Sami Yaffa: ”Virheet ovat työkaluja”
Sami Yaffa paikkaa epävarmuuden hetkiään pettämättömällä pokalla.
1. Alku
”Musan suhteen kaikki lähti siitä, kun mun broidi (saksofonisti Jone Takamäki) osti fonin ja alkoi soittaa. Mä olin kahdeksan ja broidi oli kuusitoista. Myös mun systeri ja mutsi ja faija kuuntelivat helvetisti musaa, koko ajan oli joku levy päällä.
Broidi pani levyn päälle ja sanoi että hyräile mitä kuulet. Mä hyräilin aina bassolinjaa.
Mä lähdin täysillä siihen bassonsoittoon ja kävin Erik Siikasaarella yksityistunneilla. Jos Jone treenasi kahdeksan tuntia päivässä, niin mun oli pakko treenata yhtä paljon, etten olisi huonompi. Me asuttiin pienessä kämpässä Tapiolassa, ja mutsilla oli kestämistä kun toinen tööttää fonia ja toinen vetää bassoskaaloja.”
2. Luovuuteen herääminen
”Tekninen osaaminen oli tosi tärkeää, mutta samalla mä aina hapuilin myös omia juttuja. Kun systeri tuli käymään, soitin sille mun omia bassobiisejä. Sellaisia 14-vuotiaan versioita Jaco Pastoriuksen jutuista, huiluääniä ja muuta.
Mä sävellän yleensä aika hiljaa, akustisella kitaralla. Riffit syntyy usein kuulokkeet päässä. Esimerkiksi mun tekemistä New York Dolls -biiseistä Muddy Bones oli alun perin country-biisi, kunnes David Johansen (helmikuussa kuollut New York Dolls -laulaja) sanoi, että soita se niin kuin The Who soittaisi.
Usein mun jutut rakentuvatkin niin, että ne muotoutuu ajan myötä.
Saatan yhden päivän aikana hypätä musasta maalaamiseen ja siitä kirjoittamiseen. Teen asioita sellaisessa puuskassa, ja sitten kun se alkaa hiipua, alan tehdä jotain muuta. Ja niiden alkusysäysten jälkeen katson, että mitä sieltä syntyi.”
3. Punk on koti
”Punk tarkoitti mulle vapautta tehdä mitä huvittaa. Siitä tuli kulttuurillinen ilmiö, mikä tuntui himalta. Se tuli juuri silloin teini-iässä, milloin ihmiset alkaa luoda persoonallisuuttaan, ja sehän kolahti ihan saatanan lujaa.
Rockissa on määrätynlainen energia, mihin mä olen jäänyt nalkkiin. Se on jonkinnäköinen addiktio. Mun on pakko saada jotain sisältä ulos tietyin väliajoin, ja paras tapa saada se jokin ulos on tosi lujan rockin kautta. Siinä menee ihan toiseen tilaan.
Olen mä aina soittanut monenlaista kamaa, esimerkiksi Mad Juanan kanssa, mutta se mitä ihan oikeasti aina kaipaan on, että pitää saada vapautus rockin kautta. Ja se on yhä niin, vaikka mä olen jo 61.”
4. Opettajat
”Broidi oli tärkeä opettaja ihan alussa, ja ehdottomasti Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. Matkan varrella on tullut monia sellaisia, joiden kanssa olen soittanut ja joilta olen oppinut.
Esimerkiksi joku Joan Jett, joka soittaa ihan takakenossa koko ajan. Mä olin oppinut soittamaan etukenossa, joten siinä bändissä vaikein juttu oli oppia menemään takakenoon. Piti hengitellä ja saada adrenaliini pois ennen keikkoja, että pystyin olemaan tarpeeksi rauhallinen.
Heillä oli myös koko ajan kolmeäänisiä stemmoja, ja munkin piti opetella laulamaan tarkasti. Jos vedin yhdenkin nuotin falskisti, niin siitä kyllä kuuli keikan jälkeen.”
5. Virheet
”Mä en ole ikinä stressannut soittovirheistä, vaikka basso onkin siinä mielessä huonoin instrumentti, että ne kyllä kuuluu! Mä yritän tietenkin olla mokailematta, mutta jos liikaa kelaa niitä, niin se pilaa koko homman.
Säveltäessä mä rakastan virheitä. Usein säveltäessä menee sellaiseen pötkylään ja tekee totutun kaavan mukaan, mutta sitten tuleekin moka, että vaikka full stepin sijaan vedätkin half step down, niin se biisi lähtee ihan muualle.
Virheet on mun mielestä työkaluja.”
