Petrin isä on ollut osa-aikainen muusikko, jonka bändi säesti aikoinaan esimerkiksi Einiä ja Reijo Taipaletta. Sellaisessa ympäristössä yleensä joko innostuu itsekin tai ei halua kuulla edes koko asiasta. Petrin kohdalla jo lapsuudessa luotiin vahva musiikillinen pohja, jonka hedelmiä hän nauttii yhä vieläkin.

– Aloitin soittamisen 12-vuotiaana. Salaa isältä, joka yritti opettaa minulle Beatlesia ja muita. Tein omia kappaleitani ja se tuntui heti omalta. Alusta asti oli jollain tavalla selvää, että en halua soittaa muiden juttuja, vaan pitää päästä kokeilemaan omia. Vuotta myöhemmin jo esitin niitä koulussa sekä yksin että bändin kanssa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että halusin tehdä itselleni haasteen, kun en soittanut muiden lauluja juurikaan. Kun olin oppinut neljä sointua, niin ajattelin, että tästähän se lähtee ihan kuin itsestään. Ensimmäiset laulut tein tietysti englanniksi, koska ei tuon ikäinen voinut ajatellakaan laulavansa suomeksi ja siinä samalla paljastaa omia tunteitaan.

– Vanhemmat rakensivat omakotitalon ja alakertaan tehtiin bänditilat. Isän bändi treenasi siellä, ja totta kai kaikki soittimet odottivat valmiina. Vietin siellä paljon aikaa ja varsinkin rumpuja tuli päristeltyä paljon. Kitara tuli sitten myöhemmin kuvioihin, kun sormet riittivät soittamiseen. Musiikkiin olen kasvanut pienen pojan innolla, johon ajauduin täysin vapaaehtoisesti. Yhtenä päivänä vaan sanoin isälle ”näytä mulle muutama sointu”, ja siitä se kovapäisen pikkupojan opettelu alkoi. Loput opettelin salaa musiikkikirjan takakannesta. Suvussa aina laulettiin juhlissa ja esiintymään pääsi, jos tahtoi.

Kannustava musiikinopettaja ja Vikke

Vahvan pohjan musiikin soittamiseen ja tekemiseen loi musiikinopettaja Marja-Liisa Meloni. Hän jätti Petriin ja muihin muusikonalkuihin lähtemättömän jäljen. Meloni innosti ja järjesti mahdollisuuksia esiintyä koulussa erilaisissa tilaisuuksissa, juhlissa ja välitunneilla.

– Meillä oli mahtava musiikinopettaja. Hän patisti meitä myös esiintymään kaikissa koulun juhlissa, ja mehän vedettiin, sekä omia että ajan henkeen sopivasti myös raskasta amerikkalaista. Samaan aikaan liityimme Vihdin kevyen musiikin yhdistykseen Vikkeen, joka oli äärimmäisen hyvä juttu meille kaikille. Siellä oli jopa studio, jossa saatiin tehtyä nauhoja. Vikke järjesti keikkoja, sillä oli äänentoisto omasta takaa ja jopa oma bussi. Aina päästiin keikalle, jos vain yhtään oli sellainen tunne.

Samassa koulussa monta lahjakasta

Jossain vaiheessa, siinä yläasteella, kuvioihin laulajaksi tuli mukaan Antti Raiski.

– Me tehtiin Antin kanssa biisit, ohjelmistossa oli muutama coveri, mutta muu oli ihan omaa. Nyt kun kuuntelee niitä biisejä, niin ei siellä mitään kovia juttuja ollut, mutta erittäin hyvää yritystä.

– Se bänditouhu jotenkin sitten lopahti ihan itsestään. Se oli viimeinen ihan oikea bändi, jossa olen ollut. Antistahan tuli myöhemmin tangokuningas.

– Sitten menin lukioon ja koko vuosi tähtäsi aina siihen, että keväällä on hyvä musiikillinen kavalkadi kasassa. Sama opettaja oli meillä myös lukiossa ja hän kannusti esittämään omia kappaleitamme. Esa Nummelan kanssa treenattiin aina niin, että poissaoloista tuli sanomista.

– Pienellä hymyllä opettajat meidät kyllä läpi päästi lukiossa. Minustakin tuli ylioppilas yllättävän hyvillä papereilla. Esasta tuli tangoprinssi ja keikkamyyjä, joka tekee yhä keikkaa omalla nimellään.

Tekemisen ja tuottamisen opettelua

Lukion jälkeen Petri ei uskaltanut luottaa siihen, että musiikista tulisi ammatti. Hän tiesi, että vain harva pystyy elämään musiikilla. Se oli kuitenkin haave, jota hän oli pitkään vaalinut. Mikään muu ratkaisu ei olisi tuntunut oikealta.

