Olet kertonut, että aikanaan ihan opettelit runotekniikkaa. Miten teit sitä? Luitko joitain tiettyjä runoilijoita, ja Unto Kupiaisen ”Runousopin” erityisesti?

– Tottakai mä sen luin, ja runoja ylipäätään paljon. Tutkiskelin muotoja ja tein erilaisia harjoitusjuttuja – jambeja, daktyylejä, sonetteja. Ihan sellaista treenaamista. Kirjoittelin koulun lehteen kaikenlaista, ja silloin oli näitä ”henkisiä kilpailuja”, joihin aina osallistuin.

Olen kirjoittajan ”treenaamisen” muotoja silloin tällöin miettinyt ja keskustellut joidenkin kanssa. Menitkö esimerkiksi haiku-osastolle, eli tarkkaan rajattuihin tavumääriin asti?

– Kyllä mä niitäkin tutkin, ja jotain teinkin. Mutta en mä sellaista niin vakavasti ottanut, ei minusta runoilijaksi ole.

Kaikenlaistahan voi opiskella jollain tavalla, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että ei muodollinen koulutus kirjailijoita tai runoilijoita tuota.

– Kirjailijan hommaan auttaa paljon lukeminen ja paljon kirjoittaminen. Mä olen tehnyt aika paljon erilaisia tekstejä, ja kyllä tekeminen opettaa. Kirjailijoilla on tärkeää sen oman äänen, oman tyylin löytäminen. Samoin tietenkin sanoittajalla, vaikka voihan toisaalta tehdä eri tyyleilläkin. Olen muutaman kirjankin kirjoittanut, mutta en ole sitä ammatikseni ottanut, niin kuin en sanoittamistakaan. Olen luistellut joihinkin sosiaalisiin sähläyksiin.

Tyylimaailmoissa olen useinkin miettinyt pastisseja, kun silloin tällöin lauluteksteissäkin tuntee törmänneensä sellaiseen. Ne ovat usein aika vaikuttavia.

– Taitavat ammattilaiset osaavat sellaisia tehdä helpostikin.

Tuntuisi siltä, että jotkut tiukemmat muodot ovat kuitenkin tosi vaativia. Muistan kun Neil Hardwick veti Ryhmäteatterissa ”Nyhjää tyhjästä” -improvisaatioproduktiota, niin äärimmäisen harvoin hän antoi tehtäväksi Kirsi Kunnaksen tai Eino Leinon tyylin.

– Kunnaksen lastenrunot ovat pastisseja, jotka pohjaavat englantilaiseen nursery rhyme –kulttuuriin – lastenhoitajat tekivät nonsense-loruja. Se on vahva perinne Englannissa, ja muun muassa siksi siellä on aika paljon hyviä naiskirjailijoita. Siitä perinteestä ammensivat isotkin kirjailijat [T. S.] Eliotia myöten.

Se on aika vaikuttava perinne, John Lennonkin otti siitä valtavasti lauluteksteihinsä.

– Kyllä, Lennonhan ei pystynyt jättämään yhtään sanaa ”silleen” – sanotaan niin!

Lava on oma maailmansa

Luulisi, että sketsi- ja revyykirjoittamisessa tyylipastissi tulee useinkin eteen.

– Joo, onhan niitä ollut. Mutta näyttämölle kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä on omat lainalaisuutensa, eikä sitä kaikki muuten hyvät kirjoittajat osaa. Esimerkiksi joku repliikki voi olla kirjallisesti jopa huono ja kömpelö, mutta se on ok jos se sopii sen esittäjän suuhun.

– Näyttämökirjoittaminen on niin kaukana draamakirjallisuudesta kuin olla voi. Tietenkin on joitain yleviä draamoja ja muita vastaavia, mutta ne on taas niin pitkälle tyyliteltyjä, että ne ei ehkä ole aina niin mielenkiintoisia. Tottakai, jos ne on tarpeeksi hyviä, niin kuin Shakespearet ja muut.

– Repliikkien kirjoittaminen on ihan oma lajinsa. Siinä täytyy olla tietty energia ja vuorovaikutus niiden keskustelijoiden kesken, ja olennaista on löytää sen puhujan ääni.