6. Tekstittäminen
”Tekstit on mulle se kaikkein viheliäisin homma. Se kestää mulla todella pitkään aina, ja siksi mun levyillä on vain joku kolme-neljä biisiä, jotka olen tehnyt kokonaan itse.
Mä kirjoitan paljon Rich Jonesin kanssa, koska arvostan hänen runollista briljanssiaan. Mulla voi olla joku idea, jonka mä laitan Richille, että tässä on kertsi, tee säkeistöt.
Mutta nyt mä olen alkanut vähän enemmän opiskelemaan sitäkin, tutkimaan biisien sanoitusten kirjoittamista. Ei tämä polku ikinä lopu.”
7. Valokeila
”En ole ikinä tykännyt olla huomion keskipisteessä. Ehkä se on basistin luonne, että ei halua olla valokeilassa. Mutta se muuttui Sound Trackerin myötä. Mä tulin Suomesta New Yorkiin ja meilissä odottaa viesti ohjaaja Otso Tiaiselta, että mitä jos tehtäisiin televisioon musaohjelma maailmanmusiikista.
Vasta kehittelyvaiheessa aloin hiffata, että sehän tarkoittaa sitä, että mun pitää kulkea ympäri maailmaa kameran edessä ja ihmisten ympäröimänä. Mutta sekin vaati vain sitä, että pitää olla pokkaa. Ja että tekee parhaansa ja on oma itsensä.
Kyllä valokeilaankin siis tottuu, mutta mä valmistauduin siihen jonkun 50 vuotta!”
8. Noitarumpu
”Mökillä mulla on itse tekemäni, melkein metrin mittainen noitarumpu. Sillä mä usein teen biisin ekat rytmit, hahmottelen sen rytmisen maailman.
Sen rummun rakentaminen oli mieletön kokemus. Mulla on Karjalohjalla yksi kaveri, joka rakentaa niitä vanhalla shamanistisella tavalla. Se vaan antoi mulle kirveen käteen, ja sitten mentiin kaatamaan puu. Tehtiin parimetrinen lankku pelkkää kirvestä käyttäen. Koko päivä pelkkää kirveellä nakuttamista. Sitten sitä piti alkaa taivuttaa sellaisen tynnyrin ympärille, missä oli notski sisällä.
Sitten alettiin venyttää nahkaa. Me ei käytetty mitään kaupasta ostettua, eli kaikki liitokset tehtiin puunauloilla ja sidokset eläimen suolista ja nahkasta.
Se kuulostaa ihan sikahyvältä.”
9. Itsevarmuus
”Niin, onko se pokkaa vai itsevarmuutta? Pokka edellä mä olen mennyt aina.
Mutta mulla on kauheasti luomiseen liittyviä epävarmuuksia, sellaisia hetkiä, että tämä on ihan täyttä paskaa. Ja sitten joku toinen päivä kuuntelet sen saman ja huomaat, että tämähän onkin tosi hyvä. Jos mä katon tv:tä, niin mulla on kitara kädessä. Näppäilen sitä ja yhtäkkiä saattaa tulla joku juttu, jonka mä äänitän talteen. Ja seuraavana aamuna sitten kuuntelen, että oliko se hyvä vai ei.
Nytkin mulla on ollut viimeiset puolitoista vuotta sellainen hakeminen päällä, että mitä teen seuraavaksi, kun en halua tehdä kolmatta levyä samalla viballa.
Mun mielestä ei pitäisi olla mitään rajoja. En mä ole oikeasti keksinyt mitään hyötyä rajoista, en ihmisten välillä tai luomisessa. Ehkä se on jäännös punkvuosista, että mun ensimmäinen mielikuva rajasta on perstarkastus tullissa. Sitä tapahtui 80-luvulla niin paljon.”
10. Motto
”Pitää tehdä sitä mitä haluaa, eikä asettaa itsellensä rajoja. Se on ollut mulle pienestä pitäen helppoa.”
Kuka?
Sami Yaffa (oik. Takamäki) on vuonna 1963 syntynyt basisti, säveltäjä sekä tv- ja radiopersoona.
Yaffa tuli tunnetuksi Pelle Miljoona Oy:n ja Hanoi Rocksin basistina, ja on sen jälkeen soittanut muun muassa Joan Jettin yhtyeessä, New York Dollsissa, Mad Juanassa ja Michael Monroen yhtyeessä.
Sami Yaffa on julkaissut 2020-luvulla kaksi sooloalbumia.
Jutussa mainittu kappale: Muddy Bones (Sami Yaffa, Brian Delancy, David Johansen, Sylvain Sylvain, Steve Conte)
