Leo ei juuri pidä esillä olemisesta eikä lehtien palstoilla paistattelusta. Esiintymiskammon voittaa onneksi voimakkaampi halu: tehdä sitä missä tuntee pärjäävänsä. Musiikki saa Freemanin nousemaan lavalle ilta ja vuosi toisensa jälkeen. ”Tarkoituksena on pitää bändi koossa vuoteen 2011, jolloin täytän 60,” Leo kertoo. ”Sitten voisi taas alkaa miettiä, että mitä alettais.”

Leon ura alkoi oikeastaan jo 3-vuotiaana Länkipohjassa, kun äiti pisti nuorimman poikansa laulamaan Martta-kerhon rouville. Rati riti rallaa tuli laulettua oven takaa, sillä ujo lapsi ei uskaltautunut vieraiden tätien eteen.

– Joko olin syntymäujo tai sitten tämä tapaus vaikutti minuun niin, etten tahtoisi ehdoin tahdoin esille ja lavalle spiikkailemaan ihmisille.

– Ihmisessä on kuitenkin myös toinen voima, joka voittaa ujouden: halu toimia lajissa, jossa kokee pärjäävänsä. Pohjimmaisena syynä on, että esiintymällä kokee tulevansa hyväksytyksi. Tällaista Jekyll ja Hyde – juttua.

3-vuotiaana hoidetun debyytin jälkeen Leon musiikkiunelmat saivat tulta listaohjelmista.

– Seurasin kaikkia top-ten-listoja kun olin pieni ja kuuntelin korvat hörössä merirosvoradiota kuten Radio Luxemburgia ja Radio Carolinaa. Olin hirveän poppari. Pidin nimenomaan brittipop- bändeistä ja brittipopista. Listat olivat tärkeitä. Sieltä nousi listaromantiikka: ajatus, että olisi hienoa olla joskus listoilla.

– Myöhemmin soitin hämeenlinnalaisessa ns. pikkubändissä nimeltä Waterloo ja lyhyitä aikoja joissain Kirkan ja Paula Koivuniemen bändeissä, mutta ne eivät olleet ihmeellisiä pestejä, sillä en ole oikeastaan koskaan oppinut soittamaan erityisen hyvin kitaraa ja silloin elettiin vielä proge-kautta. Se oli erittäin tuskallista. Olin väärään aikaan väärässä paikassa.

– Oikeastaan olen ollut lähimpänä hyvää kitaransoittoa kun vaimoni oli synnyttämässä tytärtämme ja Albert Järvinen nukkui vieressäni parivuoteessamme saappaat jalassa. Jussi Raittinenkin oli joskus 70- luvun alussa miettinyt, että ottaisiko The Boys yhtyeeseen kitaristiksi Albert Järvisen vai sen Freemanin.

– Toinen kerta lähellä hyvää kitaran soittoa, closest to the good guitar playing, kuulostaa englanniksi paremmalta, oli kun vuonna – 70 Popmuusikot ry järjesti rockin suomenmestaruuskilpailut, ja Waterloo pääsi kuuden parhaan bändin joukkoon ja esiintymään Kulttuuritalon lavalle. Se oli suuri juttu Hämeenlinnan pojalle, joka esiintyi punaisissa liehuvalahkeisissa housuissa samalla paikalla kuin Eric Clapton oli esiintynyt kolme vuotta aiemmin. Ei ne meidän pikkubändit kuitenkaan saaneet valtakunnallista suosiota, mutta maakuntatasolla porskutettiin. Kulttuuritalon keikka oli kuitenkin hieno kokemus. Tavallisesti keikat tehtiin nuorisoseuran taloilla tai peruslavoilla: tunti poppia alkuillasta.

Helsinkiin muutettuaan Leo löysi myös paikalliset, muusikoiden suosimat baarit. – Alibi oli sellainen 70-luvun lopulla, Tavastia on ollut aina ja Vanhan kuppila on ollut Silu Seppälän ja myös muiden muusikoiden tapaamispaikka.

Mutta ei kuka vaan 70-luvullakaan päässyt levyttämään. Seula oli tarkka.

– Samalla tavalla silloin piti tehdä demoja kuin nytkin ja levy-yhtiöllä oli luottohenkilö, joka plokkasi joukosta artistit, joissa näki taloudellista potentiaalia, sillä levy-yhtiöidenkin pitää elää. Toisaalta Love Records teki aika pian konkurssin mun liityttyä joukkoihin.