Entäs revyy-ympäristöön laulutekstin kirjoittaminen? Kerro UIT:n kirjoittamisesta.

– En ole enää siinä, mutta pitkään olin. Ensin haettiin aihioita, sitten jaettiin työt ja kirjoitettiin. Tekstit käytiin useampaan kertaan läpi, ja muokattiin niitä. Tärkeintä oli löytää lauluihin näkökulma, se on isoin työ. Kotimaisuusaste pyrittiin pitämään korkeana. Ideariihi oli ryhmätyötä, mutta yksittäiset tekstit usein jonkun yksin tekemiä. Mä tein kyllä viimeiset ajat aika paljon yhdessä Ilkka Talasrannan kanssa, ja aikanaan paljon Salon Jaken kanssa. Ja vaikka olin tehnytkin tekstin yksin, niin Jaken kanssa kävin ne läpi, hänellä oli hyvä suhde tekstiin.

Muutama UIT:n laulu on koottu teatterin juhlalevylle (1986), mutta ne ovat etupäässä revyissä olleita ”esitysnumeroita”, kruununaan ehkäpä ”Jäähyväishetkellä”, Oginskin Poloneesiin tekemäsi pitkä teksti.

– Siitä mä tykkään itse. Siinä oli aika taiteileminen, ettei se mennyt synkistelemiseksi – positiivinen henki kuitenkin, vaikka siirtotyöläistä harmittaakin.

Muistiini on jäänyt esimerkiksi jalkapallon MM-kisoihin liittynyt ”Futis skulii, futis skulaa” -laulu, jonka teksti-idea on ilmiselvästi johdettu italialaislaulun Funiculì, funiculà otsikosta.

– Muistaakseni siinä oli italialaislauluihin pohjannut sketsi, vuonna ’90, kun oli MM-kisat Italiassa. Me käytettiin paljonkin tuollaista tekniikkaa, se on Ruotsista varastettu. Povel Ramel teki aikanaan laulun Hälften lånad, jossa se väänteli tekstin niin, että se muistutti foneettisesti alkuperäistä, mutta oli pähkähullu.

– Mun ”Partasienivalssin” mä muistan jopa ulkoa: ”Tänään en voi luokses tulla / liikkeellä on sitä nyt / Tänään oli se jo mulla / aikansa se lienee itänyt / alkuun oli ihan pientä allergista kutinaa / nyt on kunnon partasientä / luokses en mä tulla saa / Juottavat ne jotain lientä / kai se siitä helpottaa”.

Onneksi muutama teidän – Marjatan [Leppänen], sinun ja [Matti] Kuuslan – ravintola-show’eista on tallennettu levyllekin, sieltä tällaisia on kuultavissa. Jakke usein mainitsi Ramelin.

– Joo joo, Tage Danielsson (1928-85) ja Hans Alfredson (s. 1931) olivat myös kova sana meille, ja jonkin verran Tom Lehrer (s. 1928) Amerikasta ja Mel Brooks (s. 1926). Brooksin ”Maailman vanhin sotilas” -sketsin Seppo Ahti käänsi meille Hesperian show’hun, esimerkiksi.

Olet Shel Silversteinin (1932-99) maininnut usein suurena suosikkinasi. Kerro hänestä.

– Hän teki kaikenlaista: hauskoja lauluja, vakavia lauluja, lastenlauluja, piirsi sarjakuvaa, ja teki lastenkirjoja, joista tykkään erityisesti. Niitä ei ole käännetty, ja laulujen käännöslevytyksetkin perikunta kielsi. Kirjoille on annettu käännöslupia kyllä.

– Musiikin kautta mä sen löysin, ja käänsin ravintola-revyihimme joitakin lauluja, ja joku niistä on sitten levytetty muuten. Sillä on paljon materiaalia, ja mielettömän hyviä lauluja; huumoria, kantaaottavia, dramaattisia. Se löi läpi laululla yksisarvisesta (Unicorn), joka ei päässyt Nooan Arkkiin.

Pertti Reponen niitä on myös muutamia kääntänyt. Tiedätkö, oliko hän myös erityinen fani?

– En tiedä, ei me koskaan juteltu siitä. En usko, hän vaan teki niitä ammattimiehen ottein, ja nehän on hyviä, tarkkoja käännöksiä.

