Tosin sitä soitettiin monia tyylejä yhdistellen ja vahvasti huumorilla ryyditettynä. Iskelmälliset sekä jopa pop- ja rock-mausteet olivat keitoksessa mukana. Pitkän linjan ravintolamuusikkoina karaistuneet ja kyntensä hioneet kolme muusikkoa olivat yhteisnimeltään Solistiyhtye Suomi. Jo ryhmän kolmas pitkäsoitto Rilluttele yö vuonna 1983 myi kultaa.

Lauluja silloin tällöin säveltänyt yhtyeen voimahahmo Pekka Hartonen aloitti aktiivisen säveltämisen noin kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen kynästään on lähtöisin mm. Kirkan, Veikko Lavin, Matti Eskon, Jaakko Tepon ja Tarja Ylitalon levyttämiä lauluja. Sävellyksiä on syntynyt pari sataa, yhteensä biisejä Teostossa on noin 300.

Solistiyhtye Suomen tunnetuimmaksi kappaleeksi on kasvanut Mahtava peräsin ja pulleat purjeet (säv. Jori Sivonen, san. Vexi Salmi). Vuosien saatossa huikean suosion saavuttaneen legendaarisen tanssibändin taival päättyi Hartosen sairastumisen myötä. Yhtye soitti viimeisen keikkansa 1. lokakuuta 2005.

Grammari imaisi koulupojan

Pekka Hartonen on lähtöisin työläisperheestä, johon hän syntyi Heinolassa 1947. Isä teki kaikenlaista, muun muassa metsätöitä, joiden parissa Pekkakin aloitti propsin kuorimisen jo ennen kouluikää. Äiti oli tehtaassa töissä. Elettiin vuotta ennen kansakouluaikaa 1950-luvun puolivälin kieppeillä kun poika löysi musiikin.

– Tietojeni mukaan ei suvussa ollut muita musiikin harrastajia. Kiinnostuin kun kaverilla naapurissa oli veivattava grammari. Alkoi kova savikiekkojen kuuntelu, Olavi Virtaa ja Erkki Junkkarista. Tykkäsin kovasti Jorma Ikävalkosta, hänellä oli lupsakka ääni.

– Imitoitiin erilaisia instrumentteja; kaveri oli itse innostunut laulamaan ja minä hapuilin jotain haitaria. En osannut soittaa, mutta korvikkeena toimi joku itse väsätty peli, mielikuvitusta käytettiin.

Kansakoulu alkoi lupaavasti, mutta kun poika siirtyi lyseoon, alkoi musiikki kiinnostaa niin paljon, että mielenkiinto hajaantui. Vähän yli 10-vuotiaana Pekka sai ensimmäisen kitaransa.

– Eräs kaverini oli ammattikoulussa ja hän teki akustisen teräskielisen, joka on mulla vieläkin. Muistan hänen tehneen kitaraani pitkään ja hartaasti ja eräänä päivänä se oli valmis. Silmät palaen painuin katsomaan – hieno se oli ja soikin hienosti. ”Tää kuule maksaa 25 markkaa”, sanoi kaveri. Eihän se silloinkaan mikään summa ollut, mutta meidän perheelle iso raha. Puhuin äidille ja hän suostui maksamaan.

Siitä kaikki lähti. Rautalankamusiikki nosti venyväkielistä päätään 1960-luvun puolivälin kieppeillä: Oli The Sounds, Johnny, Jormas; Danny aloitti tuolloin myös. Ulkomaisista vaikuttajista Beatles ja Rolling Stones jakoivat nuoret: kuka kannatti kumpaa? Pekka ei valinnut puolta, vaan tykkäsi molemmista.

– Totta kai perustettiin kitarabändi. Haalittiin jostain mikrofonit ja liitettiin ne vanhoihin putkiradioihin, jotka toimivat vahvistimina. Soiteltiin omasta mielestämme tosi hyvin.

Bändissä syntyi nopeasti tilanne, jossa ryhmään kuului liian monta kitaransoittajaa. Pekka, 15 vuotta, ryhtyi basistiksi.