Tandemille

– Olin 25-vuotias kun Ajetaan me tandemilla nousi kesähitiksi. Kappale syntyi niin, että asuin silloin Hämeenlinnassa ja kitaraa rämpyttäen tai pianoa pimputtaen tuli tehtyä sointukuvioihin sävelet. Mulla oli mielessä kansainvälisiä artisteja, jotka teoriassa olisivat voineet vetää ne biisit. Käenpesä oli Elton Johnille ja Tandemi Sparkseille. Heikki Harma sai aikanaan demon ja teki sanat.

– Minä päivittelin, että “herran jumala pitääkö minun laulaa jotain tuollaista, että salkku täynnä seppeleitä/perkeleetkin puissa soi ja mitä tää tarkoittaa”. Luojan kiitos tajusin, että kyllä siinä oli järkeä. Suoraan sanottuna seurustelin silloin Heikin siskon kanssa, joten sitä kautta tunsin Heikin. Sen sisko opiskeli Hämeenlinnassa.

– Olihan se hienoa kun oli listaykkösenä, mutta ei se kuitenkaan vastannut odotuksia: sitä mitä oli nuorempana kuvitellut sen olevan, kun on oma nimi ykkösenä. Eikä siinä tapahtunut omassa päässä tai sydänalassa mitään poikkeuksellisen vallankumouksellista.

Oman osansa pehmoleluista ja teinityttöjen tunnustuksista Freeman on kuitenkin saanut.

– Onhan niitä ollut, jotka väittää että musiikkini on pelastanut heidät itsemurhalta, tällaisia kyynelehtiviä 15-vuotiaita tyttöjä, jotka takoo lasiseinän takana, että: Freeman, Freeman! Ei niitä jaksa uskoa. En ole sen kummempi ihminen. Olen oikeastaan huono pop-tähti ja huono antamaan kaikenmaailman lausuntoja tai psykologisia neuvoja. Harvojen kappaleet keikkuvat listoilla jatkuvasti ja kuten monilla pitkän linjan muusikoilla, on Leonkin musiikillisella uralla ollut omat nousunsa ja laskunsa. 80-luvulla tandemit ja kaksi lensi yli käenpesät unohtuivat. Freemania kuitenkin onnisti. Hän toimi kymmenen vuotta etupäässä radio- ja tv-toimittajana. Tuubi-ohjelmassa hän muistutti omi- en sanojensa mukaan jäykkää DDR:läistä rocktoimittajaa.

– Kai niissä oli jotain camp-huumoria, kun ne näyttävät niitä uudestaan. Ne ovat erittäin huvittavia, mutta niitä on hirveä katsoa itse. Toivoisin, että joku toinen olisi niissä puhumassa viisaita maailman pahuutta vastaan ja rauhan puolesta. Sama koski radion nuortenohjelmia. Niidenkin kuunteleminen on tuskallista. En tee sitä mielelläni vaikka on minulla toki niitä kasetilla. Mutta hei: vaimon mielestä mulla on hyvä radioääni.

Samanlaiset lähtökohdat

Kun Freeman jätti radio- ja televisiopestit, tapasi hän sattumalta Virve Rostin vuonna 1991 ja sai kuulla, että Virvekin oli lasten kasvettua alkanut kaipaamaan lavoille. Siitä sai alkunsa Menneisyyden vangit -yhtye. Molemmilla oli ollut suunnilleen samoihin aikoihin 70-luvulla vahvat hitit ja ne nousivat jälleen suosioon. Freemanin kappaleet soivat karaoke-baareissa, televisio-ohjelmien tunnusmusiikkina ja kännyköiden soittoääninä. Niitä laulavat vanhan polven lisäksi uudet kuulijat.

– Meillä on Virven kanssa samanlaiset lähtökodat eivätkä keikat ole niin raskaita kun bändissä on kaksi solistia. Menneisyyden vangit esiintyvät 95 %:sti ravintoloissa tai kesätapahtumissa. Nuorisotalo- ja lavameininki on jäänyt syrjään. Muutosta on tapahtunut myös takahuonepalvelussa. 70-luvulla takahuoneessa oli tarjolla ehkä hiukan limsaa. Nyt ruuat ja muut saa asiallisesti. Myös suhtautuminen muusikoihin on muuttunut. Kohtelu on nykyään jopa ihmismäisen hyvää.