Antamista ja saamista

Olet ollut usein tekemässä sanoituskursseja ja opetit pitkään Teatterikorkeakoulussakin.

– Itse opin niissä paljon enemmän kuin ne minulta. Siinä annetaan neuvoja, tehdään paljon perusasioita. Lauluntekijälle on tärkeätä saada kontakteja, ja saada työtään niiden kautta jotenkin esiin. Hyvätkään lahjakkuudet eivät aina ole valmiita, ja juiceja, junnuja ja vexejä tulee harvoin.

– Nykyään tilanne on muuttunut, kun bändit tekevät kokonaispaketteja, jossa teksti on osa esittämisen kokonaisuutta. Perinteisemmälle tekstin teolle ei ole enää sellaista kysyntää, eikä siinä mitään vikaa ole, maailma vain on sirpaloituneempi.

Oletko käyttänyt mitään apuvälineitä työssäsi? On runokoneita ja fraasisanakirjoja.

– Suurissa käännöstöissä olen käyttänyt riimisanakirjaa, ja se on kyllä hyvä. Ei työssään aina hoksaa kaikkea, ja sieltä voi löytää vaikka verbin taivutuspäätteelle jonkun rimmaavan sivistyssanan, mikä toimii hyvin.

– Olen päässyt tekemään monenlaisia lauluja. Tykkään suomi-iskelmästä, kun rakastan melodraamaa. On hyvin vaikeaa saada yksinkertainen, haavoittuva teksti aikaan, joka soi samalla tavalla kuin joku tango. Tunnetilan saaminen siihen tonaliteettiin on hyvin vaikea, mutta mielenkiintoinen homma.

Tuntuu, että tuottajaportaasta on melko pitkälle kadonnut kyky pelata tämänkaltaisilla aisoilla. Harvoin tunnutaan osaavan laulattaa solistia riittävän hyvin, esimerkiksi.

– Siltä tuntuu kyllä, ajat muuttuvat. Melodraamaa pääsen tekemään seuraavaksi, kun nyt alan tehdä oopperalibrettoa. En tunne sitä genreä mitenkään hyvin, mutta harvassa tuntuu hyvät libretot olevan. Mutta se on hieno taiteenlaji. Niitä on monenlaisia, ja usein siellä on huvittavia piirteitä, mutta kun asiat ovat paikallaan, niin kyllä se uljasta on.

– Iso urakka oli äskettäin julkaistu Zoomin historia, jossa olin pääarkkitehti. Siitä tuli hauska. Ja olen nyt säännöllisesti kirjoittanut Ilta-Sanomien tv-liitteeseen palstaa. Juuri tänään vastasin kysymykseen ”onko ’Maalaismaisema’ parodia?”, että ei ole. Piti taiteillen vastata.

Otetaan loppuun muutama sana tribuuttilevystäsi ja juhlakonserteistasi. Mitkä ovat mietteesi?

– Levyn tuotanto oli parin vuoden prosessi kaiken kaikkiaan, se ei ole helpon kautta tehty. Laulujen luonne on tutkittu hyvin, ja versiot ovat uudenlaisia. Konserteissa tapahtui joku kummallisuus yhtäkkiä, siihen tuli todella ainutlaatuinen tunnelma kaikkien artistien ja koko yleisön välille, joka oli hyvin liikuttavaa.

Ehkä tilannetta auttoi, että tribuutin kohde on keskuudessamme ja oli myös läsnä…

– Erityisen hienona koin kun Maijasen Pave oli mukana. Pave oli jo nuorena miehenä ’72 Zoomin mukana Prahassa lätkän MM-kisoja katsomassa. Siltä meni nivelsiteet, ja se kulki kainalosauvoilla, muta silti joka ilta oli paikallisessa ravintolassa Veskun [Loiri] kanssa pitkä show, mitä jo alkoi sikäläiset muusikotkin tulla tsekkaamaan.

– Pave on kyllä uskomaton laulaja, se on niin kellontarkka. Kirjoitinkin tuohon palstalleni Maalaismaisemasta, että vaikka se ei ole parodia, niin Pave osaa tehdä sen vaikka huumorilla: laittaa kumisaappaat jalkaan, menee talon nurkalle, laulaa ”katson maalaismaisemaa ja ymmärrän”, kääntyy pois, ja juo pullon Kossua. Pave on alan miehiä oikeassa merkityksessä.

