Tekemisen tahti taisi alkaa suunnilleen samaan aikaan kun Sari oppi kävelemään. Laulunlahjansa hän oli nimittäin jo ilmaissut aiemmin, ja jaloilleen nousu herätti myös esiintymisvietin. Maanviljelijäperheen esikoinen ehti joka paikkaan mihin hänet suinkin mukaan otettiin. Välillä pellolle isän ja ukin saappaanjälkiin, välillä laulettiin tuvassa tai pihalla äidin ja mummon kanssa kodin- ja karjanhoidossa.

Polkan askelkuviot tarttuivat jalkoihin kolmevuotiaana, ekaluokkalaisena alkoivat viuluopinnot ja samoihin aikoihin perustettiin ensimmäinen yhtye Tsupukat. Sedän häistä ja kylän juhlista Sari Kaasinen kavereineen ja pienempine sisaruksineen siirtyi isommille lavoille, soitin vaihtui kanteleeksi yläkouluiän lähestyessä.

Hän oli kansanmuusikko jo paljon ennen kuin tiesi kyseistä ammattia olevan olemassakaan, tottunut esiintyjä ja rupesi myös säveltämään samoihin aikoihin kun aloitti oppivelvollisuutensa.

Kokemus kuuluviin

Sari Kaasinen on siis pienestä asti ollut oman tiensä kulkija, mutta aina hän on antanut tilaa toisillekin: esiintynyt ja ideoinut yhdessä ryhmän kanssa. Lopputulos on paras mahdollinen vain kun jokainen osallistuja tuntee antavansa parastaan.

Sari sanoo että mielikuva päässä on hyvinkin valmis kun musiikkia aletaan työstää ryhmässä, mutta hyvä ohjaaja pääsee lopputulokseen muuten kuin tarkoilla määräyksillä; osalliset on saatava itse haluamaan sitä mitä tekijä tarkoittaa.

Tämä näkyy ja kuuluu esimerkiksi Sari Kaasinen & Otawan uusimmalla levyllä Mie kun. Kaikkien 12 kappaleen säveltäjä ja sanoittaja on Kaasinen, mutta sovittajana mainitaan lisäksi yhtye. Myös jokainen konsertti on ainutkertainen.

Otawa on ollut kasassa kuutisen vuotta. Edelliset levyt Reissunainen ja Sarin joulu ilmestyivät vuonna 2002. Viime keväänä yhtyeen kokoonpano vaihtui muutaman soittajan verran, nykyistä seitsikkoa Kaasinen kuvailee tyyliinsä täydellisen sopivaksi.

Mukana ovat Jussi Kaasinen (mandoliinit), Karoliina Kantelinen (laulu), Jukka Kyllönen (lyömäsoittimet ja laulu), Tero Palo (basso), Raisa Päivinen (viulu ja jouhikko), Markus Rantanen (kielisoittimet ja laulu) sekä Laura Vartio (haitari). Sari Kaasinen laulaa ja soittaa kannelta, lisäksi levyllä yhdessä laulussa on mukana Mari Kaasinen.

Sari Kaasinen & Otawa: Markus Rantanen vasemmalla, Jussi Kaasinen, Sari Kaasinen, Tero Palo,

Jukka Kyllönen, Karoliina Kantelinen, Laura Vartio ja Raisa Päivinen.

Mie kun -lauluissa kuuluu koko naisen elämän kirjo, kaikkea sitä mitä ei Sarin mukaan parikymppisenä olisi voinut sen enempää säveltää tai sanoittaa kuin esittääkään. Eletyn elämän pitää kuulua!

Yhtyeen soundi täydentää elämän rosoista ja rohkeaa otetta. Tunnelmat vaihtuvat kauniista haikeudesta raastavaan manaukseen, herkkyydestä vahvaan voimainnäyttöön. Musiikin pitää koskettaa, tuntua joltain.

Pääoma omassa päässä

– Biisien yksinkertaisuus on tarkkaan harkittua ja pitkällisen työn tulos, tunnustaa Sari Kaasinen. Helpolta kuulostaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin sävelletty ja sanoitettu.

