Ikäväkseni olen pannut jo pitkään merkille, että katoavien kansanperinteiden joukkoon on lisättävä musiikin sovittaminen. Sitä ei juurikaan enää tehdä, eikä sitä edes osata enää liiemmälti tehdä. On olemassa vanhin kaarti ammattilaisia, joiden palveluita ei vain enää juuri kukaan tämänpäivän tuotannossa käytä, ja on olemassa vanha (siis keski-ikäinen) kaarti, joka jonkin verran työllistyy erityisesti iskelmätuotannossa. Mutta uutta kaartia ei ole päässyt kasvamaan, kun musiikkityylit ovat kasvaneet irti aiemman kaltaisesta käsityötaidosta, eivätkä tuotantopäätökset ole enää suosineet sovittajalähtökohtaista tuotantoa.

Säveltäjä ja sanoittaja ovat tietenkin teoksen synnyttäjinä kaiken lähtökohta. Mutta useinkaan heillä ei ole tietotaitoa tehdä riittäviä toimenpiteitä esitysten ja tallenteiden aikaansaamiseksi. Onhan meillä – ja maailmanmaineessakin tiedetään olevan – näitä niinsanottuja ”vihellyssäveltäjiä”, joiden huojuvista viheltelyistä tai yhdensormen pianonpimputtelusta joku toinen on rakentanut varsinaisen kappaleen. Tällaisia henkilöitä kutsutaan sovittajiksi.

Joku siis kehittää sävellykseen soinnutuksen, valitsee komppirytmin, päättää soitinkokoonpanon, miettii kunkin soittimen (ja laulujen) osuudet, rakentaa kappaleen etenemisrakenteen – alkusoiton, säkeistöjen ja kertosäkeiden määrän ja järjestyksenkin, välisoitot, lopetuksen – tekee sävellajimuutokset esimerkiksi solistin mukaan, kirjoittaa nuotit kaikille asianosaisille, mukaanlukien jonkinlaisen yhteenvedon mahdolliselle kustantajalle, ja usein vielä käytännössä osallistuu esityksen harjoittamiseen.

Teknologia on avannut mahdollisuuksia hoitaa edellä lueteltuja tehtäviä niinsanotusti nappia painamalla, mutta mitä nappia painamalla ei saa, on ideat – se mitä kutsumme näkemykseksi, taiteelliseksi panokseksi. Jos sillä osastolla asiat toimivat – kädentaidon lisäksi – niin silloin usein sanotaan, että ”hyvä sovitus!”.

Näkemys tulee vain ja ainoastaan kokemuksen myötä. Monipuolinen musiikin tuntemus, sen kaikkien osa-alueiden ymmärrys, erityisesti tekstianalyysi, ovat ehdottoman tärkeitä. Hyvä soitintuntemus on yhtälailla ehdotonta, sillä konehan soittaa vaikka minkä instrumentin äänellä vaikka minkälaista tekstuuria, mutta oikea elämä on aivan jotain muuta.

Kaikkein eniten minua juuri ärsyttääkin se, että soitinmaailman käsittely on uudella sukupolvella niin sanomattoman köyhää. Varsinkin kosketinsoittaja-pohjaiset sovittajat käyttävät synteettistä soitinmaailmaa siten, että ajattelevat (ja soittavat) osuudet vain koskettimiston kautta. Pahimmillaan se on sitä, että soundi on viulusta, mutta ne soivat vain ”mattona”, ja soivat vielä tauotta kappaleen ensitahdista sen viimeiseen.

Säestysrytmin osalta ollaan koneosastolla pahimmillaan siinä, että rumpu-osuus tulee koneesta tismalleen samanlaisena myös alusta loppuun. Nykytuotannon piirteenä äänitetuotannossa kun on, että solisti laulaa niinsanottujen ”pohjien” päälle, ja jos budjetti sallii, niin sen jälkeen vielä lisäillään esimerkiksi puhallinosuusksia. Jossain rytmikkäämmässä kappaleessa joku helposti keksii esimerkiksi kahdelle puhaltimelle jotain rytmikkäämpää soittamistakin, ja kokonaisuuden kannalta komppiryhmän olisi hyvä ottaa ne soitossaan huomioon, mutta kun niinsanotusti meni jo.

Yhdenmukaistuvassa ja kapenevassa tuotannossa ei enää satsata riittävästi esituotantoon ja muusikkotyövoimaan. Nopeasti ja halvalla -periaate ei tuota musiikissa kestävää jälkeä.

Teksti: Pekka Nissilä

Piirros: Vesa Huhtala