Musiikintekijät -logo

Jukka Virtanen on sanaseppo ja ennen kaikkea hyvä ihminen - tai sitten toisin päin

Jukka Virtanen on sanaseppo ja ennen kaikkea hyvä ihminen – tai sitten toisin päin

(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1999)

Muistan, kuinka ensi kerran näin Virtasen Jukan ”livenä” Elvis-kokouksessa joskus vuonna 1987. Jukka teki minuun heti suuren vaikutuksen lämpöisyydellään, inhimillisyydellään, älyllään ja tieto/taidollaan. Helsingin kaupunginteatterissa pyörivä menestysmusikaali ”Les Miserables” on tuonut Jukan verbaaliset kyvyt taas julkisesti esille, mutta mitä muuta kuuluu tälle rolling stonelle, kotimaisen viihteen yhdelle suurimmista.

Oletko vielä hengissä Miserables-urakan jälkeen? Voitko vähän kertoa tästä projektista, kuinka se alkoi ja miten se sujui?

Mehän alettiin hommiin Kristiina Drewsin kanssa, kääntämään ja vääntämään Les Miserablesia tuon Parviaisen tilauksesta vuonna 1995. Me tehtiin duunia siinä nelisen kuukautta ja vähän ylikin sen tekstin kanssa, jos laskee 8 tunnin työpäiviä, ennen kuin se oli valmis. Meidän yhteistyö sujui hienosti – Kristiina otti selvää asioista, tarkisti niitä, käänsi mukana ja minä sitten fiilasin ja hain tekstille musiikkiin sopivan muodon. Siinähän kävi sitten niin, että me teimme sen tavallaan ilmaiseksi ensin koko jutun. Koska siitä ei vielä siinä vaiheessa tullutkaan mitään…

No kuinka se homma eteni? Ja eikö sinua harmittanut, että olitte tehneet niin kovan duunin palkatta, ensi alkuun?

Ei harmittanut yhtään! Olinhan mä siinä työn tohinassa samalla löytänyt itselleni yhden uuden hyvän ystävän, eli Kristiinan! Mutta juttu jatkui niin, että Kaupunginteatterista otettiin yhteyttä viime vuonna, kun ne olivat kuulleet, että me oltiin tämmönen homma tehty. Ja niin se sitten lähti toteutumaan, ihan toden teolla.

Tein äsken muuten haastattelua Ilkka Talasrannasta. Hän kehui Les Misérablesia ja juttelimme myös siitä, kuinka resurssitkin ovat tärkeitä, nimenomaan musikaalin ollessa kyseessä. Oletko samaa mieltä?

Jaahas! Sehän on se Ilkka mun löytöjä! Ilkkahan oli muuten yhdellä mun ja Linkolan vetämällä lauluntekijäkurssilla viis vuotta sitten ja äkkäsin heti, että kyseessä on lahjakas kaveri. Annoin muutaman puhelinnumeron… Mutta näistä resursseista. Onhan se tosi tärkeetä, että on hyvät puitteet: kunnon orkesteri ja kuoro, erinomaiset solistit, lavasteet, puvut, kaikki. Jos musikaali halutaan tehdä todella hyvin, se vaatii, että kaikki asiat ovat kohdallaan ja että niihin panostetaan. Varsinkin, kun kyseessä on tämmönen megateos kuin nyt esimerkiksi Les Misérables on. Se täytyy tehdä isosti – ei se muuten pure. Mutta onhan niitä tehty hyviä intiimejäkin musikaaleja, mutta se on sitten toinen laji…

Mitä muuta elämääsi kuuluu?

No mulla on tässä kaikenlaista hommaa. Turun kaupunginteatterissa harjoitellaan parasta aikaa mun ja Kristiinan suomentamaa ”Sweet Charityä”. Se perustuu Neil Simonin tekstiin Fellinin alkuperäisidean pohjalta. Sen ohjaa hyvä ystäväni Tiina Brännare, ja se tulee ohjelmistoon ensi syksynä. Lisäksi olen lupautunut ohjaamaan Kalle Raskin kunnallispolittisen kabareen Kouvolan kaupunginteatterillle ensi syksynä. Marraskuussa ohjaan Mikkelin kaupunginteatterille savolaisrevyyn. Ja ai niin, Vaasan kaupunginteatterille tulee ensi-iltaan keväällä, Oiva Paloheimon romaanin pohjalta käsikirjoittamani näytelmä ”Tirlittan”, jossa on mukana muun muassa Pertsa Reposen ja Toni Edelmannin lauluja. Niin, ja sitten tietenkin vielä ohjaan UIT:n ”Tanssitaanko ensin?”, jonka tekijäkaartissa olen mukana Seppo Ahdin, Jaakko ja Markku Salon lisäksi. Edellä mainittu Tiina Brännarekin on mukana, koreografina ja apulaisohjaajana.

