Pieni sydän
säv. ja san. Samuli Laiho
sov. Leri Leskinen
es. Sakari Kuosmanen (2002)
Kappale Spotifyssa

”Pieni sydän? Miten latteaa!”, epäröi Samuli Laiho hittiä kirjoittaessaan.

”Avasin työhuoneen oven ja astuin sisään. Tila oli oikeastaan pelkkä koppi, olin muutanut sisään kaksi päivää aiemmin. Pieni taso, jolla tietokone, näyttö ja kaksi kaiutinta. Viidennen kerroksen ikkuna avautui Perämiehenkatu kahdentoista sisäpihalle, oli hiljainen, maaliskuinen ilta. Ilman halki leijui suuria valkoisia lumihiutaleita, kuin hidastetussa elokuvassa.

Musicmakers. Kim Kuusen ja Esa Niemisen rakentama kollektiivi johon minut oli nyt rekrytoitu, todennäköisesti Samuli Edelmannin Kaikki tahtoo -levylle tekemieni kappaleiden herättämän mielenkiinnon vuoksi. Albumin tuottaneen Leri Leskisen studio oli viereisessä huoneessa.

Käynnistin kovalevytallentimen. Selasin esiin viimeisimmän luonnoksen, olin tehnyt sen pari viikkoa aiemmin, ensimmäisessä omassa työtilassani Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa kellarimurjussa. Olin tallentanut sen nimikkeellä ”Grunge”. Painoin play-nappulaa. Karu demo. Pelkkä rumpuluuppi ja yksinkertainen, säröisellä kitarasoundilla ja syntetisaattoribassolla soitettu sointukierto. Mutta harmoniassa oli jotain kiinnostavaa.

Sammutin nauhurin ja nostin pöytään nojaavan akustisen kitaran syliin, aloin tapailla sointuja. Käynnistin tietokoneen ja avasin Logic-ohjelmiston. Käänsin mikrofonin oikeaan asentoon ja säädin äänenvoimakkuuden sopivalle tasolle. Nauhoittaessani sointukiertoa sisään mieleeni tulvahti ajatus kerrostalosta, jonka yksiössä nuorukainen näppäilee kitaraansa kynttilänvalossa. Kirjoittaa laulua sydämensä särkeneelle naiselle.

Palasin muistoissani edellisen eroni jälkeiseen asuntoon, yksiöön Mäkelänkadulla. Sähkö oli katkaistu maksamattomien laskujen vuoksi, elin ja tein musiikkiani vajaan kuukauden kynttilänvalossa. Se oli aikaa ennen ensimmäisiä tekijänoikeuskorvauksia.

Laulussa esiintyvät tunnelmat ja henkilöt olivat muistoja siellä viettämästäni ajasta. Juoppo talkkari, maailmanloppua saarnaava vanha äijä, alakerrassa asuva yksinhuoltaja.

Usein laulut seuraavat jälkijunassa. Vasta ajan myötä irralliset kokemukset muodostuvat osaksi kokonaisuutta, elämäntarinaa. Vasta silloin niitä osaa käsitellä, käyttää materiaalina.

Pari tuntia myöhemmin olin luonnostellut säkeistöt demoksi.  Sammutin sähköt ja menin kotiini Laivurinkadulle.

Heräsin aamuvarhaisella. Naisystäväni jäi sänkyyn, en malttanut edes syödä mitään, pukeuduin ja kiiruhdin takaisin studiolle. Astellessani Pursimiehenkatua ajatus nousi mieleeni. Oli keksittävä jotain, jolla saisin yhdistettyä nuo edellisiltana

kehittelemäni tarinat. Pienet sydämet, hauraat unelmat, suuri maailma tai jotain vastaavaa.

Perillä fiilistelin hetken edellisenä iltana tekemiäni säkeistöjä ja ryhdyin toimeen. Ensin syntyi rallatus, melodia, johon aloin sovitella äsken pohtimiani rivejä. Pieni sydän? Miten latteaa! Ehkä kuitenkin…

Pari tuntia myöhemmin Kim Kuusi koputti ovelle, tuli tervehtimään uutta tekijää. Kysyi mitä on työn alla. Häpesin yksinkertaista tekelettäni, mutta pakotin itseni painamaan kappaleen käyntiin. Puna levisi poskilleni musiikin lakattua.