Askartelua sanojen parissa

Jukka Virtanen aloitti laulutekstien tekonsa suomentamalla YLEn lastenohjelmien osastolle 50-luvun lopulla muutamia pohjoismaisia lastenlauluja, joukossaan norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hottentottilaulu. Sen levyttivät Discophon-yhtiölle vuonna 1961 näyttelijät Maikki Länsiö ja Esa Saario. Ensimmäiset alkuperäistekstinsä Virtanen teki Spede Pasasen elokuvan Pähkähullu Suomi lauluihin vuonna 1967. Säveltäjänä tuolloin oli Jaakko Salo, jonka kanssa yhteistyö oli alkanut televisioviihteen puolella jo aiemmin. Toinen säveltäjä, jonka kanssa Jukka Virtanen on tehnyt paljon yhteistyötä, on Lasse Mårtenson. Elokuvaan liittyy myös Virtasen varhainen yhteistyö Mårtensonin kanssa, sillä laulu Kielletyt käskyt on Jörn Donnerin elokuvaan Mustaa valkoisella tehty vuonna 1968. Riimit istuvat mallikkaasti jo siinä.

muista aina että / kunnioita äitiäsi / seis! on tässä musta käsi / suosi aina suomalaista / hieno mies ei liikaa maista, ei / 

vaan jos voi uskaltaa / hän silloin päättää saa / kuinka on / ehdoton /

itse päättää että / tallaako hän nurmikoita / kierteleekö kapakoita / tajuaako taivaan sinen / onko koskaan uskollinen hän 

(”Kielletyt käskyt”, säv. Lasse Mårtenson / 1968)

Virtanen on kertonut opiskelleensa runojen tekniikkaa jo varhain, mutta laittaneensa oppinsa käyttöön vasta yli 30-vuotiaana, ”kun aloin sanoittamaan vähäsen”. Nuotteja hän opetteli lukemaan Jaakko Salon vaatimuksesta, muttei koskaan ole tehnyt laulujen sanoittamisesta ammattia. Mutta hallussa ollut tekniikka näkyy ja kuuluu Virtasen tuotannossa läpikotaisin. Hän on aina korostanut tekniikan hallinnan tärkeyttä sanoja nuotteihin yhdistettäessä, mutta muistuttanut myös siitä, että mitään ehdottomuuksia ei ole; sisällön ilmaisu ratkaisee – ”asia ajaa muodon ohi aina”. 

Yksi hänen tunnetuimpia tekstejään on Konstan parempi valssi 60-luvun lopulta, jossa kaustislaiseen pelimannivalssiin on moitteettomasti istutettu tarina pidetystä soittajasta ja hänen soittonsa lumosta lauantai-illan tansseissa, välikohtauksineen kaikkineen.

Konstan konsti oli oiva / kokosi soitollansa väen lauantaina / Konsta kun taituroiva / valssia pelas viululla vaan / sävel kaunis oli, soiva / kotona aivan tehty, eihän toki laina / siinä mies musisoiva / päästeli parastaan /

aamuyöstä aikanaan joku huusi että: ”tultihin! panenko mä pari multihin?” / ja kaikki oli ihan kauhuissaan / vaimoväki tuosta vaan varotteli: / ”että sois vielä huomennakin peli / hyvä veli, pane viulusi pois” / Konsta yhä soittaen lisäsikin resonanssia / häjyt halusivat tanssia / ja uhon unohtivat taannoisen / yö se meni valssaten / kaikki väki ilakoi / moni sydän ihan suli / hyvä olo tuli / valssi kun soi 

(”Konstan parempi valssi”, säv. Konsta Jylhä / 1969)

Jaakko Salo ja Jukka Virtanen innostuivat 60-luvun lopulla jatkamaan Spede Pasasen koomikko-kaverina esiin tulleen Simo Salmisen äänilevy-uraa tämän legendaarisen Rotestilaulun jälkeen. Parivaljakko tekikin Salmiselle useita lauluja, joista useimmat menestyivät hyvin. ”Suunnattoman ylpeä” on Virtanen kertonut olevansa Pornolaulusta, vuodelta 1968.