Jaa – ettei sen enempää! Huh huh, tulee kuuma kun pelkästään kuuntelee…

Niin no mähän oon tämmönen toivoton harrastelija… Mutta pääasia on, että saa olla mukana tekemässä kivoja juttuja kivojen ihmisten kanssa!

Tuo nyt on tyypillistä sinua… Miten muuten suhtaudut sanoittamiseen/ kirjoittamiseen noin yleensä? Tarkoitan sitä, että voiko sitä sinun mielestäsi opetella?

Kyllähän sitä voi opetellakin, mutta tietty perustaipumus täytyy tekstinikkarilla olla. Hänellä pitää olla elävä suhde kieleen ja lisäksi sekä tarmoa että sitkeyttä ottaa selvää asioista ja muodoista. Hänellä täytyy myös olla taju musiikin ja tekstin suhteesta. Sanoittaminen on sellaista jatkuvaa ristisanatehtävän ratkomista. Tietenkin hyvässä sanoittajassa on myös ripaus taiteilijaa ja runoilijaa, mutta hyvin suuri osa ihan silkkaa ammattitaitoa.

Mistä sitä ammattitaitoa sitten voi hankkia?

Lukemalla esimerkiksi Unto Kupiaisen runousoppia, tutkimalla Kalevalaa, Lauri Viitaa, Helismaata, Vainiota, Leskistä ja amerikkalaisia musikaalitekstejä ja evergreenejä. Noin ensi alkuun.

Kuinka tärkeitä sinun mielestäsi ovat riimit tai muoto yleensäkin?

No, mä olen muodon kannalla. Juha Siltanenhan on sanonut mua jopa neuroottiseksi muodontajaksi! Mutta kyllähänasia menee aina muodon edelle, jos ihan rehellisiä ollaan. Eli, joskus muodon tietoinen rikkominen tekee tekstiin sen suolan, särmän, mutta eihän tässäkään ole olemassa absoluuttista totuutta. Onhan mekin tehty Salon Jaken kanssa sellasia lauluja kuin esimerkiksi ”Pienenä poikana”, ”Pornolaulu”, ”Politiikkalaulu” ja monia muita, joissa tahallaan on rikottu muotoa. Mutta se juju onkin siinä, että se pitää osata! Esimerkki oikein hienosta riiminkäsittelijästä ja yhtä aikaa oivaltavasta muodonrikkojasta on Veikko Lavi, jonka tekstit ovat saaneet lisäenergiaa nimeenomaan siitä rikkomisen särmästä. Mutta kaiken kaikkiaan – kaikki laulut mahtuu maailmaan, sano Horttokaalot aikoinaan!

Jukka VirtanenMikä on rakkain työsi?

Kaikki työt ovat tekohetkellä sekä rakkaita että vastenmielisiä! Mutta kyllä oli hienoa ohjata kantaesityksenä oma libretto ”Antti Puuhaara” Tampereen Teatterille vuonna 1995. Siinä oli oma poika toisessa pääosassa, oma tytär maskeeraajana, ja joukko hyviä ystäviä mukana muutenkin, mm. Otto Kanerva, Sinikka Sokka ja Tiina Brännare. Se jäi kyllä kokonaisuudessaan hyvin mieleen. Toinen juttu, joka on ollut erityisen rakas, on ”The joulukalenteri”, joka kuvattiin Tanskassa, tanskalaisin voimin. Meitähän oli sillä reissulla neljä veijaria -minä, Raimo Smedberg, Seppo Korjus ja Kunu Lehtoranta. Kahdeksan viikkoa yhdessä ja – Tanskassa. Oli uskomattoman hieno reissu! Kun Tarja Teva, joka on asunut 8 vuotta Norjassa, kysyi multa ihmetellen, että kuinka mä osasin norjasta kääntää sen jutun niin sutjakkaasti, sanoin sille, että mähän olen Oslon putkiliikkeitten jalkapallomestari vuodelta 1953, niin että tottakai mä nyt norjaa osaan! En mä siitä paljon ymmärtänyt, kunhan käänsin… 150 liuskaa norjankielistä tekstiä. Ja ne ohjelman 13 laulua käänsin tanskankielestä, joten siinäkin riitti puuhaa…

