Lasse Kurki ei muista elämästään aikaa, jolloin hän ei olisi ollut musiikista tohkeissaan. Hänen isänsä soittaa pianoa, ei tosin ammattimaisesti mutta hallitsee kuitenkin jazzin. Hänen kotonaan on aina soitettu pianoa ja laulettu, kun siellä on käynyt vieraita. Myös Lassesta piti alun perin tulla pianisti.

– En kylläkään opiskellut pianonsoittoa kovin pitkälle. Aloitin yhdeksänvuotiaana klassisen kitaran opinnot Itä-Helsingin musiikkiopistossa, koska siihen aikaan pianolinjalle oli hirveä tunku ja kitarapuolelle oli helpompi päästä sisään. Olin siinä vaiheessa myös innostunut jo rock’n’rollista – minähän olin jo ihan nyrkinkokoisena ihastunut Hurriganesiin ja ajatellut, että tuota minäkin haluan tehdä.

Oliko perheessä mitään sukupolvien välistä kitkaa? Isä soittaa pianolla jazzia ja poika diggaa Hurriganesia, siltä pohjalta…

– Ei. Minua on kaikissa musiikkiasioissa kannustettu aina tekemään juuri niin kuin itse parhaaksi katson. Faija kuunteli ja kuuntelee paljon jazzia, ja olen itsekin digannut sitä aina. Ei ollut sellaista ajatusta että haluan tehdä toisin kuin isä. Tiesin Oscar Petersonin ennen kuin tiesin Beatlesista mitään. Halusin jossain vaiheessa myös jazz-kitaristiksi, mutta taidot eivät sitten riittäneet. Ja kun olin soittanut muutaman vuoden klassista pianoa, niin se valmiiden kappaleiden soittaminen ja tulkitseminen ei enää riittänyt. Kaipasin rokin vimmaa ja villiä meininkiä. Se klassisen musiikin kurinalaisuus ei sopinut levottomalle mielelle.

Mutta ilmeisesti olet kuitenkin ollut sikäli kurinalainen, että olet treenannut aika paljon.

– Tulihan sitä klassista kitaraa treenattua neljä tai viisi vuotta, kunnes sitten päätin että minusta tulee sähkökitaran soittaja. Sen jälkeen aloin harjoitella Deep Purplen, AC/DC:n ja Hurriganesin biisejä ja sain siitä mielettömät fiilikset. Treenasin sitäkin kyllä kevyesti kahdeksan tuntia päivässä. Rakastin kitarasooloja, sankareitani olivat Ile Kallio, Albert Järvinen, Angus Young, Brian Setzer ja Ritchie Blackmore. Jos pitäisi nimetä suurimmat innostajat, niin varmaan ne olisivat nuo viisi.

Kasarihevi on parasta

Kurki on käynyt musiikkidiggailussaan läpi eri kausia. Yhdessä vaiheessa tuli The Beatles, joka tuntui jonkin aikaa maailman merkittävimmältä jutulta ja myös innosti Kurjen säveltämään. Sen jälkeen on tullut soul-kausi, indie-kausi jne. Yksi erityisen merkittävä kausi on ollut hevikausi. Kuten Radio Helsingin kuuntelijat tietävät, Kurki pitää siellä CMX-kitaristi Janne Halmkronan kanssa Heviurpot-nimistä ohjelmaa. Sen pohjana on lievästi ironisoiva suhtautuminen heviin, mutta samalla on kuitenkin selvää, että ohjelman tekijät todella rakastavat heviä.

– Onhan koko hevi tavallaan pölkkypäistä hommaa, jos sitä pinnallisesti katsoo. Soittajilla on pitkät hiukset mutta ylöspäin, kiitos hiuslakan määrän, jalassa on tiukat spandex-housut ja sitä rataa. Mutta parhaimmillaan hevi on kyllä aivan riemastuttavaa. Ne riffit, ne ovat kaiken perusta. Ja sitten hyvät melodiat. Jos ajatellaan vaikka jotain Europen Wings of Tomorrow -levyä, niin se on melodisesti aivan mielettömän hieno. Hevissä on parhaimmillaan sellaisia kertosäkeitä, että ne osaa sanasta sanaan jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Ja sellaisten tekeminen on haastavaa! Minua aina ärsyttää, kun kriitikot puhuvat että tarttuvia renkutuksia tekee kuka tahansa. Nimenomaan ne ovat vaikeimpia. On paljon helpompaa tehdä jättimäinen progeopus, jossa musiikkia lähestytään enemmän teoreettisesti.