– Sille tielle jäin. Tuntui vähän oudolta: mitäs tästä tulee… En tiedä oliko eka, varsin hurjan näköinen bassoni jonkun paikallisen rakentama, mutta oikeasta musiikkikaupasta Heinolassa sen ostin. Bändimme oli jo puoliammattilainen bändi kun Johanssonin Markku pisti pystyyn MJ Sekstetin, jossa olin sitten basistina ja solistina. Käytiin ihan oikeilla keikoilla ja se oli tosi hienoa. Soitettiin tanssimusaa, aika paljon jazzia ja evergreenejä. Myös muun muassa Monkees-biisejä, joita kuuli ja näki telkkarista.

Keikkamuusikkona jo teini-iässä

Semmoista kahtiajakoa ei sentään ollut, että Beatles vai Monkees -kannattaja?

– Ei, sitä ei ollut. Eivät olleet ihan samassa maailmassa! Mutta he esittivät hienoja biisejä myös. Ja olihan Monkees ensimmäisiä tuotteita: se tehtiin TV-katsojia varten. Ei ne osanneet soittaa mitään. Menivät sitten studioon ja oikea bändihän siitä tuli.

Pekka soitti monissa muissakin yhtyeissä ja keikkaili nuorena kaverina nimenomaan Heinolassa. Ravintolakeikkoja oli paljon, lähinnä Markku Johanssonin yhtyeen basistina, leivän syrjässä kiinni pysyen. Heti 18 täytettyään Pekka astui sotapalvelukseen; armeija-aika kului Lahdessa Salpausselän IT-patteristossa.

– Silloin kypsyi ajatus, että haluan muusikoksi. Olin käytännön muusikko ja teorian tietämys oli siinä vaiheessa vielä aika huonoa. Armeijan jälkeen soittelin lahtelaisissa bändeissä, Valto Nikulaisen Orkesterissa ja Pekka Nurmikallion Orkesterissa.

– Vuonna 1969 kävin Jyväskylässä pyrkimässä musiikkitieteen opiskelijaksi ja pääsin sisään. Laitos oli silloin vielä aika alkutekijöissään, opiskelijoita oli vähän, eikä voinut lusmuilla toisten selän takana. Piti opiskella kaikenlaisia asioita. Se oli oikea tehokurssi, joka avasi musiikkia uudella tavalla. Ajatuksena oli hankkia ammattitaito musiikin opiskelun kautta, että olisi aihetta pitää itseään ammattimiehenä. 

– Pääsykokeessa kyseltiin lähinnä musiikin historiaa ja olin sitä päntännyt. Todella vaikea paikka oli soittaa kenraalibassoa pianolla – enkä ollut koskaan soittanut pianoa. Harjoittelin huolellisesti vuokraamallani pianolla ja kelasin päivittäin läpi koraalikirjaa. Sen verran hyvin soitin, että pääsin sisään. Koraalien soittaminen oli kyllä aikamoinen ponnistus.

Pekka opiskeli yliopistossa keikkailun ohella. Ajatuksena armeijan jälkeen oli ollut ryhtyä musiikkiterapeutiksi. Opintojen aikana kuitenkin selvisi, ettei ala kiinnostanut niin paljon. Pekka suoritti musiikkitieteen osuuden lukuun ottamatta cum laude -seminaaria. Sivuaineita ei ollut, vaan pelkkä musiikkitiede, jonka hän koki olevan kovin kaukana käytännöstä.

– Opiskeluun ei kuulunut mitään instrumenttia – paitsi se kenraalibasso. Koin sen hirveänä puutteena. Aloin omin päin soittaa huilua päivittäin. Vuoden pari soitin ja otin siten kontaktia orkesteri-instrumenttiin.

Huilunsoitto jäi kun Pekka lähti päätyökseen soittamaan bassoa ja laulamaan keikoilla. Terapeutin ammattikin olisi vaatinut oman kasvatustieteellisen sivuaineensa. Opinnot feidautuivat taka-alalle miehen paneutuessa käytännön musiikkiin. Kaikkiaan yliopisto-opinnot kestivät 3-4 vuotta, samalla koko ajan keikkoja tehden. Luennoille Pekka ehti lopulta enää pari kertaa viikossa.