– Ei tarvitse olla kuin orpopiru, että mitäs nyt tehdään. Pari poikkeusta toki on, ja välillä toki väsyttääkin.

Teemme haastattelua Leon kotona. Tarja-vaimo huomauttaa menneisyyden vankien olevan hämmästyttävän innostuneita jokaisen keikan jälkeen.

– No, onhan sitä keikan jälkeen yleensä tohkeissaan ja kestää aikansa ennen kuin palaa maanpinnalle, mutta välillä siis väsyttääkin.

– Kun tulee pitkän viikonlopun keikoilta kotiin, menee pari päivää palautuessa ja perheellekin pitäisi omistaa aikaa. Mutta sitten onkin taas lähtö edessä. Ammatin- ja vaimonvalintakysymyksiä.

– Keikkamyyjä-basisti Hanski saa joka vuosi lahjaksi Suomen kartan ett’ se myisi keikkoja lähemmäs, mutta keikkarundi on aina myyty kuin haulikolla ampuen: sinne tänne, Tarja kertoo.

– Alun perin keikkamyyjällä oli muistikirjassaan pieni kartta ja suuremman hän sai, jotta tajuaisi , että ne välimatkat ovat todellakin pitkiä eivätkä kuten hänen pienessä allakassaan näyttää: ”Eihän siinä ole kuin sentti välimatkaa keikkapaikkojen välillä”, Leo nauraa.

Muusikon ammatissa on Freemanin mielestä kuitenkin monia hyviä puolia, esimerkiksi se, että hän on päässyt sen kautta hyviin naimisiin.

– Tosin vaimoni meni naimisiin toimittajan kanssa huomatakseen muutaman vuoden kuluttua, että “jumalauta, tuo onkin muusikko”. – Just sellainen, joista äiti aina varoitti, Tarja lisää.

– On hyvä, että perhe tasapainottaa elämää. Ihmiset suitsuttavat ja kehuvat. Heidän mielestään muusikko on erinomainen olio, jolle pitää esimerkiksi tarjota alkoholidrinkki. Totta kai kehuminen voi vääristää todellisuuskuvaa. Siinä mielessä perhe-elämä, johon liittyy ihan normaalit lapsi, kesämökki, auto, kissa ja tällaiset asiat, ei ole ollenkaan hassumpi vaihtoehto. Tai sanotaan, että se on helvetin hyvä vaihtoehto. Kyllä sitä saa ihan tarpeeksi rillutella kun keikkoja on niin hirveästi, Leo vakavoituu.

Tähdet parvekkeella

Freeman on tehnyt kolme levyä omalla nimellään ja neljä levyä Menneisyyden vankien kanssa ja pohtii, että mitä enemmän keikkoja, sitä vähemmän omia kappaleita. Aikaa ei yksinkertaisesti ole. Freeman ei kuitenkaan odottele inspiraatiota silloin kun haluaa tehdä biisin.

– Enemmän saa aikaiseksi kun istuu alas ja ottaa kitaran käteen ja alkaa rämpyttää. Tai menee tupakalle parvekkeelle. Se mitä on rämpytellyt jää pyörimään päähän ja parvekkeella voi jo miettiä jotain riviä kuten, että tähdet näyttää tien ja sitten: tien ja vien, jahaa nehän rimmaa. Siitä se lähtee. Siten syntyi esimerkiksi vuodelta 2001 oleva biisini Tähdet näyttää tien. Se on itse asiassa ihan hyvä biisi.

– Sanojen tekeminen ei ole minulle itsestään selvää. Jotain juttuja olen saanut levyllekin asti ja ne ovat hyvin pitkän jahkaamisen tulosta. Säkeitä on kirjoitettu moneen kertaan uudestaan. Mutta kun lukee jonkin maailman kirjallisuuden klassikon, niin kyllä sieltä aina jonkun hyvän rivin kappaleeseen löytää.

– Kun tein nuorempana kappaleita, annoin niille siis artistinimiä. Tää on Rod Stewart -kappale ja tää on Elton John -kappale ja yritin pistin ne esiintyjät esittämään laulut omassa päässäni. Mietin, että miltä kuulostaa ja jos kuulosti hyvältä, niin sitten se sai luvan kelvata.