permanto ku meikäläistä otti takaraivoon / ku ensin tuli herpaa ja sitten tuli turpaan / ja käsiäkin paleli ja harmitti / ennenkin on laulettu ja nuotit pantu nippuun / mut minä laulan roisit laulut ihan suoraan / romantiikka se ei sovi jätkälle / [-]

samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin / nii heikommat ne pyörtyy / ja kirjottelee lehtiin / ne on musta naivia ihmisiä 

(”Pornolaulu”, säv. Jaakko Salo / 1968)

Vuotta myöhemmin ilmestynyt Suurena miehenä tehtiin Salmiselle ikään kuin vastauslauluna Stidit-lauluyhtyeen suosituksi muodostuneelle hellyttävälle pikkutyttömuistelulle Pienenä tyttönä. Stidien laulu päättyi vakavahenkiseen toteamukseen lapsuuden loppumisesta, josta Virtanen jatkoi jotakuinkin saumatta.

pienenä tyttönä huomasin kerran että paita oli liian pieni / siihen se päättyi mun lapsuuteni ja alkoi paidaton tieni 

(”Pienenä tyttönä”, säv. Liisa-Maija Laaksonen, san. Tarja-Tuulikki Tarsala & Iiris-Lilja Lassila / 1968)

pienenä poikana honasin mä että / mulla oli liian pieni / paita joka oli punavalkoinen ja pilkullinen niin kuin kärpässieni / suurena miehenä tajusin mä sen, että poikuus multa meni ihan poskelleen / pienenä poikana kilometri meiltä / rysän päältä jouduin kiikkiin / ritolat kun vedin läpi naurismaan, repes diakonaalihousut aidan piikkiin / suurena miehenä tajusin mä sen, että housut jos ei kestä se on pankrotti 

(”Suurena miehenä”, säv. Jaakko Salo / 1969)

Samalta vuodelta on peräisin niin ikään elokuvalaulu – tai oikeastaan ”laulu” – sillä Simo Salmisen esitys on selkeästi lausunta, Esko Linnavallin säveltämän musiikkitaustan päälle. Aiheena on liikennekaahari, ja kannanotto liikennekulttuuriin oli kuvituksineen jopa ennenäkemättömän raju. Virtasen riimittely on täydellistä, jonka ansiosta esitys keikkuu herkullisesti hauskan ja vakavan välillä – päätyen toki oikeaoppiseen opetukseen laulun lopuksi.

kuljetin bussia sinistä / ja kaverit alkoivat inistä: / ”ajelet liian hiljaisesti” / kauan mun pinnani kesti / mutta viimein mä päätin näyttää / ja hevosvoimia käyttää /  en tiennyt että lysti on kallista / kun peruuttelin bussia tallista / [-]

vähän tuli vaikeuksia / kun yks jätkä kantoi suksia / ja sukset tuli sisään lasista / ja selvisin ratikka kasista / ja se meni vähän kiskoilta / ja sitten mä kyselin siskoilta / että tietääks ne tiestä 

(”Alle lujaa”, säv. Esko Linnavalli / 1969)

Virtanen on ollut vahvimmillaan arkielämän teksteissä, jotka ovat edenneet paikoitellen lähes täysin puheenomaisesti tarinaa kertoen. Esimerkiksi raviurheilun maailmaa ei hevoshullu kirjoittaja ole voinut välttää, eikä varmasti ole niin halunnutkaan.

Arvo se on tinuri ja kattiloita tinaa / ei kolvi pääse kunnolla kylmenemään / kerran tuli kavereitten kanssa sille kinaa / se ettei muilla hommilla pärjäiskään / Arvo sanoi: ”tinatöihin pantiin pieni katkos / markkinoille menen tästä Mikkeliin” / torilla jo joku kysyi hältä: ”sijoitatkos / rahasi nyt ensiluokan ravuriin /

lyödään kättä päälle ja käsirahaa / kauppa se on joka kannattaa / kättä päälle ja käsirahaa / et voisi saada parempaa 

(”Kättä päälle ja käsirahaa”, säv. Jaakko Salo / 1973)