Hän toteaa että vaikka päivä päivältä tuntee olevansa omassa osaamisessaan parempi, samalla on kuitenkin koko ajan tietoisempi vajavaisuudestaan ja oppiakseen lisää on osattava olla entistä nöyrempi.

Sari Kaasinen luottaa siihen, että nykyihmisellä olisi paljon opittavaa ikiaikaiselta naiselta. Tunteita ei jätetty sisälle, oman itsensä ilmaisu oli osa luonnollista arkea. Paha olo ja kolotukset itkettiin, laulettiin tai vähintäänkin hymistiin ulos.

Kehtolauluja tutkiessaan Kaasinen on saanut tuntumaa siihen tekemisen helppouteen, missä sanat ja sävelet soljuvat kuin itsestään. Mitä tyhjempi mieli on ajatuksista, sitä vaivattomammin laulu syntyy, elää hetkessä ja hetkestä.

– Joskus olen itsekin ihmetellyt kuinka tässä nyt näin laulan, tuumaa (viidestä) kolmanteen tohtorintutkintonsa konserttiin valmistautuva Sari Kaasinen. Jo on tukka tuulta nähny -konsertissa hän paneutuu karjalaisen naisen tuntoihin. Liike, puhe ja ääni tuutivat tarinaa, jossa nainen kulkee elämäänsä iloista suruun ja onnesta murheeseen.

Työryhmässä on mukana kaksi muutakin vahvaa karjalaisnaista: tanssitaiteilija Mira Laakkonen vastaa liike- ja tanssi-ilmaisusta, näyttelijä Kaisa Ursinus draamaosuudesta. Kolmea eri ikäkautta edustava kolmikko pohtii kuinka yhdistää moderni liike ikiaikaisiin runoihin ja sävelmaailmaan. Sari Kaasinen muistuttaa, että taiteilijan pääoma kasvatetaan omassa päässä. Tarvitaan jotain perustaa kuten vaikka kalevalamitta, mutta sitäkin voi soveltaa ja sitten on vain uskallettava! Sitä samaa herkkyyttä kun nykyihminen löytäisi kaikkeen tekemiseen! 

Yleisö osana musiikkia

Kansanmusiikin tekijän ei parane pelätä kansaa. Päinvastoin väki on väännettävä voimaksi, yleisö saatava soimaan osaksi kokonaisuutta. Ja senhän Sari Kaasinen osaa! Kuinka se sitten tapahtuukaan, spontaani reaktio vain syttyy jossain vaiheessa. Taputukset kuitenkin taas hiljenevät kuin taikaiskusta, kun vuorossa on vaikkapa kanteleella säestetty kehtolaulu.

– Jos esiintyjä on konsertin sydän, niin yleisö on vähintäänkin keuhkot, kuvailee kansanmuusikko tuntojaan siitä kenelle hänen tuotantonsa on tarkoitettu. Esittäminen ei riitä, muusikoiden on elettävä musiikkia, silloin koko konsertti alkaa hengittää.

Sari Kaasinen sanoo saaneensa parhaan koulutuksensa yleisökontaktin ottoon lastenkonserteissaan. Lapset kun eivät kainostele tuntemuksiaan ja muistuttavat koko olemuksellaan, että esiintyjä on heitä varten, eivätkä he esiintyjää varten.

Musiikintekijä kokee onnistuvansa erityisesti silloin, kun musiikki toimii näin itsestään ja itsessään, toistenkin esittämänä. Esimerkiksi teatterissa musiikki on osa kokonaisuutta ja sen on hengitettävä tasan samaan tahtiin muun menon kanssa. Lokakuun lopulla sai Tampereen Teatterissa ensi-iltansa musiikkinäytelmä Kun isoisä Suomeen hiihti. Daniel Katzin romaanin on dramatisoinut ja ohjannut Tommi Auvinen, musiikki on Sari Kaasisen, tanssit Teija Auvisen käsialaa.

