Viime vuosina varsin näkyväksi mediahenkilöksi noussut Martikainen on sekä puhujana että kirjoittajana poikkeuksellisen kirjallinen mies. On helppo nähdä, että hän on harrastanut kirjallisuutta ja suomen kieltä koko ikänsä, mutta musiikillisten esikuvien löytäminen on hankalampaa. On siis hyvä lähteä liikkeelle musiikillisen ilmaisun juurista.

Kuinka tulit aloittaneeksi lauluntekemisen?

– Se oli oikeastaan pakkotilanne. Olin Kajaanissa viisitoistavuotias poikanen ja olin kuunnellut valtavasti mökää. Suosikkeja olivat Radiopuhelimet ja sen edeltäjä KTMK sekä tietysti Terveet Kädet. Minulla oli ensisijainen rakkaus piirtämiseen ja lukuhommiin, mutta kiinnostusta oli myös musiikkiin. Kajaanissa oli ehkä kolmenkymmenen ihmisen punk-yhteisö, ja jos joku mietti jonkin asian ääneen niin kaikki tiesivät sen jo seuraavana päivänä. Minusta siis tiedettiin, ja minut pestattiin laulamaan, kun muilla ei riittänyt uskallusta.

Minkälaista puuhaa laulunteko oli alkuvaiheessa?

– Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että siinä oli kyllä jonkin verran järkeä mukana. Olin kuunnellut Riistettyjä, Lamaa ja näitä muita, ja olin ehtinyt todeta, ettei ole järkeä tehdä ”valtion vankina” -henkisiä tekstejä vain siksi, että ne kuuluvat siihen kulttuuriin. Löysin siis oman kulman, jonka saatoin allekirjoittaa ja joka oli lähinnä koominen, joskaan en tiedä, ovatko ne tekstit nyt niin hauskoja. Siellä on näitä Astutan koiraa -biisejä ja sen sellaista.

Hardcore-Martikainen jatkoi möykkälinjalla vielä jonkin aikaa myös YUP-yhtyeessä, jonka ensimmäiset julkaisut olivat englanninkielisiä ja kovaäänisiä. Mutta sitten kieli vaihtui suomeen ja yhtye teki hurjan käännöksen: se alkoi säveltää polveilevaa ja monimutkaista, melkeinpä Frank Zappa -henkistä rockia.

YUP:n tekemä tyylinvaihdos on erittäin harvinaislaatuinen. Kertoisitko siitä enemmän?

– Se oli erittäin tietoinen päätös, sillä me tajuttiin noin parin vuoden jälkeen, että se yksipuolinen pätkyttäminen ei kestä. Meillä oli vahva Dead Kennedys -innostus, ja vaikka sekin oli punkia, biisit ovat tarkemmin tutkittuna aika hienoja. Basisti Valtteri Tynkkysellä oli alusta asti ollut innostus klassisen kuunteluun, ja minä aloitin Frank Zappan kuuntelun. Ensimmäinen levy taisi olla Joe’s Garage.

Miten se uusi suunta varsinaisesti syntyi?

– Hyyrysen Jussilla (silloinen rumpali, nykyinen kitaristi) oli ajatus kylästä, jonka nuoret miehet kootaan joka kevät mäelle ja piestään. Se nauratti meitä ja me ajateltiin, että näin hyvästä aiheesta on pakko tehdä biisi. Turpasauna oli siis ensimmäinen uuden YUP:n kappale. Kun se oli valmis, ajateltiin että tämähän on todella hienoa. Niin sanotut ”oikeat soittajat” kävivät nauramassa meille treenikämpällä, koska me soitettiin koko ajan taitojemme äärirajoilla. Taidot olivat kyllä karttuneet, ja ne karttuivat yhä koko ajan.

Siltä todella tuntuu, kun noiden aikojen materiaalia kuuntelee. Hieman myöhemmin ilmestynyt Toppatakkeja ja Toledon terästä lienee yhä suomalaisen rockin monimutkaisimpia levyjä.

– Ja me oltiin myös siitä innoissamme. Olin Oulussa sivarissa siihen aikaan, ja mulla oli valmiista miksauksesta kopio c-kasetilla. Kansikin oli jo mielessä. Istuin yöjunassa matkalla Ouluun enkä malttanut nukkua, kun levy kuulosti niin hyvältä että sitä piti kuunnella koko ajan. Ajattelin kyllä, että ei sitä varmaan kukaan osta ja että se kuulostaa toisten korvissa varmaan rasittavalta. No, kyllä se kuulostaa nykyään omissakin korvissa ensisijaisesti rasittavalta. Muistan silti alkuperäisen innon.

Toppatakkeja-albumin jälkeen YUP:n suunta on ollut kohti yksinkertaista, mutta Keppijumppaa on jälleen aika monimutkainen levy. Miltä yhtyeen tulevaisuus näyttää tällä hetkellä?

