Björkenheimillä riittää kiirettä: nuotteja täytyy kirjoittaa puhtaaksi, ja lisäksi hänellä on luento- ja opetushommia. Hän ehti kuitenkin istahtaa toviksi ja kertoa, miksi tuli ylipäänsä aloittaneeksi kitaransoiton. Vastaus on hieman yllättävä – tai ehkä ei sittenkään, sillä samaa on sanonut moni muu.

– Kitaransoitto teki koulussa vaikutuksen tyttöihin, ja ne jotka osasivat säestää Dylanin, The Bandin tai Beatlesin biisejä, olivat kyllä suosittuja. Olen muutenkin aina tykännyt musiikista: olen soittanut kahdeksanvuotiaana viulua vuoden verran, ja sitten soitin trumpettia kolme vuotta.

No, tuliko sinusta kitaransoiton myötä suosittu tyttöjen keskuudessa?

– Kyllä se vähän vaikutti. Suosittelen jokaiselle. (nauraa)

Olet muutamaan otteeseen maininnut, että olet saanut paljon vaikutteita esimerkiksi John Coltranelta ja Miles Davisilta. Mutta ketkä ovat suuria vaikuttajiasi kitarapuolella – etenkin varhaisia vaikuttajia?

– No olisi valheellista sanoa, että John McLaughlin ei olisi suuri vaikuttaja. Olen huomannut, että joskus aikaisemmin olen unohtanut mainita hänet. Toinen merkittävä kitaristi olisi John Abercrombie. Ja mulla oli hyvä säkä siinä, että satuin näkemään John Scofieldin silloin, kun hän soitti Gary Burtonin kvartetin kanssa Brooklynissa. Hän oli vielä villi ja vapaa, oli juuri sitä ennen tullut bändiin. Minusta hänellä oli muuten Marimekko- paita päällä, sellainen raidallinen. Ja nykyään treenaan lähes päivittäin Leo Brouwerin etydejä. Me löydettiin ne suurin piirtein yhtä aikaa Peter Lerchen kanssa, monta vuotta sitten.

Soitit 1980-luvulla Edward Vesalan bändissä ja esimerkiksi maineikkaalla Lumi-albumilla. Mitä ajattelet nykyään tuosta kaudesta urallasi?

– Olin silloin valmistunut aika äskettäin Berkleestä, ja opiskelutahti siellä oli nopeampi kuin mun korvieni omaksumistahti. Eli ihan suoraan sanottuna en kuullut siellä ihan kaikkia asioita, mistä oltiin puhuttu. Ja kun tulin Suomeen ja Vesala tuli mukaan kuvioihin, niin kyllähän hän oli meidän sukupolvelle se majakka, se jonka valoa me seurattiin.

Minkälaista sen kokoonpanon arki oli?

– Vesala oli rankka mestari. Hän ei päästänyt helpolla, sanotaan näin, vaan hän oli hyvin vaativa. Siinä bändissä oleminen ei tuntunut aina kivalta, koska kritiikki oli niin armotonta. Mutta pohjimmiltaan se oli kuitenkin hyväntahtoista, ja tarkoituksena oli puskea nuoria eteenpäin. Hänhän halusi saada Suomen Jazzliiton kautta jopa kansainvälistä mainetta kursseilleen, mestarikursseille, joissa opetetaan nuoria tekijöitä. Mutta se ei kyllä sitten toteutunut sillä tavalla kuin hän toivoi, vaikka minusta hän olisi ansainnut sen. Edward Vesala oli niin vaikuttava, että sen jälkeen minulta kesti monta vuotta löytää taas oma linja.

Kun Vesalaa ja varsinkin hänen parhaita levyjään kuuntelee nykyään, niin tuntuu että hän oli kyllä ihan maailmanlaajuisessakin mittakaavassa erittäin merkittävä jazz-säveltäjä. Oletko samaa mieltä?

– Olen täysin samaa mieltä. Ja hän oli rumpalina yhtä merkittävä. Minä lasken hänet samaan kastiin Elvin Jonesin, Tony Williamsin ja Jack DeJohnetten kanssa. Hän oli aivan samaa sarjaa. Eetun juttu oli täysin omaperäinen, ja minusta tuntuu että hän ei saanut sitä kansainvälistä huomiota jonka olisi ansainnut.

Vulkaanista kitarataidetta

Björkenheim on teknisesti erittäin taitava kitaristi, mutta hän keskittyy yleensä ilmaisuun, jossa teknisyys ei ole niin ilmeisenä läsnä. Hän soittaa free jazz -henkisesti ja repii kitarastaan irti mitä omintakeisimpia soundeja. Herää kysymys, miten tähän on tultu ja miten sitä voi oppia.