– Hauska ja hurja teksti on täynnä juutalaisia perinteitä, se soi jo valmiiksi ja siihen oli äärettömän haastavaa ruveta säveltämään. Klezmer ja muu perinteinen sointi olivat hyvä pohja ponnistaa, kun samaan näytelmään piti saada mahtumaan niin riemukkaita ralleja kuin herkkiä rakkauslaulujakin.

Tampereen Teatterin päälavalla menevän näytelmän musiikin esittää kuusijäseninen yhtye, jota johtaa Jukka Hänninen.

Oppiminen vie yhä syvemmälle

Musiikintekijänä Sari Kaasinen korostaa palaavansa koko ajan syvemmälle juurilleen. Hiljaisuuden merkitys lisääntyy koko ajan, suuren ja komean tärkeys häviää, pieni ja syvä puhuttelee.

Prosesseille pitää antaa niiden vaatima aika. Uutta levyä tehtiin hitaasti ja hartaasti, mutta valmista tuli kuitenkin etuajassa. Tohtorintutkinnon konserteilla ei ole tarkkaa aikataulua, ne syntyvät siihen tahtiin kuin luonnostaan syntyvät.

Kaasinen sanoo oikeasti haluavansa tutkia omaa oppimistaan, mitä ja miten oppii, kuinka syvälle omassa taidossaan pääsee. Taiteilijuus- matkalla on hyvä havainnoida myös yhteistyötä toisten ilmaisutapojen kanssa, mitä voi antaa ja saada, puolin ja toisin.

Hyvä, syvä tekemisen ja oppimisen prosessi näkyy kaikessa ja on jopa tärkeämpää kuin lopputulos, vaikka sekin on tietysti yleensä sitä parempi mitä onnistuneempi prosessi. Erehtyminen se kuitenkin vasta opettaakin.

Sari Kaasinen on nyt tekemistensä takana niin vahvasti kuin vain taiteilija voi, hän nauttii parhaillaan Wihuri-säätiöltä saamaansa apurahaa. Se ei kyllä perheellistä pitkälle elätä mutta mahdollistaa opetustyöstä tauon pitämisen.

– Suurimpana haaveenani on, että tällä tekemisellä voisi koko bändi oikeasti elää, kansanmusiikin uudistaja unelmoi ja jää odottamaan sitä aikaa kun taas kansanmusiikkia voi kuulla myös radiossa. Mutta kädet ristissä hän ei odottele, vaan töitä tehden.

16 x Sari Kaasinen

haastattelu: Martti Heikkilä

1. Millaisia olivat ensimmäiset sävellyksesi?

Ne olivat kanteleella tehtyjä melodian pätkiä…. ensimmäinen virallinen sävellykseni on vuodelta 1981 ja sen nimi on Polkka. Osallistuin sillä Ilomantsin kanteleleirin sävellyskilpailuun ja sain 2. palkinnon. Nuotinsin sen hienosti, tallessa on edelleen….

2. Entä sanoituksesi?

Sanoitusten tekemisen aloitus on vähän hämärän peitossa… äitini aina ”paranteli” niitä Kantelettaren ja SKVR: n tekstejä – taisin aluksi tehdä itse samoin – mutta ihka ensimmäinen oikeasti oma sanoitus lienee sävellyksessäni vuodelta 1989, se on Värttinän Musta Lindu -levyllä oleva Itku.

3. Miten vuodet ovat muuttaneet sinua?

a) Säveltäjänä:

Toisaalta paljon, toisaalta eivät oikeastaan ollenkaan. Paljon sikäli, että nyt pystyn ja voin ja tiedän pystyväni tekemään musiikkia ”käskystä”. Eli tehdessäni tilaustöitä voin luottaa siihen, että asiat syntyvät ajallaan. Joskus myös itsekin ihmettelen, että mitenkäs minä nyt tämmöistä melodiaa tähän tarjoilen – mutta sitten tulee oivallus, että siksi!