Erityisesti pitkä ja tiivis yhteistyö Jaakko Salon kanssa on tuonut esiin useita Jukka Virtasen parhaita tekstejä. Parivaljakko työskenteli mittavasti yhdessä lavaviihteen eri muodoissa televisiossa, ravintoloissa ja teattereissa. Eurovision laulukilpailuun he osallistuivat vuonna 1975 uudenlaista naisnäkökulmaa edustaneella laululla Naisen vuosi, jonka solistina lauloi niin ikään monivuotinen yhteistyökumppani Marjatta Leppänen. Levytykseen laulun otsikoksi vaihtui kertosäkeen alusta napattu Tänä vuonna on toisin.

tänä vuonna on toisin / nainen elää itselleen / tunne on suurenmoisin / näen kaiken muuttuneen / en miehen jalkoihin mä jää / elän omaa elämää / eron teen entiseen / aion nähdä maailmaa / minut myös se nähdä saa / synnyin näin uudelleen 

(”Tänä vuonna on toisin”, säv. Jaakko Salo / 1975)

Yksi trion Virtanen-Salo-Leppänen kulminaatiopisteistä on Marjatta Leppäsen toistaiseksi ainoa albumilevytys vuodelta 1975, johon mittatilaustyönä tehtiin niin sovituksia käännöskappaleista kuin uutta alkuperäistuotantoakin. Jaakko Salo oli käyttänyt säveltämäänsä valssiteemaa jo muutamaa vuotta aiemmin musiikissaan Mikko Niskasen elokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta, mutta Leppäsen albumia varten Jukka Virtanen kirjoitti siihen tekstiksi herkän rakkauslaulun.

niityltä kasteen vei aamun tuulet / voikukan takaa mä auringon näin / korvat vain kertoo ja kuulee nyt huulet / varpaat vain katsoo noin toisiinsa päin / aamuun sun kanssasi niitylle jäin 

(”Aamu niityllä”, säv. Jaakko Salo /1975)

Jukka Virtanen ei sanoittajana ole koskaan ollut tekemisessä aivan päivänpolttavan ja ohimenevän popin ja iskelmän kanssa, vaan on ilmaisultaan aina edustanut ajattomampaa linjaa. Laulutekstin muodon ja rakenteen hallitsevana kirjoittajana hän on pystynyt ilmaisemaan isojakin asioita varsin tiiviissä muodossa. Alun perin KOM-teatteriin tehdyssä laulussa Minä kaipaan Espalle takaisin on lyhyelle laululle tyypillisin nopein vedoin rakennettu vaikuttava kaari nuoruuden iloista ja toiveista, sekä aikuisuuden karummasta todellisuudesta.

oli edessä elämä ruusuinen / ja takana koulut ja tentit / oli kaupasta pikkuisen punastellen / ostettu viinit ja Kentit / ja rinnalla luokan priimuksen / kuljin Havis Amandaa kohti / Esplanadia pitkin / silloin onnesta itkin / ja mun valkoinen lakkini hohti /

minä kaipaan Espalle takaisin / elämän kevääseen / minä kaipaan Espalle takaisin / siihen hukattuun nuoruuteen /

ja me säälimme niin lehdenkantajaa / kun aikaisin teki hän työtä / ylioppilas paremman työpaikan saa / valkoisen lakkinsa myötä / yönakkeja priimus kuumentaa tänään Kouvolan asemalla / ja kun tapasin Pentin / joka maksoi sen Kentin / niin hän nukkui jo siltojen alla 

(”Minä kaipaan Espalle takaisin”, säv. Kaj Chydenius / 1979)

Iskelmätekstien osuus ei Jukka Virtasen tuotannossa ole erityisen suuri, ja se hieman painottuu 60- ja 70-luvuille. Vaikka esimerkiksi työläät teatteritekstit ja -käännökset veivät paljon aikaa 80-luvulta alkaen, löytyy kuitenkin sieltä täältä Virtasen jäljiltä myös myöhempiä populaarimusiikin laulutekstejä. Melankolisessa Laulajan lähtö –tekstissä miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, eli kulkea eteenpäin lauluineen. Ilmaisussa saattaa kuulla jonkinasteisia Helismaa-sävyjä.