Aloittelevalle kitaristille voi sanoa, että tuossa ovat skaalat, opettele ne. Mutta miten tuollainen vapaa tyyli opiskellaan? Täytyykö tie löytää välttämättä itse, vai voiko joku toinen olla apuna?

– Minusta se on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, ja olen pyrkinyt viemään sitä eteenpäin myös omille oppilailleni. Lähtökohta on tietysti se, että ymmärtää skaalat. Sitten täytyy hahmottaa, että harmonia tulee skaaloista ja soinnut rakennetaan skaalojen nuoteista. Ja sitten kun hahmottaa miten soinnuista siirrytään toisiin, niin siitä voi alkaa vapaamuotoisesti harjoitella mitä vain. Minulle on riittänyt harjoittelemista ihan jokaiseksi päiväksi, eikä homma ole koskaan tullut valmiiksi. Se on vähän kuin savea: siitä täytyy itse tehdä jotain, ja voi tehdä vaikka mitä, koska niitä skaalojakin voi käsitellä niin eri tavoin. Ja hirveän hyvä tapa on se perinteinen: kuuntelee jotain mistä pitää ja opettelee soittamaan sen. Siinä ei tarvitse teoriaa.

Minkälaisia uusia asioita kitaransoitossa on sinusta viime aikoina tapahtunut?

– Ei viime aikoina mitään kauhean isoja asioita ole tullut. Tietysti kitarasyntetisaattorit olivat merkittävä juttu, mutta ne eivät ole niinkään paljon kitaraan itseensä liittyviä.

Halusin kysyä tätä sen vuoksi, että etenkin rockpuolella kuulee nykyään paljon väitteitä siitä, että innovatiivisuutta ei juuri esiinny. En tiedä kertooko tämä sitten siitä, että vain rockmusiikki on kangistunut kaavoihinsa.

– No se riippuu vähän siitä miten innovatiivinen määritellään. Jos ajatellaan että Jimi Hendrix oli innovatiivinen, niin siinä mittakaavassa sitä ei ole kyllä ollut pitkään aikaan. Mutta nykyään muutokset ovat pienempiä juttuja. Ja kyllä minä teen mielestäni omassa soitossani innovaatioita, pieniä asioita. Otetaan vaikka joku kahden käden tapping-tekniikka. Olen nähnyt miten Eddie Van Halen ja Steve Vai sen tekevät, ja arvostan heitä. Olen yrittänyt yhdistää sitä tekniikkaa Coltrane-tyyppisempiin juttuihin, sheets of sound -hengessä.

Sinulla on pitkä ura, ja olet ollut monissa kokoonpanoissa. Mitkä niistä tuntuvat tällä hetkellä merkittävimmiltä?

– Ensimmäiseksi pitää sanoa Scorch Trio, joka on nyt päällä. Se on nyt mielenkiintoisessa vaiheessa. Mutta olisi valheellista sanoa, etteikö Sound and Fury olisi merkittävä. Ja tietysti Krakatau kaikkine eri rumpaleineen. Siitähän oli se vitsi, että seitsemänkymmentäkaksi rumpalia… Ippe sitä vitsaili.

Tuntui muuten, että Krakatau loksahti jotenkin kohdalleen nimenomaan silloin, kun Ippe Kätkä tuli mukaan. Tämä siis yleisössä usein olleen henkilön näkökulmasta.

– Joo, se oli kyllä yksi kultakausi. Kyllä mä sanoisin, että myös Alive-levy, joka on soitettu sen Michel Lambertin kanssa, oli hyvä. Hänellä oli alun perin erittäin merkittävä rooli, koska hänellä oli niin kulmikas tyyli. Humoristinen, elastinen.

Kun sinulla on kokoonpanoja, joilla on sellaisia nimiä kuin Krakatau ja Scorch Trio, niin ei voi olla ajattelematta, että sinulla on jokin viehtymys tulivuoriin tai ylipäänsä tuleen.

– No näin jälkeenpäin ajatellen voi sanoa, että olisi pitänyt 20-vuotiaana ryhtyä ihan tosissaan rockmuusikoksi. (nauraa) Se olisi ollut luontevaa. No, olihan meillä sellainen bändi kuin Bilhartsia. Silloin mä lauloin Whole Lotta Lovea ja Jumpin’ Jack Flashia ja kaiken näköisiä biisejä. Mutta aloin sitten kiinnostua enemmän instrumentaalimusiikista.

Ja olethan sinä soittanut rokkia ihan viime vuosinakin. Muistan nähneeni sinut Helsingin Juhlaviikoilla useammassakin house-yhtyeessä eri teemailtoina. Minkälaiselta rockin soitto tuntuu nykyään?