Myös sillä kokoonpanolla, jolle ja jonka kanssa töitä teen, on minulle suuri merkitys. Haluan, että sävellykseni esittäjä saa tilaa. Hänen oma persoonansa saa kuulua ja näkyä. Tulkitsijahan saa kappaleen eloon – tai sitten ei…

Vähän siksi, että luotan edelleenkin hetkeen ja melodian puhuttelevuuteen. Melodia on kaiken a ja o. Melodiani syntyvät vieläkin paljolti hetkessä ja hetkestä. Ihmiset, tapaamiset ja niiden tunnelmat alkavat soida. Uskallan myös olla kirjaamatta aina asioita ylös – hyvä melodian kaari alkaa kyllä soida päässä uudelleen. Teen melodioita myös soittamalla. Niin korkea oli taivas syntyi kanteleella….

b) Sanoittajana:

Paljon. Aluksi kirjoitin vain erilaisia kalevalamittaisia ja rekilaulumittaisia sanoja, mutta nykyisin teen myös paljon muita tekstejä. Eli viimeksi sanoitin ne ”Isoisän” laulut Tampereelle. Minun on paljon helpompaa säveltää teksti kuin sanoittaa melodia. En tiedä, mikä siinä on, ja olen miettinyt sitä paljon. Ehkä se on sitä, että minulle melodia on kuitenkin se ensimmäinen elementti.

c) Muusikkona ja laulajana:

Mitä enemmän teen, sen vähemmän tunnen osaavani. Silloin 20-kymppisenä sitä oli niiiiiiin oikeassa ja tiesi ja osasi kaiken. Nyt kyseenalaistaa ja tietää oman pienuutensa. Joka päivä oppii uutta. Toisaalta, nyt myös tietää sen, mitä tämä on: Tässä ammatissa ei ole koskaan valmis. Joka päivä on parempi – on elänyt yhden päivän enemmän. Myös tulkinta ja syvyys ovat aika erilaisia kuin silloin huitukkana…

4. Kuinka monessa Värttinän biisissä olet ollut säveltäjänä ja sanoittajana?

No monessa, pitää laskea…. minun Värttinä- kauteni kesti 1983-1996. Oisiko noita n. 20-30? Levyt on Rääkkylässä….

5. Kuinka paljon olet tehnyt biisejä yhdessä Herra Tradin kanssa ja miten ne ovat syntyneet?

Niitäkin on paljon, ja niitä tuli tehtyä silloin Värttinän alkuvuosina. Ne on syntyneet niin, että olen esim. jatkanut jotakin melodian pätkää, tai tehnyt nk. B- ja / tai C-osan. Sanoja olen vääntänyt ja kääntänyt ja parannellut ja huononnellut…. ja välillä kukaan ei uskonut, että jotkut sanat ovat minun. Kyllä siitä Teostolta kysyttiin mielipidettä useamman kerran, että missä sanoittamisen ja trad käytön raja kulkee. Olen kyllä tarkka ”biisipoliisi”, ja annan arvon herra tai rouva Tradille. Kuulen tosin myös vähän liian herkästi lainaukset sieltä ja täältä – joskus on hassua huomata, että kato, tuopas on lainannut itseään…. 🙂

6. Miten biisimaailma muuttui, kun Värttinä uusiutui 90-luvun alussa Oi Dai -levyn myötä?

Oikeastaan biisimaailma ei muuttunut. Tai luut eivät muuttuneet, mutta lihaa ne luut saivat ympärilleen erilailla kuin ennen. Melodian juuret vielä Oi Dailla olivat samat, mutta lähestymistapa olikin yhtäkkiä ihan erilainen. Tommi Viksten ja Tom Nyman toivat mukanaan aivan uuden maailman ja tavan sovittaa musiikkia. Kyllä me teimmekin töitä biisien ja sovitusten eteen! Vähitellen tosin biisimaailmakin alkoi muuttua, kun trad-melodioista siirryttiin omiin sävellyksiin.