Oliko keikkoja jo silloin ympäri maata?

– Kyllä oli, mutta keskipiste oli Lahti. Hyvinkäällä soiteltiin paljon, mutta myös pienemmillä maalaispaikkakunnilla, enimmäkseen kuppiloissa. Tanssilavatkin olivat vielä voimissaan ja tango oli edelleen suosittua. Nikulaisen ja varsinkin Nurmikallion bändien kanssa soitettiin tanssilavoilla ympäri Suomea.

Tiikereitä ja Pyhimyksiä

Jo 1970-luvun alkaessa Pekka jäi pois Nurmikallion bändistä. Parin kaverinsa kanssa hän pisti pystyyn ravintola-trion Tiikeri, kokoonpanolla hammond, basso ja rummut. Tiikeri ilman haita?

– Joo kyllä. Se trio oli aika helkkarin suosittu. Siihen aikaan ravintoloissakin soitettiin hyvin monipuolista musiikkia.

Pekka muistelee Nino Rotan sävellystä A time for Us, joka on rakkausteema Franco Zeffirellin elokuvasta Romeo ja Julia.

– A-osa meni neljään ja B-osa kolmeen; muistan kuinka huvitti ettei se ollenkaan tökkinyt silloin, kukaan ei tullut sanomaan että ei näin. Jos tänä päivänä esittäisi sen tanssipaikalla, se olisi kuolemantuomio!

Trio Tiikeri soitti ravintoloissa vuosikausia. Välillä kokoonpano paisui kvintetiksi nimeltä Prince. Oliko kytköstä johonkin tupakkavalmistajaan?

– Oli, jotain pientä kytköstä oli. Princen jälkeen soitin monta vuotta yhtyeessä Rolf Bergström ja Pyhimykset, siinä bändissä olin kahteenkin otteeseen. Olin jo muuttanut tänne pääkaupunkiseudulle asumaan ja jotenkin teki mieli lähteä poikien kanssa kiertelemään Suomea. Siihen aikaan tehtiin kuukausi duunia yhdessä paikassa. Pyhimykset oli hieno pesti.

Kolmen miehen iso orkesteri

Solistiyhtye Suomen esiaste syntyi vuonna 1978 kun  Randy Korlin ja Lassi Marttila tulivat ehdottamaan Pekalle yhteistyötä ja syntyi trio nimeltä Luxusband. Pekka oli tuolloin soittanut Rolf Bergström ja Pyhimykset -yhtyeessä. 

Randy oli Pekan tuttu jo Pyhimysten riveistä; Kalervo oli oikea etunimi, mutta lääninhallituksen päätöksellä hän muutti nimensä Randyksi. ”Jos sanot vielä Kalervoksi, niin joudut linnaan!” kertoo Pekka urkurin sanoneen.

– Kyllä naurettiin. Kaikkihan tunsi hänet Randyna, joten se oli ihan okei.

Lassi Marttila sen sijaan oli Pekalle uusi tuttavuus. Luxusband säesti monia nimekkäitä solisteja, kuten Lea Lavenia ja Kari Tapiota sekä Armia ja Dannya duon ensimmäisellä live-keikalla.

– Säestettiin monia laulajia, mutta enimmäkseen toimittiin ravintoloissa. Luxusband oli erittäin suosittu ja töitä riitti. Siihen aikaan oli Saturday Night Fever tosi kova hitti ja siinä elokuvassa oli vaikka kuinka paljon niitä Gibbin veljesten biisejä. Rupesi tökkimään, kun ne meni korkeammalta kuin lääkäri määrää. 

– Päätimme poikien kanssa, että tässä on meidän tie; nyt jäi Saturday Night Feverit. Tuohon aikaan tanssipaikalla 70-80-lukujen vaihteessa soitti rokkibändi tai disko-orkesteri ja jos menit bändille ehdottamaan että soittakaa joku humppa, niin sieltä kyllä tuli mitä vaan vastaukseksi. Jos humppaa joskus soittivat, niin se oli aina väkisin tehtyä ja vähän sinne päin.