Sinulle näyttävät ihmiset, työkumppanit, olevan erityisen tärkeitä, kun kuuntelen näitä tarinoitasi…

Kyllä – nehän ne on kaikista tärkeimpiä, toiset ihmiset! Näistä hienoista hetkistä ja ihmisistä vielä sen verran, että lähtisin koska vaan – pienemmälläkin tekosyyllä – uudestaan ”tien päälle” sillä porukalla, jolla me teimme kahdeksan vuotta yökerho-ohjelmia vuosina 1969 – 1976. Meidän ydinporukkahan oli Salon Jakke, Leppäsen Marjatta, minä ja Kuuslan Matti. Ja olihan meillä keikoilla aina mukana oma bändikin. Mutta kaikkein hienointa oli se, että mä sain ihan itse laulaa näitä hienoja piisejä, esimerkiks ”Hanna ja Niilo”, ”Kaupungin rumin mies” ja sitä rataa.. Vakavasti puhuen, voi sanoa, että ajatus UIT:stä syntyi ja kehittyi juuri noitten yökerhokeikkojen pohjalta. Että siinäkin mielessä niistä keikoista oli jotakin iloa, sen laulamisen lisäksi…

Koska UIT sitten perustettiin?

Vuonna 1979, eli tänä vuonna tulee 20 vuotta täyteen.

Minkälainen sinä olit muuten nuorempana?

Ne sanovat, että ihan samanlainen kuin nykyäänkin. Mulla on edelleen erittäin kiinteät suhteet lapsuudentovereihini, ja se on musta hienoa.

Miten sinä oikeastaan muuten olet päätynyt tälle alalle? Oletko tehnyt tietoisia valintoja?

Kai mulla on aina ollut vietti näihin hommiin. Alunperinhän mä tulin Helsingin yliopistoon lukemaan suomea ja kirjallisuutta. Aika pian aloitin kuitenkin hommat niin radion kuin tv:nkin puolella. Vuonna 1955 jo kirjoitin ja ohjasin radiolle lasten- ja ajanvieteohjelmia. Sitten pääsin Erik Blombergin henkilökohtaiseen oppiin, elokuvia tekemään. Vuonna 1958 aloittelin tv-hommia. Ja 60-luvulla mä ohjasin Speden elokuvia. Ja olen tehnyt opetustyötä ja tollaista. Niin että mä oon tehny vähän kaikenlaista. Tämä laulujen kirjoittaminen omalla kohdalla alkoi varsin myöhään, 35-vuotiaana ikämiehenä. Ja tuntuukin siltä, näin jälkeenpäin, että hyvä niin. Mulla ei varmasti olis kestäny närvi olla pelkästään päätoiminen lauluntekijä. Tai se onkin varmasti ollut mun pelastus, että mä oon voinut tehdä niin paljon erilaisia töitä – elokuvia, radio- ja tv-ohjelmia, opetustöitä, käsikirjoittamista, ohjaamista jne. Tuo Miserables-hommakin otti kyllä koville – jos nyt ihan rehellinen olen, tässä haastattelun lopuksi. Tuommoiset suuret työt ovat kyllä kiehtovia, mutta käyvät kieltämättä kovasti kaalin päälle.

Kuinka sitten rentoudut?

No mullahan on perusasiat kunnossa eli maksa, sydän, pää ja haima pelaa! Ja se varmaan johtuu siitä, että mä harrastan paljon urheilua. Pelaan niin usein kun mahdollista jääkiekkoa ja jääpalloa, muun muassa. Ja sitten koitan aina välillä enempi laiskotella…

Niinpä. Reippaanlaiseen hymyyn vetivät jälleen Jukan jutut, vaikka tuo viimeinen oli kyllä jo vähän niin ja näin. Nimittäin ei kai laiskottelusta voi puhua Jukan kohdalla, ihan tosissaan ainakaan. On se uskomaton aarreaitta kolmella jalalla, ikirokkari ja urheilijanuorukainen… Ja näköjään pysyykin tuommosena, samanmoisena – mistä kiitos!

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/1999

Selaa lehden artikkeleita