On itse asiassa jännää, että vaikka C-Am-F-G on kuollut sointukierto, niin aina parin vuoden välein joku tekee siinä jotain nerokasta.

– Sepä se. Siinä on kuitenkin niin paljon muuttujia. 12 säveltä, sanat, rytmit. Hämmästyttävintähän on se, että jonkun artistin kappaleessa ne soinnut ovat heti aivan maagisia, ja jonkun toisen artistin kappaleessa samat soinnut samassa järjestyksessä eivät kuulosta miltään. Ja se on se asia, jota ei pysty selittämään. Mutta se myös kiehtoo, ja se tekee tästä alasta hienon.

Minkälainen hevikitaristi sinusta olisi tullut?

– Aika huono. Sellainen vähän mauton tiluttelija, joka yrittäisi aina muka säveltää biiseihin kitarasoolon. Kitarasoolossa olisi jokin melodinen linja ja sitten aina vähintään yksi tosi vaikea juttu. Vähän niin kuin huono versio TNT:n Ronnie LeTekrosta. No, tämä nimi ei nyt sano kenellekään yhtään mitään… Olen iloinen että tajusin jossain vaiheessa jättää kitarasankarin homman muille.

Vieläkö uusi hevi innostaa?

– Tosi harvoin. Jokin siinä on muuttunut. Ymmärrän kyllä että popmusiikki on kierrätystaidetta, mutta onhan se traagista kun tuntuu, että Helloweenin alkupään levyt 1980-luvulta kuulostavat tosi freeseiltä nykyheviin verrattuna. Hevin teemaa varioivat bändit, kuten vaikka System of a Down, kuulostavat hyvältä. Nykyhevi vaikuttaa usein jotenkin pastissimusalta, sydän puuttuu.

Lemonator

Kurjen musiikillinen pääprojekti on jo vuosia ollut Lemonator-yhtye, joka tosin on toiminut sikäli kausittaisesti, että sen fanit ovat säännöllisesti pelänneet yhtyeen jo lopettaneen toimintansa. Näin ei kuitenkaan ole missään vaiheessa tapahtunut, vaan orkesteri on vain pitänyt pitkiä taukoja. Syynä on ollut halu pitää toiminta mielekkäänä. Englanninkielistä poppia tekevä bändi ei voi pyöriä Suomen kokoisessa maassa jatkuvasti, ainakaan jos se haluaa itse nauttia tekemisistään.

– Tällä hetkellä tehdään uutta levyä, joka ilmestyy sitten joskus. Ollaan tehty musiikkia tuottaja Jukka Immosen kanssa. Meillä on uusi teema: ollaan tekemässä levyä, joka on vanhoja perinteitä kunnioittaen kaksipuolinen. A-puolelle tulee pelkästään alle 4-minuuttisia, tarvittaessa jopa alle 3-minuuttisia poppibiisejä. B-puolesta tulee vähän taiteellisempi, ikään kuin kokonaisuus.

Toisin sanoen kyseessä on Lemonatorin oma Hounds of Love.

– Niin, joo, tavallaan. En muistanutkaan tuota. Siihen on tulossa hirveästi 1960-luvun vaikutteita, melodiapuolelle. Ja iloinen levy on tulossa.

Miksi Lemonator on taas ollut pitkään hiljaa?

– Menon pitää olla hauskaa. Meillä ei ole manageria, joka pitäisi huolta meidän asioista, eikä me myöskään osata pitää niistä itse huolta. Lemonator alkoi terapiabändinä, ja me ollaan haluttu vaalia sitä hauskuutta. Se ei ole meille kenellekään mikään ykköselinkeino eikä meillä ole organisaatiota, jota täytyisi pitää leivissä. Vaikka jengi luulee jokaisen levyn jälkeen että me ollaan hajottu, niin siinä on se hyvä puoli, että joka levyllä voi tehdä comebackin!