tie ei sääli yksinäistä kulkijaa / vie vain luotas kauemmaksi pois / ja ilkkuu miestä taivaltavaa / syystuuli tarttuu kiinni kaulukseen / ei anna miehen jäädä paikallensa lauluineen 

(”Laulajan lähtö”, säv. Heikki Annala / 1987)

Ehkäpä kaikkein runollisimmillaan voi Jukka Virtasen löytää Lasse Mårtensonin meri-aiheisissa lauluissa, joista osa on käännöksiä alkuperäisistä ruotsinkielisistä teksteistä.

aamulla usva on noussut / ei oikein aisteja uskoa vois / linnuiksi muuttuivat naapurisaaret / siivilleen nousi ne lentäen pois / aallokko raskaasti hengittäen / täydentää aamuisen hiljaisuuden / pelkoa on / katseessa myös auringon / usvasta voi / tietää, jo syksyn se toi 

(”Aamu-usva”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Lars Huldén /1988)

vain hennon viivan kaukaa nähdä saa / kun illan tulta vielä hehkuu taivas / se viiva vahvistuu, jo näkyy maa / sen kuivat nummet kasvaa kanervaa / sen kivirantaa pitkää ahdistaa / nuo aallot jotka kauas toi sun laivan 

(”Jurmo”, säv. Lasse Mårtenson, alkup. san. Ole Eklund /1988)

Jukka Virtasen panosta suomalaisen teatterin – eritoten musiikkiteatterin – kehitykseen sanoittajana voidaan luonnehtia valtavaksi. Vaikka hänellä lukumääräisesti on enemmän käännöksiä (useimmat yhdessä Kristiina Drewsin kanssa), niin alkuperäisteostenkin lukumäärä on huomattava – eritoten, kun tiedetään millainen riski uuden kotimaisen musikaalin tai oopperan tuottaminen on aina ollut. Ehkäpä rakkaus teatteriin ja lavaviihteeseen ylipäätään on aikaansaanut sen, että monet Virtasen hienoimmista teksteistä löytyvät nimenomaan teatterilaulujen joukosta. 

Jukka Linkola on säveltäjä, jonka kanssa Virtanen on tehnyt useimmat alkuperäismusikaalinsa. Yhteistyö alkoi Helsingin Kaupunginteatteriin tuotetulla Peter Panilla vuonna 1984. Skottilaisen J. M. Barrien tarinaan pojasta, joka ei halunnut kasvaa suureksi pohjaava produktio pitää sisällään paljon lauluja, joiden tunnelmat vaihtelevat melkoisesti. Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu on hupaisa numero, jossa tekstin rakenne rikotaan niin yllättävästi, että siitä tulee lisähauskuutta jo muutenkin hauskaan lauluun. 

joku harrastaa filosofiaa / joku vetää päiväunia / joku hoitaa roturakkia / toinen pelaa sokkoshakkia / joku kerää linnunmunia / toinen vanhoja rahoja / jotkut on hyviä / toiset helposti hikeentyviä 

(”Kapteeni Koukun pieni filosofinen laulu”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Kauniin Kuoleman Maa on myös kotoisin Peter Panista. Siinä Virtanen käsittelee vaikeata aihetta hämmästyttävän valoisasti jopa, ja siirtää kuvauksensa huimaan, lapsenomaiseen sana-assosiaatio-riimittelyyn, jolloin laulun otsikosta kaikki pelottava ja surullinen jo tyystin katoaa.

on edessä Kyynelten Lahti / sen takana Kauniin Kuoleman Maa / ja Suurten Surujen Huvijahti / sinne kulkijan kerran kuljettaa / kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan / eikä myöhästy kukaan / sillä kaunis on Kauniin Kuoleman Maa /

on rannalla niitty / silkkisen sininen ja soikea / on niityllä polku pehmeän väärä ja oikea / ja suuri on polun varrella puu / siinä on kiinni pilvi ja kuu / on pilvessä pieniä pääskysen pesiä / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä / ja kesistä lauluja kuoriutuu / me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu 

(”Kauniin Kuoleman Maa”, säv. Jukka Linkola / 1984)

Materiaalia:

Jukka Virtanen: Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003)

Pekka Nissilä: Jukka Virtanen ruotii sanoittajat Junnusta Vexiin (musa.fi 1/2000)