– Se on mulle hirmu luontevaa, koska tykkään soittaa komppeja. Se onkin yksi asia, mikä jazzkitaristeilta usein puuttuu. Ne ei treenaa riittävästi komppeja. Ihan siis pohjalta Honky Tonk Woman -komppi, tai Wild Thing -komppi. Sellainen on minusta nautinnollista, koska tykkään toistaa asioita pitkään.

Hauskaa että sanoit noin, koska muistan kuinka soitit Huvilateltassa Senegal Drums -kokoonpanon kanssa. Muutamassa biisissä soitit koko ajan yhtä kuviota, mikä oli aika yllättävää siihen nähden, että soittosi Krakataussa oli sitä ennen ollut erittäin vapaata.

– Joo, se oli ihan tarkoituksellista. Olin kuunnellut sitä ennen jotain Trickyä ja jotain psykedeelistä drum’n’bass-materiaalia. Se Juhlaviikkojen keikka oli muuten sen kokoonpanon viimeinen. Se oli erittäin emotionaalinen keikka. Päätös oli tehty päivää ennen tai ehkä jopa samana päivänä. Se oli murheellinen esitys. Mulla on siitä DATnauha, ja se on kyllä todella rankka.

Streets of New York

Raoul Björkenheim on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hän viettää nykyäänkin suuren osan ajastaan siellä, New Yorkissa. Hänen kotisivuiltaan (www.raoulbjorkenheim.com) käy ilmi esimerkiksi se, että hän antaa kitaristeille oppitunteja Manhattanilla.

Minkälainen sinun muusikonarkesi New Yorkissa on tällä hetkellä?

– No, kyllä mä treenaan siellä siinä missä muuallakin. Mulla on sellainen oma sekvensseri/ tietokone/vahvistin -viritys, jonka kanssa voi treenata. Aika paljon aikaa menee myös siihen, kun metsästää klubien omistajia, että saisi niiden kautta keikkoja. Olen äskettäin saanut järjestettyä Scorch Triolle kolme keikkaa sellaisiin paikkoihin, jossa on jo aiemmin käyty. Tuntuu siltä että jos kerran pääsee johonkin niin silloin omistajat näkee, että me ollaan aika karismaattinen bändi, joka on myös rockporukoiden musaa. Olen ollut New Yorkissa neljä vuotta ja soittanut monien kuuluisuuksien kanssa, mutta keikkojen saaminen on silti vaikeaa.

Mikä siitä tekee vaikeaa?

– Varmaan ainakin se, että klubiomistajien täytyy ajatella niin puhtaasti taloutta. Amerikka on niin vahvasti talouskulttuuri. Se on joka jutussa. Se on toisaalta tylsää, mutta toisaalta se on se, minkä avulla kaikki oppivat vahvemmiksi, koska muuta mahdollisuutta ei ole. Mä olen varmaan ollut vähän kuin peura auton valoissa – jähmettynyt siihen, vaikka pitäisi väistää ja mennä pois. Oli se vähän shokki.

Yhdysvaltojen kulttuurin talousvetoisuutta on varmaan vaikea korostaa liikaa…

– Sen voin muuten vielä mainita, että olen kunnostautunut soittamalla Robert Johnsonia, Skip Jamesia ja muita klassisia bluesbiisejä kadulla. Ihan vain sen takia, että olen aina arvostanut katusoittoa. Siellä se on ihan eri juttu kuin täällä Suomessa. Suomessa ei tulisi mielenkään olla katusoittaja. New Yorkissa ihmiset jäävät kuuntelemaan, keskustelemaan. Se on ihan eri juttu, enkä koe sitä ollenkaan nöyryyttäväksi. Vaan hauskaksi. Missä muussa tilanteessa voisi soittaa kolme Robert Johnsonin biisiä vaikkapa 2-3 – vuotiaalle yleisölle?

Onko sinulla New Yorkissa myös kitaraoppilaita?

– On. Se on se strategia, jolla pärjään siellä. Ja oikeastaan ainoa strategia. Kun pitää kuitenkin voida matkustaa ja tehdä keikkaa, en oikein voi olla vakituisessa päivähommassa. Olisi vaikea päästä päivätöistä yhtäkkiä viikoksi Scorch Trion kanssa Kanadaan. Tällä hetkellä minulla on viisi vakituista oppilasta. Täytyy muuten sanoa, että tähän mennessä suomalaiset oppilaat ovat olleet korkeatasoisimpia. New Yorkissa oppilaat ovat enemmän aloittelijoita, yllättävää kyllä.

Yritätkö pysyä aktiivisesti perillä siitä, mitä kitaramaailmassa tapahtuu?

– En. En mä pysty. Mulla on oman kitaransoittoni kanssa koko ajan monta projektia kesken.