”Tämä on niin typerä kertosäe”, sanoin. ”Siis voiko tällä tavalla tehdä?”

Kimi katsoi minua mietteliäänä, hymähti sitten ja vastasi: ”Kyllä voi. Todellakin.”

Iltapäivällä kuuntelimme kappaletta Leskisen kanssa. Hänellä oli työn alla albumi suurelle suomalaiselle legendalle, Sakari Kuosmaselle. Leri kuitenkin epäröi, pohti sopisiko kappale Sakulle. Markkinointipuheeni oli lyhyt ja tehokas.

”Totta kai. Kelaa nyt, iso mies, pieni sydän”, sanoin.

Onneksi Leri ja artisti lopulta hyväksyivät kappaleen. Heittäytyivät sen maailmaan, tekivät siitä sen mitä se tänä päivänä on. Pari viikkoa myöhemmin single toimitettiin radioihin ja toimittajille.

Ihmeellistä on joskus elämä.

Tyhjä taulu
säv. ja san. Jussu Pöyhönen
sov. ja es. Suurlähettiläät (2008)
Kappale Spotifyssa

Tyhjä taulu on Jussu Pöyhöselle pieni mutta suuri laulu.

”Suurlähettiläiden varsinkin alkuaikojen biisit on tavallaan kaikki tärkeitä siksi, että ne ovat muuttaneet mun elämää. Osasta on tullut hittejä, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä.

Tyhjä taulu on mulle itselleni henkilökohtaisin. Kirjoitin sen poikani syntymän jälkeen. Sävellys ja teksti tupsahtivat yhtäkkiä ja yhtä aikaa. Tein tästä hyvin pienen ja intiimin demon omakotitalon kellarissa, puulla vuoratussa kammiossani. Tämä kertoo viattomasta ja neitseellisestä ihmisen alusta. Kun tekee biisin omaa lastaan ajatellen, niin eipä sen henkilökohtaisemmaksi oikeastaan enää voi mennä, mielestäni.

Mua viehättää tässä se, että tämä on tosi pieni ja simppeli biisi. Kaksi osaa ja muutama sointu. Tällainen refrengi-rakenne on mulle yleensä vaikea. Mutta tämä syntyi helposti.

Biisi julkaistiin Suurlähettiläiden seitsemännen studioalbumin nimibiisinä. Bändin käsittelyssä siitä muotoutui aika iso afro-funk: miljoona raitaa pillejä ja perkussioita ja muuta. Bändi tykkäsi biisistä ja näki siinä radiopotentiaalia. Sovitus tehtiin sitä ajatellen. Jättihittiä tästä ei tullut, mutta jonkin verran radiosoittoa tälle saatiin.

En tajunnut levytysvaiheessa, että Suurlähettiläät-sovituksessa tekstin ydin katosi aika kauas äänivallin alle. Kun sitten tuli sellainen tilanne, että soitin yksin akustisen keikan, halusin ottaa tämän ohjelmistoon ja palata biisin alkuperäiseen ideaan.

Kun esitän tätä yksin kitaran kanssa, saatan liikuttua. Mun pitää suorastaan etäännyttää itseäni aiheesta. Yleensä yritän biisin tulkinnassa löytää jonkun aktiivisen verbin, joka kuvaa sitä, miten haluan vaikutta tulkinnallani kuulijoihin.

Tämä teksti kertoo toisaalta siitä, että maailmaan on syntynyt taas yksi tyhjä taulu, ja mä en voi tehdä mitään muuta kuin yrittää suojella sitä. Se kuvaa siis vanhemmuuteen liittyvää tuskaa ja pelkoa. Se kuuluu bändiversiosta. Toisaalta teksti kertoo ehdottomasta rakkaudesta, ja tämä puoli tulee esiin silloin, kun soitan biisiä akustisena versiona.

Poikani, jolle tämän kirjoitin, on nyt 12-vuotias. Me on soitettu tätä yhdessä meidän pikku kesäjuhlissa.”