaa, kun pelto oli itse raivattu ja sato oli kuitenkin lopulta “korkeammassa kädessä”.

Tiukka kotikasvatus johti Perkolla siihen, että jazz merkitsi hänelle vapautumista, kun improvisoimalla sai soittaa mitä haluaa. Tietynlaisena käännekohtana Perkon uralla oli 90-luvun alku, jolloin Uuno Kailas levy oli hänelle ensimmäinen paluu kohti juuria. Sitä seurasi Olavi Virta ja 2000-luvulla virret.

Jo 80-luvulla Perko oli toki soittanut Huittisten kirkossa, tosin vasta sen jälkeen, kun asian käsittely oli viety kirkkovaltuustoon ja sielä oli lupa hellinnyt. Valituksia siitä, että kevyt musiikki valtaisi kirkkoja liikaa, Perko kommentoi, että ilo on eri asia kuin keveys. Ja kun hän lopuksi soitti saksofonillaan Maan korvessa kulkevi, mahtoikohan se kenellekään kirkonkaan edustajalle olla liian kevyttä. Jos oli, niin kannattaisi huomata elävänsä 2000-lukua.

Kokemuksia eikä uskonnonopetusta

Professori Juha Varto käsitteli seminaarin teeman filosofisia ulottuvuuksia otsikolla “Ihmisen kaipuu henkisyyteen”. Hienolle esitykselle tekisi vääryyttä typistää sitä tähän pariin kappaleeseen, joten siteeraan vain hänen lopputeesejään kirkon haasteista:

Tradition siirtäminen ei ihmisten mielissä enää ole tärkeää.

Henkisyys ei enää voi olla hautausmaa.

Ihmiset eivät halua uskontoa vaan henkisiä kokemuksia.

Kirkkokaan ei siis enää jatkossa opeta vaan antaa kokemuksia.

Hengellinen ja musiikillinen kokemus ovat lähellä toisiaan, elleivät sama.

Päivän kahdessa viimeisessä keskusteluissa otsikoilla “Kirkko ja taiteilijat” sekä “Lyhyestä virsi kaunis” keskityttiin pitkälti kirkkomusiikkiin ja laajempi hengellisen musiikin tai henkisyyden näkökulma jäi vähemmälle. Tämä johtui siitäkin, että keskustelijat muusikko Markku Luolajan-Mikkola, kuoronjohtaja Hannu Norjanen, kanttori Jukka Ritakorpi, toiminnanjohtaja Hanna Remes, lehtori Timo Kiiskinen ja musiikkisihteeri Ulla Tuovinen olivat kaikki kirkkomusiikkiammattilaisia. Keskusteluun osallistui myös Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston opiskelija Hanna Varis, joka totesi opiskelun edelleen olevan kovin urkupainotteista ja kaipasi siihen lisää erityisesti työelämävalmiuksia.

Kirkkomusiikkiosaston lehtorin Timo Kiiskisen puheenvuoroista saattoi päätellä, että vapaammat rytmimusiikin tuulet alkavat puhaltaa myös tämän osaston suuntaan kuten ne jo ajat sitten ovat tehneet musiikkikasvatuksen osastolla. Näin tulee tapahtumaan jopa siitä käytännön pakosta, että muuten kirkkomusiikin osasto jää pian ilman opiskelijoita, kun tämän päivän nuoret haluavat opiskella sitä, mistä ovat kiinnostuneita.

Seminaari antoi uskoa siihen, että kirkkokin pakon edessä edelleen uudistuu ja mukautuu olemaan sellainen kansankirkko, joka sen on oltava säilyttääkseen suomalaisten enemmistön jäseninään. Ja silloin myös musiikin on oltava sitä, mitä enemmistö haluaa. Ja olisi kansan enemmistön halveksimista pitää tätä minään muuna kuin hyvänä tulevaisuudenkuvana.

Teksti: Martti Heikkilä

Kuvat: Markku Mattila