– Mitään hittiä ei voi ennustaa. Hitit ovat monen tekijän summa. Hyvää biisiä tai hittiä ei voi miettiä ennalta tekevänsä. Ihmiset peilaavat omaa elämäänsä kappaleiden sanoituksiin. Näkevät ne omien väritettyjen lasiensa läpi.

Viime aikoina Leo on kokoontunut Seppo Tammilehdon kanssa tekemään kappaleita noin kerran kuukaudessa. Niistä sessioista on peräisin muun muassa haastattelun kirjoittamisen aikoihin Radio Suomen listojen 8. sijalla oleva Vierivät kivet – kappale, jossa on suurimmaksi osaksi Freemanin sävel ja Tammilehdon sanat.

– Tavattiin Sepon kanssa Elviksen 50- vuotisjuhlissa. Seppo lähestyi juhlissa ajatuksenaan, että molemmilta voisi löytyä biisiaihioita, joista voisi tulla yhdessä tekemällä kokonaisia biisejä.

– Minusta tuntuu, että minulla on hirveästi huonoja biisejä, mutta niissä voi olla joku hyvä osa ja kun tulee tällainen Seppo ja kun kuunnellaan niitä, niin huomataan, että tää onkin hyvä, että kun laitetaan tähän tällainen bridge ja tällainen kertsi, niin sehän toimii.

– Ollaan soiteltu niitä näitä kun olen käynyt Tampereen suunnalla tai kun hän on käynyt Helsingissä ja olemme saaneet jopa biisejä aikaiseksi. Seppo on myös pitkänlinjan heppu, soittanut pop- ja rockbändeissä, viime vuosina tehnyt enemmän iskelmällistä. Nyt on tullut pari kyselyäkin, että olisiko teillä biisiä ehdottaa.

– Elvis on siitä niin älyttömän hieno, että sieltä löytyy tekijöitä kavereiksi. Ja Georg Malmstén -säätiötä pitäisi kiittää siitä, että bändi sai pidettyä helmikuussa talvilomaa, jonka aikana olen tehnyt kappaleitakin, apurahan saanut Leo muistuttaa.

– Biisit valitaan niin, että kappale tehdään ensin kitaralla tai pianolla, rämpytetään kotona ja viedään sitten demostudioon, jossa voidaan laittaa biisiin toinen kitara ja jokin sheikkeri rytmiksi. Sitten kuuntelutetaan orkesteritovereilla, että onko tässä nyt Menkkari-biisiksi tai mihinkään.

Vaikutteita biiseihinsä Freeman on saa nut tutuista lähteistä. Beatles ja britti-pop ovat olleet Leon suosikkeja alusta lähtien eikä maku ole matkalla hirveästi muuttunut.

– Olen keräillyt vinyylilevyjä, ja rouvan kanssa käydään kirppareilla, mutta levyjä alkaa olla jo niin paljon, että koskas hitossa sä niitä kuuntelet.

– Seuraava levy, jonka ostan on Paul McCartneyn soololevy. Eka levy, jonka ostin äidin sponsoroimana, oli A Hard Day’s Night, joten levymaussa ei ole tapahtunut kovin suurta muutosta

Tulevaisuus

2003 tuli viimeisin Menneisyyden vangit – levy Aurinko voittaa ja 2004 tuli Virven kokoelma. Tänä vuonna piti tulla Virven uusi soololevy, mutta siinä on tullut mutkia matkaan.

– Teoriassa teen Virvellekin biisejä, mutta hänen seuraava soololevynsä tulee olemaan sellainen, jossa tulee olemaan Virven omia lempparibiisejä joko vanhoilla valmiilla sanoituksilla tai sitten niihin tehdään uudet päivitetyt sanat, mutta on aikaa vievää puuhaa saada niihin käännösluvat. Se vie enemmän aikaa kuin biisinteko konsanaan.

– Virven levyn jälleen meidän bändiyhtiömme Poppikone Oy tekee Menkkareiden levyn ja siihen sitten tehdään itse kappaleita sekä valitaan sieltä täältä. Ja ihmetellään kuinka demokratia bändissä toimii. Eihän se toimi ollenkaan!

– Teen 25 vuoden välein oikein hyvän biisin. Kestää ennen kuin seuraava Freeman -soololevy tulee, mutta sellaisesta on puhuttu ja ystäväpiirissä on ajattelemattomia ihmisiä, jotka tökkii olkaan, että hei kyllä sunkin kannattaisi tehdä joku oma kokonaisuus. Niin, että pinnan alla kuplii.