– Meillä on oikeastaan kaksi tietä. Toinen on se, että jos hajotettua, kaavoja rikkovaa musiikkia syntyy luontevasti, niin sitten varmaan tehdään sitä. Sellaisen tekeminen voi olla hienoa, koska esimerkiksi radiossa soiva musiikki on niin samanlaista, ettei radiota oikeastaan jaksa edes kuunnella. Toinen vaihtoehto on se, että voisi tehdä ääriprimitiivistä musiikkia, jos sitä syntyy. Sellaista U2-henkistä tavaraa, jossa on kolme sointua viidessä minuutissa. Siinä olisi katsottava sovituspuoli ihan uudella tavalla ja todella tarkasti.

Olet säveltänyt YUP:ssä sekä yhdessä Valtteri Tynkkysen kanssa että ilman häntä, ja myös Valtteri on säveltänyt biisejä omillaan. Millä tavalla hän on vaikuttanut sinuun biisintekijänä?

– Olen ainakin kokenut huonommuutta musiikillisen tekstuurin ohuudesta. Valtterin biisidemoja ei välttämättä tarvitse edes enää sovittaa, kun ne on sovitettu jo. Minun demoni ovat aika raakoja, koska en pysty käsittämään musiikin tekstuuria niin yksityiskohtaisesti kuin Valtteri. Olen kyllä sittemmin – aika äskettäin itse asiassa – tajunnut, että mihinkään huonommuuden tunteeseen ei ole syytä, koska kysymys on vain erilaisista säveltämisen ja sovittamisen tavoista.

Pidättyväinen tarkkailija

Sanoittaja Jarkko Martikaiseen liittyy muuan mielenkiintoinen piirre. Hän on useasti maininnut suosikeikseen esimerkiksi Tom Waitsin, Bob Dylanin ja Paul Simonin, jotka ovat avoimen tunteellisia lauluntekijöitä. Martikainen ei ole; hän on pikemminkin tarkkailija ja satiirikko. Hän tiedostaa sen itsekin.

– Olen hyvin pidättyväinen. Ero juontaa varmaan jo siihenkin, että angloamerikkalaisen musiikin maailmassa on luontevaa laulaa suurista tunteista ja olla ainakin näennäisesti vilpitön. Suomalaisessa rock-kulttuurissa tilanne on minusta hieman toinen, eli tässä on minusta kysymys henkilökohtaisten mieltymysten lisäksi myös viitekehyksen ongelmasta. Ismo Alangollakin on vain harvoja hetkiä, joissa hän laulaa ”rakastan sua enemmän kuin jumalaa” -tyyliin. Minä kyllä pyrin koko ajan kohti vilpitöntä, suoraa ilmaisua.

Onko pyrkimys jatkunut jo pitkään?

– On, varmaan Homo sapiens -levystä asti (1994). Mutta olen verhonnut asioita varmaan aivan loputtomiin, ja ne ovat olemassa vain rivien välissä. Olen mielestäni laulanut samoista asioista jo monta vuotta, mutta matka suorempaan ilmaisuun on minun tapauksessani äärimmäisen hidas. Olen tekstittäjänä sellainen, että jään kiinni lauseen muotoon enkä välttämättä osaa luottaa pelkkään ajatuksen vilpittömyyteen. Haluan siis rakentaa lauseesta itsestään kiinnostavamman, jolloin saattaa käydä niin, että ajatus hämärtyy.

Jos joku väittäisi, että harrastamasi satiiri on myös kirjoittajan suojautumiskeino, niin miten vastaisit?

– Totta se on, se on täysin selvää. Olen itse asiassa ajatellut, että kaipaan tällä hetkellä kaikkein vähiten nimenomaan satiiria. Minun on aika helppoa kirjoittaa sävyltään ivailevaa tekstiä, mutta jos siinä ei ole jotain lämpöä taustalla, niin ei se ole erityisen rakentavaa tai innostavaa. Olen yrittänyt saada uusiin lauluihin mieluummin jotain puhdasta tunnetta kuin analyyttista ivailua. Joskus se onnistuu, joskus ei.

Soololevysi Mierolainen on juuri tässä mielessä kiinnostava, koska siinä tunteet ovat paljon enemmän pinnassa. Oliko se tarkoitus?

– Ilman muuta. Kun tekee vain itselleen eikä joudu miettimään, mitä muut siitä sanovat, se on helpompaa. Siinä on esimerkiksi kappale Ampukaa mut kuuhun, jota tuli kyllä mietittyä vuoden verran. Että kehtaako sitä laulaa missään, edes levyllä. Mutta sitten kun menee keikalle ja esittää sen, eikä kukaan naura, niin kyllä se innostaa. Rokissa on minusta se ongelma, että tehdään esimerkiksi rakkauslauluja, jotka ovat pelkkiä fraaseja. Katsoin vähän aikaa sitten listaa kymmenestä suosituimmasta radiobiisistä. Kaikki ne ovat kertovinaan rakkaudesta, mutta ajattelin, että yksikään niistä ei sano siitä mitään. Tekstimaailma on pelkkää fraseologiaa. En näe siinä mitään arvoa.