– Musiikin lisäksi en koskaan tiennyt mitä halusin, en myöskään lukion jälkeen. Koulu oli paikka, jossa oli mukava soittaa ja tavata kavereita, muuten se ei kiinnostanut kovin paljoa. Kirjoitusten jälkeen pääsin ammattikorkeaan sisälle, mutta en viihtynyt kauaa. Jälkeenpäin voin ainakin sanoa, että yritin ja koitin myös jotain muuta.

– Samoihin aikoihin vietin paljon aikaa Hyvinkäällä Kristian Maukosen studiossa, jossa hääri Miika Eloranta. Miika näytti miten musaa tehdään ja tuotetaan. Se studio oli oikeastaan mun korkeakoulu. Miika opetti äänittämään ja käyttämään äänitysohjelmia. Miika on maailmallakin menestynyt klubipuolen tuottaja nykyään. Studiolla muhun suhtauduttiin aina hyvin, kun olin heidän mielestään melodiapuolen ja sanoituksen nikkari, kun Miikka taas taustan ja tuottamisen. Siinä tuijottelin mitä se tekee ja opin valtavasti.

Ensimmäiset omat askeleet

– Miikka lähti Hyvinkäältä Helsinkiin ja kysyi, lähdenkö kimppaan johonkin studioon. Mukaan tuli vielä Niemistön Henkka ja meillä oli pari vuotta yhteinen paja. Silloin minultakin julkaistiin ensimmäiset sinkut, esimerkiksi Sirkuksen Lennän luoksesi soi siihen aikaan Radiomafiassa. Sitten tuli Tiktak, ja siitä se oikeastaan lähti liikkeelle oikein kunnolla. Tiktakin ensimmäiset levyt myivät todella paljon. Mä sävelsin ja sanoitin pari kappaletta, Henkka ja Miikka tuottivat biisit. Samalla opin käyttämään laitteita itse ja tekemään demoja. Silloin opin myös käyttämään Logic -ohjelmaa, joka on mulla vieläkin käytössä.

– Pikkuhiljaa se meidän yhteinen juttu kuihtui pois. Tein kotona paljon demoja, joita lähettelin levy-yhtiöille. Jonkun ajan päästä Bmg:ltä Seppo Matintalo soitti ja sanoi, että lähettämistäsi demoista pari olisi menossa Kirkalle. Loppujen lopuksi yksi niistä biiseistä oli levyn nimikkokappale ja sinkku. Biisejä meni sitten läpi myös muille ja tuntui, että palaset loksahtelivat kohdilleen. Totta kai luotin siihen, että minulla oli hyviä melodioita, mutta kyllä tää kaikki on myös onnesta ja sattumista kiinni. Pitää olla oikeassa paikassa ja hetkessä oikeaan aikaan, se voi olla pienestä kiinni. Vaikka sitä toivoinkin, niin en odottanut sitä liikaa, enkä ottanut turhia paineita.

Kustannussopimuksia ja vapautta sopivassa suhteessa

Jani Jalonen Bmg:n kustannuspuolelta etsi uusia tekijöitä. Petri Munck oli nimi, jota he olivat pyöritelleet jo jonkin aikaa. Petrin ura oli alkuvaiheessa ja Jani pystyi auttamaan häntä. Musiikintekijä on usein yksin ja joutuu tekemään ratkaisujaan tunnepohjalta. Jalonen tarjosi tukea ja neuvoja, mutta tärkeintä oli kannustus.

– Sitä kesti kolmisen vuotta. Se oli hyvää aikaa, mutta en ole enää housewriteriksi mennyt sen jälkeen. Minulla on myös oma kustantamo. Se kustantaa lähinnä mun omia biisejä, ja lisäksi olen yrittänyt autella joitain oman kylän poikia eteenpäin ja tasoitella tietä, siinä sekalaisesti onnistuen. Lähtökohtaisesti olen halunnut pysyä vapaana ja säilyttää oikeudet omiin biiseihini. Joidenkin yhtiöiden kanssa on neuvoteltava, jotta biisejä saa eteenpäin. Parasta tässä tilanteessa on se, että minulla on vapaat kädet neuvotella kenen kanssa haluan, eikä mitään ole sidottu yhden kortin varaan.

– Neuvoksi sanoisin; välttäkää järjettömän pitkiä sopimuksia ja älkää ottako liian isoja ennakkoja heti. Siinä loppuu helposti luovuus, kun ottaa kauhean mällin rahaa etupainotteisesti ja teostoja ei enää tule. Tää homma ei saa olla pelkästään rahasta kiinni, vaan kaiken olisi hyvä olla sopivassa suhteessa. Malttia alkuun. Omalla kohdallani se toimi hienosti, otin sopivasti ennakkoa ja sain järkevästi recoopattua ne takaisin, eli sitä termiä käytetään yleisesti.