7. Millaista aikaa oli Värttinän hurjin buumi?

No se oli hurjaa aikaa. Kotona käytiin pyykkiä pesemässä ja taas mentiin. Keikat olivat loppuunmyytyjä ja meidän tyttöjen kalevalakorut kilisivät. Se elämä oli varmaan myös vähän rock… Vikstenin Tommia lainatakseni: keikkakorkeakoulua tuli käytyä ja keikkabussissa tuli vietettyä erinäisiä kilometrejä

– Homppa ja Jussi joutuivat aluksi puunaamaan ja siivoamaan bussinsa ihan yltympäri, kun semmoinen naislauma astui bussiin ja alkoi arvioida petiosaston olosuhteita. Tyrmäävintä oli kuulemma ollut se, kun me heti bussiin päästyämme vetäistiin villasukat jalkaan…

8. Miten Värttinän laulusaundi syntyi?

Se syntyi Rasivaaran nuorisoseuran talolla. Tytöt seisoivat toisessa päässä salia ja minä toisessa. Laulettiin ja minä karjuin, että laulakaa kovempaa, kun minä en kuule, enkä saa sanoista selvää… tää on totta. Minulle oli tietyllä tavalla aikamoinen shokki, kun sain kuulla, että näinhän sitä on iät ja ajat laulettu tuolla itärajan tuolla puolen… ne juuret, ne juuret….

9. Miksi lähdit Värttinästä?

Minulle oli jo suotu kaksi lasta vuonna 1996. Samaisena keväänä, kolmen viikon rundilla Hollannissa, Belgiassa ja Saksassa istuin eräässä takahuoneessa, ja katselin, kun Piita 9 kk ryömi likaisella lattialla. Mietin, että mitä ihmettä minä teen täällä, kun minun pitäisi olla jossakin ihan muualla. Siinä hetkessä se kirkastui, elämän silloinen ja myös nykyinenkin arvojärjestys.

10. Miten karjalaisen kansanlaulun buumi 90- luvulla erosi kaustislaisesta pelimannimusiikin buumista 60-luvulla?

Buumihan on buumi. Aina syntyy buumeja ja silloin kaikki vannovat samaan nimeen… Muistan siitä kaustis-buumista silloin 60-luvun lopusta ja 70-luvun taitteesta Konsta Jylhän ja hänen soittonsa festivaaleilla. Olin tosi pieni, ja minut otettiin mukaan festareille. Lähtökohta buumeille oli sama: pieni kylä, josta tuli jotakin aivan uutta – tai oikeastaan ikiaikaista. Tehtiin jotakin, johon jokaisella meistä oli joku muistikuva tai muistijälki. Värttinän buumiin liittyi vielä tämä tyttö /naisaspekti.

11. Millaista on ollut trad-biisien keruutyö?

Todella antoisaa. Olen tallentanut suomalais- ugrilaisia ryhmiä Venäjällä ja Suomessa, nauhoittanut walkmanilla lukemattomia nauhoja, jotka pitäisi siirtää paremmalle formaatille…. niitä tallennuksia on julkaistukin Mipun levymerkillä. Se julkaisutoiminta oli minun kiitokseni ja kunnianosoitukseni niille laulajille, joilta me esim. Värttinän kanssa saimme paljon materiaalia itsellemme silloin 90-luvun taitteessa. Yksi mieleenpainuvimpia hetkiä oli tavata inkeriläisiä röntyskän taitajia, marilaisia, vienankarjalaisia ja karjalaisia Petroskoissa vuonna 1988. Laulaa ja tanssia heidän kanssaan, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan.