Tulee mieleen kirjailija Margaret Atwood, joka puhui itseilmaisusta ja stereotypioista. Hän esitti, että suurin osa nuorista runoilijoista ei osaa ilmaista itseään lainkaan, vaan kysymys on stereotypioista: ilmaistaan valmiita ajatuksia tutuin sanoin eikä päästä vielä sille tasolle, että olisi oma ääni.

– Tuo on mainiosti sanottu, ja juuri tuota tavoittelin. Nimenomaan tuosta on kysymys. Kun nyt mainitsit naisen, niin tuli mieleen Kate Bush ja hänen kappaleensa Hounds of Love, jota kuuntelin äskettäin. Se on aivan tolkuttoman hieno ja esimerkki siitä, miten joku löytää asiaan oman kulmansa ja tekee jotain todella arvokasta. Sama se on Waitsilla, Simonilla ja Dylanilla.

Herkeämätön puurtaja

Minkälaisena lauluntekijänä pidät itseäsi? Voi ajatella esimerkiksi vastakkainasetteluja harkitseva/spontaani, hidas/ nopea, uuttera/laiska.

– Harkitseva. Uuttera. Aika hidas, mietin aiheita välillä liiankin pitkään. Spontaanius ei todellakaan ole vahvoja puoliani. Sitä kyllä riitti kuusitoistavuotiaana, niissä ihan ensimmäisissä biiseissä oli sentään se arvo, vaikkei muuta olisikaan.

Teetkö kappaleita koko ajan vai kausiluonteisesti?

– Ehdottomasti koko ajan. En ole koskaan käsittänyt sitä, että vetäydytään maailmasta pariksi kuukaudeksi ja tehdään levyllinen biisejä. En ymmärrä, miten nämä ihmiset pystyvät pitämään päässään pyörivät demot siellä ilman, että niitä pitäisi purkaa koko ajan. Ja miten he voivat luottaa siihen, että kahdessa kuukaudessa todella syntyy materiaalia. Minun mallini on siis se, että muistiinpanoja tehdään koko ajan. Jos menee viikko, että mitään ei synny, niin kyllä siinä jo vähän säikähtää.

Onko sinulla ollut kuivia kausia?

– On. Outo elämä -levyn aikaan oli köyhää. Sain juuri ja juuri kolme biisiä aikaan. Ei ollut niiden lisäksi mitään. Silloin mietin, että mitä tästä tulee. Tajusin kyllä myöhemmin, että olin tehnyt koulun lopputyötä niihin aikoihin, ja se vei tietysti aikaa ja energiaa. Olisi tavallaan ollut aika outoa, jos olisin pystynyt tekemään paljon lauluja.

Kuuntelin tekstejäsi ajan kanssa ja tein tällaisen havainnon: olet yksi niistä harvoista suomalaisista sanoittajista, joiden tyylistä löytyy sukulaisuutta Gösta Sundqvistiin. Se näkyy esim. biiseissä Yövieraat, Tämä päivä oli huono päivä ja Leonard ei laula. Niissä on kaksi seikkaa, jotka tekevät niistä sundqvistilaisia. Ensinnäkin ne ovat absurdeja tarinoita, ja toiseksi niistä ei käy ilmi, mitä mieltä lauluntekijä on laulujensa henkilöiden toilailuista. Miten kommentoit?

– Olen samaa mieltä. Olen muuten ihmetellyt asiaa itsekin, koska esimerkiksi Outo elämä -levyä tehtäessä en missään tapauksessa kuunnellut Leevi and the Leavingsia. Mutta joskus viisi-kuusi vuotta sitten tajusin, että Sundqvistissa on neron piirteitä. Kaikki on niin mietittyä ja toisaalta niin luontevaa, että biisit tuntuvat leikillisiltä. Ihan perussointuja ja kuitenkin valtavan hienoja ideoita. Ja todella vaativa tekstintekijä, johon pitää todella keskittyä. Olen yrittänyt omaksua häneltä sitä asennetta, että laulussa ei välttämättä pidä esittää vahvoja väitteitä. Sellainen teksti kestää aikaakin paremmin. Jos laulu sisältää todella yksioikoisen sanoman, jota ei voi kuulla kuin yhdellä tavalla, niin se on aika köyhä kirjoittamisen malli. Tämän saman ajatuksen takia toivotan keikan lopussa ihmisille ”hyvää elämää”. En tiedä, mitä hyvä elämä itse kullekin on, mutta voin toivoa, että noin laajemmin ottaen elämä menisi hyvin.