Miehet päättivät perustaa oikein kunnon humppaorkesterin. Pekka pitää sitä suorastaan kulttuuritekona.

– Aika kovan työn takana se oli. Tänä päivänä tanssibändejä on vaikka kuinka paljon, mutta silloin ei ollut. Randy oli lapsesta alkaen soittanut haitaria ja pärjäsi nuorten SM-kisoissakin palkintosijoille asti. Hän oli helkkarin hyvä haitarinsoittaja. Randy kelaili ensin aikansa haitarillaan ja vanhat muistot palasivat mieleen. Itse olin kerännyt savikiekkoja ja sieltä rupesin tutkimaan mitä on tehty. Ainoat idolinikin löytyvät sieltä: Matti Jurva ja Tatu Pekkarinen. Niistä kundeista ajattelin, että näähän on olleet kovia jätkiä. Eihän Jurvakaan mikään laulumestari ollut, mutta hänellä se kokonaisuus toimi aivan mielettömän hyvin. Matti Jurvan keikoilta kopsasin aiheita ja niitä tehtiin sitten levyillekin.

– Orkestereista ihanteeni oli Dallapé, iso kokoonpano. Toinen puoli ideaamme oli soittaa trio-kokoonpanolla todella taitavasti ja pyrkiä kuulostamaan isolta orkesterilta. Halusin tehdä Dallapé-musiikkia kolmeen mieheen.

Kuulostaa kunnianhimoiselta!

– Se oli sitä! Siinä joutui soittamaan yli soittimien joka jätkä, että sai kuulumaan muka sektiota, tuli todella kiire välillä. Avainpointti oli, että kaikki tehtiin helpon näköisesti, ikään kuin kuka tahansa pystyisi sen tekemään. Hymy huuliin – ja kun tanssiyleisön joukossa oli aina haitarimusiikin ystäviä ja soittamisen harrastajia yleensäkin, oli hienoa saada se kaikki kuulostamaan siltä että tämän osaa kuka vaan. Helppoa ja hauskaa. Otettiin tiukka kontakti yleisöön ja kerrottiin huimia tarinoita.

– Ensi alkuun oli vaikea saada tanssijärjestäjiä vakuuttuneiksi siitä, että kolmihenkinen humppatrio saisi paikan soimaan. Vajaan vuoden vakuuttelun ja paahtamisen jälkeen se meni läpi. Alussa bändissä olikin oikeastaan neljä jäsentä: neljäs kundi oli myyjä ja hän tekikin kovan duunin.

Vuosikymmenen vaihteessa syntyi Solistiyhtye Suomi. Mistä humoristinen nimi?

– Nimi vaihdettiin soittaessamme vielä Luxusband-nimellä Espoon Korpilammella. Esitettiin siellä monta kesää ohjelmakokonaisuutta Kesäilta Korpilammella, pelimannimusiikkia ulkosalla. Meillä oli paljon esiintyjävieraitakin. Jossain vaiheessa iltaa siirryttiin yläravintolaan soittamaan viihdemusiikkia samalla kun ihmiset söivät pöydästä. Illalla joskus kello 10 jälkeen sitten yökerhoon soittamaan rock and rollia. Se oli aika rankka koulu, neljän kesän pituinen.

Hotelli Korpilampi julkaisi vuonna 1980 LP-levyn, jolla esiintyivät kansantanssiryhmä Karjalan nuoret, jotka myös lauloivat, ja Solistiyhtye Suomi.

– Samana kesänä joku porukastamme oli tuonut urkujen taakse lapun, jossa luki Solistiyhtye Suomi. Se oli erittäin tarkkaan harkittu nimi, joka tuli tietysti Seitsikosta ja Otavasta, jotka olivat erittäin suosittuja torvisoittokuntia. Nimi kertoo millaista musiikkia on tulossa: perinteistä suomalaista musiikkia.

Pekan mielestä alkutaipaleen buumiin sisältyi se kulttuuriteko, että ruvettiin käyttämään perinteisiä bändejä. Tuolloin 80-luvun alussa lähti liikenteeseen myös Topi Sorsakoski ja Agents.