12. Miksi kansanmusiikki ei soi enää radiossa?

Niin, mikä nyt soi radiossa??? Ne biisit, joista jotkut tietyt tahot päättävät tehdä hittejä. Kaiken pitää olla suurta ja massiivista. Rahalla tehdään tänä päivänä hittejä, tosin, kyllä hiteissä oikeastikin on hienoja melodioita. No, musiikin elinkaari on valtavan lyhyt tänään. Joku levy julkaistaan tänään ja sitä ei enää huomenna ole. Markkinointi ja superhyper- megajulkisuus on tärkeintä. Ei-musiikilliset asiat vievät huomion tärkeimmältä. Jos haluat olla esillä, sinun on oltava valmis puhumaan paljon muusta kuin musiikistasi. Kansanmusiikki ei kiinnosta – se ei ole sex, drugs and rock’n roll…. kansanmusiikin perusolemukseen ei kuulu tietty ”komppi ja biitti”. Se on oikeasti soitettua, ja elettyä musiikkia. Tekijälle itselleen hyvinkin syvä kokemus. Kansanmusiikin perusolemukseen kuuluu myös oikeus muuttua. Me olemme tosin saaneet taas uusia kansanlauluja, kun suuresti arvostamani lauluntekijä Juice Leskinen on poissa. Syksyn sävel ja Viidestoista yö tituleerattiin iltapäivälehdistössäkin jo kansanlauluiksi.

13. Uuden Mie kun -levyn biisit ovat rohkean omaperäisiä ja kaikkea muuta kuin nykyisiin radioformaatteihin mukautettuja, esim. edellisen Reissunainen-levyn nimibiisiin verrattuna. Valitsitko tietoisesti tällaisen tinkimättömän linjan?

Tuli sellainen olo, että nyt on tehtävä juuri tuommoinen levy. Rosoinen, elämältä maistuva, ei liian sliipattu. Linjaa voisi ehkä kutsua tinkimättömäksi, mutta se nyt sitten maksaa viimeisetkin teosto-radiosoittorahat… ei, tärkeämpää on kuunnella itseään, tehdä juuri sitä, mitä pitää tehdä. Meillä oli itse asiassa levylle tarjolla tuplasti kappaleita, joista sitten nyt valikoituivat nämä laulut. Pois jäivät nimenomaan ne “radioystävällisimmät rallit”, koska ne eivät sopineet kokonaisuuteen. Mutta, olen erittäin hyvällä mielellä tästä levystä ja yhtyeestäni Otawasta. Olemme hyvällä tiellä!

14. Uutta levyä voi luonnehtia myös siten, että siinä ollaan suomalaisen ja karjalaisen kansanlaulun juurilla. Mukana on mm. laulua ilman säestystä ja suoranaista manausta. Se on uutta kansanmusiikkia, jonka ilmaisukeinot ovat syvältä perinteestä. Allekirjoitattko tällaisen luonnehdinnan?

Tuo on mielestäni todella kaunis ja hieno luonnehdinta ja tulkinta aiheesta. Ehkä myös, tai ei ehkä vaan ihan varmasti tuo taiteellisen tohtorin tutkinnon tekeminen Sibelius-Akatemiassa on vaikuttanut minun musiikkiini myös muuten. Kun saa keskittyä ja paneutua yhteen aiheeseen oikein kunnolla, kuten minä karjalaisen, ikiaikaisen naisen laulamiseen, niin se syvyys, jonka siinä saavuttaa, ei varmasti voi olla kuulumatta myös muussa repertuaarissa.

15. Mitkä olivat kokemuksesi valtion säveltaidetoimikunnasta vuosina 1995-97?

Hyvät muistot jäivät. Lienenkö ollut silloin vielä vähän nuori? Yritin puhua oman genreeni puolesta, sitä vartenhan minä kai siellä olin? Mutta se oli hyvä oppiaika, nyt voisin olla aika napakka täti siellä….

16. Millainen elvisläinen olet?

No, vielä en ehkä ole ehtinyt olla aktiivinen järjestöön päin. Luen Selviksen kyllä kannesta kanteen ja vierailen www-sivuilla säännöllisesti. Saan järjestön kautta minulle tärkeätä tietoa. Oli erittäin hyvä, kun vihdoin ”tajusin” liittyä mukaan! Jatkossa aioin aktivoitua. On hienoa, että asioihin voi ottaa kantaa ja vaikuttaa tätä kautta!