Mikä on ollut Lemonatorissa eniten hauskaa?

– No mieleen jäi ainakin se, kun pääsi Bon Jovin lämmittelijäksi stadionille jo uran alkumetreillä. Amerikan matkat olivat tosi hauskoja, mutta Jenkeissä ei ole tapahtunut mitään erityisen suurta. Meillä on aina ollut siellä kiintoisia mahdollisuuksia, jotka on sitten kariutuneet sopimusasioihin. Yhdessä vaiheessa meille piti tulla jopa amerikkalainen manageri, mutta kun me ei suostuttu antamaan missään asiassa periksi, niin homma jäi siihen. Ja kun meillä ei ole manageria, niin eihän siltä pohjalta ulkomaille lähdetä. Jonkun pitää myydä ja viedä bändiä. Pitää olla visio. Meillä ei sitä ole, me tehdään vain musaa.

Lauluntekijä Kurki pitää palopuheen

Lasse Kurki ei halua tehdä rokkibändihommia päätyökseen. Hän kuvaa keikkaelämää ensisijaisesti itseään toistavaksi. Viidennen päivän kohdalla tulee jo sellainen olo, että tosiaan: tämä on se syy, miksi tätä ei jaksa tehdä koko aikaa. Asiat toistuvat samanlaisina. Se ei ole ihanteellinen tilanne ihmiselle, joka haluaa ensisijaisesti kehittää itseään.

Kurki on ratkaissut ongelman laajentamalla toimintansa kenttää. Yksi osa tätä on se, että hän säveltää biisejä muille.

– Se lähti alun perin liikkeelle siitä, että annoin pois biisejä, joita ei ole tullut itse tehtyä valmiiksi. Nykyään minulle sitten soitellaan ja pyydetään tekemään toisille biisejä. Yleensä me käydään vielä keskustelu siitä, että minkälaista biisiä minulta halutaan.

Onko muuten valmiiseen muottiin helpompi tehdä? Nimittäin kun minua pyydetään kirjoittamaan, niin jos toinen antaa aiheen, juttu käy heti helpommaksi.

– Minuun pätee ihan sama. Ja minä otan tilauksen aina haasteena. Joskus uskoin siihen, että biisinteko onnistuu vain silloin, jos on inspiraatiota. Mutta se on aikamoinen valhe. Paras tapa tehdä hyvää musiikkia on se, että tekee sitä koko ajan. Sävellän nykyään kirjaimellisesti päivittäin. Kirjoitan joka päivä, paitsi viikonloppuisin. Kun tekee koko ajan, siinä tulee paremmaksi, aivan samalla tavalla kuin tanssissa, voimanostossa tai joogassa. Ja kyllä sen tilatun kaltaisen biisin todella pystyy tekemään. Ja on hienoa asettaa itseään erilaisiin rooleihin, sitä kautta myös oppii eri musiikinlajeista enemmän.

Sinun biisejäsi on monilla levyillä vain yksi tai kaksi. Onko siinä joku juttu?

– No, usein minulle soitetaan siinä vaiheessa kun levylle tarvitaan vielä yksi biisi. Huomataan että siihen tarvittaisiin radiohittiä, ja sitten levy-yhtiössä varmaan ajatellaan, että kai se Kurki voisi tehdä, kun sen biisit ovat soineet radiossa. Se on yksi syy tuohon ilmiöön. Toiseksi, minä en ole ottanut sellaisia proggiksia, että tekisin toiselle kokonaisen levyn. Sitä ambitiota voin toteuttaa Lemonatorin kanssa. Emmin kanssa tosin tehtiin levy kimpassa, ja se oli todella hauskaa. Tietysti tässä on vielä sekin juttu, että haluan olla ylpeä kaikista biiseistä, jotka annan pois. Ehkä niitä ei siksikään ole ihan joka paikassa.