– Niihin aikoihin olin myös joillakin biisintekijäleireillä, jotka ovat tuttuja kansainvälisistä ympyröistä, mutta täällä niitä ei ollut silloin vielä juurikaan pidetty. Se, että tehdään yhdessä, on mielenkiintoista, vaan ei kuitenkaan minun juttuni.  Niiden tärkein anti itselleni on ollut se, että olen oppinut tuntemaan ihmisiä.

Sooloartistiksi

Jani Jalosen siirryttyä kustannuspuolelta tuotantopäälliköksi hän tarjosi Munckille mahdollisuutta laulaa itse. Petrin lähettämien demojen taso oli niin hyvä, että Jalonen vakuuttui asiasta.

– “Sä Petri rupeat itse laulamaan näitä omia laulujasi. Me tehdään susta laulaja”. Sitä piti toki hetki miettiä, koska olihan sekin mahdollisuus käynyt mielessä. En ole koskaan nauttinut esiintymisestä todella paljon, vaikka joku onkin sanonut, ettei usko sitä. Jani löi mut yhteen ruotsalaisen Patrick Isakssonin kanssa, joka taas on siellä tunnettu ja arvostettu laulaja sekä lauluntekijä. Patrickin kanssa ekalle levylle tehtiin yhdessä sävellyksiä. Silloin yhteistyö sujui, ehkä kielimuuri tasoitti suurimmat esteet. Patrick oli tekijämies, hän otti kitaran käteensä ja sanoi jees tai nou, se oli selvä peli.

Levoton prinssi

– Jotkut biisit seuraavat uraa, minulla se on Levoton Prinssi, joka ilmestyessään 2003 soi 7.000 kertaa sinä vuonna. Siinä on puolet liikaa. Sen laulun tein alun alkaenkin itselleni. Säkeistö oli aluksi erilainen, kunnes menin Patrickin luokse Ruotsiin. Lauluun tehtiin 3-4 erilaista tekstiä ja Matti Keränen vielä teki lopullisesta tekstistä puolet. Ei se sen kummallisempaa ollut, yksi ilta ja se oli siinä. Tuottajat tekivät siitä radioystävällisen.

– Hetken aikaa viihdyin artistina, mutta en kauaa. Se jotenkin kuihdutti luovuutta. Parin levyn jälkeen keikkajärjestäjien ja yleisön suosio hiipui sen verran, että tilanteesta oli helppo lähteä. Samoihin aikoihin mua pyydettiin tuottamaan toisten juttuja ja biisejäkin meni kaupaksi, joten paluu näihin tekijähommiin oli lähes itsestään selvä. Siinä roolissa näenkin itseni parhaiten.

Rajat hämärtyvät

– Eri musiikkien väliset rajat ovat kuin veteen piirrettyjä viivoja. Kuka sanoo mikä on iskelmää ja mikä poppia? Uusi sana on nykyaikainen iskelmä. Jotkut radiot haluavat tehdä selvän rajan, vaikka se ei oikeastaan liity mihinkään muuhun kuin siihen, että joku on päättänyt panna paalun johonkin tiettyyn paikkaan. Tuo on iskelmää, koska se tuli tietystä paikasta ja tuo on poppia, koska se taas tuli tuolta. Se on heidän juttunsa ja tehköön rajat, jos niin haluavat.

– Hyvä esimerkki on jotkut Rasmuksen biisit, kun ne esitetään akustisesti ja ilman sitä musiikkivallia, niin sehän on hyvin lähellä iskelmää. Jätkät on kuitenkin rock, ja niin se juttukin on rock. Iskelmässä on tällä hetkellä tietty pophenkisyys vallalla ja siksi teen sitä mielelläni. Itse en halua tehdä keinotekoisia rajoja. Iskelmän murros on ollut jo pitkään käynnissä ja tuntuu, että just nyt kaikki sekoittuu enemmän kuin koskaan.

– Rajaa ei enää ole ja perinteisillä tanssittajilla on taas ihan oma juttunsa, sillä on jostain syystä nykyään vaikea päästä radioihin. Uskon kuitenkin, että se tulee säilymään ja voimaan vahvasti tanssikulttuurin vanavedessä, vaikka se ei olekaan minun juttuni.

– Tekeminen on sellaista, että luovuus menee sykleissä. Monet elämäntilanteet myös ruokkivat tekemistä. Ei kannata kuitenkaan erota saadakseen hyviä biisejä. Joskus tekeminen on vaikeampaa, ja se pitää vain hyväksyä, ei siinä sen kummempaa. Tulevaisuuden näen valoisasti, tuotantoja on paljon ja niitä on mukava tehdä. Parikymmentä laulua vuodessa on sellainen sopiva määrä, joka syntyy ilman kovia synnytystuskia. Toivon, että laatu säilyy, biisejä pyydetään jatkossakin ja voin seistä näiden juttujen takana.