Miten olet säilyttänyt rakkautesi musiikkiin näinä musiikkiteollisuuden huonoina, kyynisinä aikoina?

– Onhan se on ollut välillä vaikeaa. Ja olen huomannut senkin, että kun olen tiettyjä asioita kritisoinut televisiossa, niin olen saanut tietyiltä tahoilta osakseni jopa suht pitkää vihaa. Yhdessä vaiheessa sitten totesin, että yritän vaikuttaa asioihin joihin voi vaikuttaa, mutta sotaan en lähde. Yritän tehdä oman osani hyvin.

Mihin asioihin huomio erityisesti kiinnittyy?

– No, Suomen kokoisessa maassa Idols-kulttuuri näkyy vähän liikaa. Kun kisat ovat menossa, jokainen niitä alkupään epävireisiä laulajia koskeva juttu lehdissä on ns. musiikkijuttu, ja se on sitten ns. vakavasti otettavalta musiikilta pois, koska lehden musajuttukiintiö on täytetty. Ja korostan tässä, että mulla ei ole mitään kisassa pärjänneitä vastaan – nehän ovat monet paljon parempia laulajia kuin minä. Lisäksi mua harmittaa ja huolestuttaa, että musiikkiteollisuus ja jopa media toimii nykyään pelon kautta eikä näkemyksen ja vimman kautta. Ei ajatella että meillä on tällainen juttu, me uskotaan tähän. Sen sijaan ajatellaan vaikka radion soittolistoja tehtäessä, että tätä ja tätä ei voi soittaa, tai muuten ihmiset kääntävät toiselle kanavalle. Ratkaisu siis perustuu monelta osin pelkoon. Ei lähdetä siitä että tämä on mahtavaa, tämä me hoidetaan, tästä tehdään iso juttu. Vaikka juuri siltä pohjalta ovat syntyneet kaikki hyvät asiat.

Tuo on muuten aivan totta. En ollutkaan ajatellut pelon voimaa noin, mutta olet ihan oikeassa.

– Levy-yhtiötkin ovat pakotettuja tekemään ratkaisuja emoyhtiöidenkvartaalipaineiden alla, jolloin uusia artisteja koskevat sainauspäätökset usein perustuvat myös pelkoon. Ekaks joudutaan miettimään, että voisko tämä soida YleXillä, sitten pohditaan, että onko tämä hyvää, jonka jälkeen mietitään, että onko sillä edes väliä kunhan vaan radiot soittavat.

Ja mieti levykauppaa: listamusiikin myymiseen keskittynyt Free Record Shop lopetti juuri toimintansa täällä. Sen sijaan esimerkiksi Keltainen jäänsärkijä ja Stupido Shop ovat profiloituneet vähän toisin, ja kumpikin niistä laajensi tilojaan viimeisen vuoden aikana. Voisiko tämä olla merkki siitä, että ihmisiä todella kiinnostavat muutkin asiat kuin ne, mitä radio soittaa? Jos radiossa soi päivästä toiseen yhdenlaiset biisit ja sama musiikki, joka ei edes ole kovin hyvää, niin lisääkö se ihmisten intoa ostaa levyjä? Hyvää musiikkia tehdään nykyään yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ei radio sitä soita. Sen löytämiseen pitää nähdä paljon enemmän vaivaa kuin ennen, eikä suurella osalla ihmisistä ole siihen aikaa. Radio voisi auttaa, mutta ei.

Voisiko tällä olla jotain tekemistä levymyynnin laskun kanssa? Levymyynti on laskenut koko sen ajan, kun radion ja television tarjonta on perustunut aina vaan kapeneviin soittolistoihin. Olisiko näillä asioilla yhteyttä toisiinsa? Ei ole, tilanne on mp3:n vika, sanoo levyteollisuus. Eikä ole, ei se vika pelkästään siinä ole. Maailmanlaajuisesti koko ala on viimeiset 10 vuotta kuseskellut omille kengilleen ja mua ihmetyttää kuinka pitkään se vielä jaksaa kulkea märissä kengissään. Yritän olla tulematta vihaiseksi kaikesta tästä…