– Ne oli enemmän rock kuin me, ja enemmän julkisuudessa, mutta tekivät myös tavallaan samaa juttua. Esa Pulliainen sanoi, että kaikki biisit on jo sävelletty.

Toisaalta joo, ja toisaalta melkein kaikki on vielä tekemättä.

– Niin, vanhoja ralleja hekin esittivät. Meidän jälkeen keikalla oli toisena bändinä Yölintu, he olivat tosi nuoria poikia. Olisivat varmasti pärjänneet ilman meitäkin, mutta oltiin toisaalta samassa putkessa, siinä mikä lähti Solistiyhtye Suomesta.

Tässä on jotain rock and rollia

Debyyttilevy tehtiin 1981. Keikkoja bändi soitti pelkästään triona niin kauan kunnes Randy Korlin sairastui eikä voinut enää soittaa haitaria. Vuonna 1985 tuli mukaan korvaava haitaristi, mutta fiilis ei ollut enää sama. 1990-luvulle tultaessa mukaan otettiin kaksi haitaristia ja homma toimi kvartetilla hyvin vuoteen 1993 asti. Uudistuneen yhtyeen jäsenet olivat Pekka Hartonen, basso ja laulu, Lassi Marttila, rummut ja laulu, sekä Martti Honkanen ja Markku Rönkkö, molemmilla harmonikka ja laulu. Vuoden 1991 CD-albumilta Viisastenkerho lohkaistu Kallen valssi (säv. Hartonen, san. Ilkka Vainio) soi noihin aikoihin tiheään radiossa. Kappale voitti Veikko Lavi -laulelmien loppukilpailun Vehkalahdella samana vuonna.

– Jo vuonna -81 oltiin päätetty, että 10 vuotta tehdään tätä hommaa. No, lähes 13 vuotta siinä meni. Bändin hautajaisetkin oltiin sovittu jo alussa: Ravintola Josafatissa Helsingissä 30. päivä elokuuta 1993. Ja silloin ne myös pidettiin.

Harvoinpa hautajaisia suunnitellaan tarkkaan etukäteen. Ilta videoitiin ja yhtyeelle jaettiin siellä kultalevykin. Tyyli ja musa oli teillä bändin koko elinajan sama?

– Kyllä, se oli letkeää perussuomalaista perustanssimusiikkia, hymy huulilla esitettynä, mutta vakavasti. Monet sellaiset ihmiset, jotka eivät humppamusiikista tykänneet, tykkäsivät silti. He sanoivat, että ”tässä on jotain rock and rollia”. Jokin yhtymäkohta siinä oli, ehkä se kun oltiin niin monenlaista tyyliä soiteltu.

Vahvistan ajatuksen: yhtyeen levyillä on monenlaista tyyliä, tangoa, valssia, foxia, ja siinä humpassa ihmeellisellä tavalla pop- ja jopa rock-svengi, soiton tiukkuus.

– Joo, itsekin yritettiin joskus analysoida mikä se juttu on. Yksi avaintekijä oli – kuten jenkassakin -, että Randy soitti haitarilla myös ihan omia bassokulkujaan, ja minä taas sähköbassolla omiani. Syntyi jotain kummallista sekamelskaa. Tämäkin on tärkeä pointti: kerran kun tehtiin levyä, ihmeteltiin mitä helvetin jollotusta tuolta kuuluu… Randy haitaria soittaessaan siellä samalla hymisi ja lauloi mukana!

Haitarin Glenn Gould!

– Kyllä! Ja Randyn tyyli soittaa kiihdytti meitä muitakin hurjaan raivoon. Randy ajoi aina soittamisen ihan kuilun reunalle saakka – muttei mennyt kuitenkaan yli. Salon Jaakko, joka oli Finnlevyllä pomona, sanoi kerran haluavansa levyille haitaria soitettavan juuri niin kuin Korlinin Randy soittaa. Jakke tykkäsi kovasti ja hänhän oli just se henkilö joka sanoi, että tällä sovituksella tehdään. Pitkäaikainen tuottajamme Jori Sivonen aikanaan vei demomme Jakelle, josta tuli meille varsin merkittävä henkilö matkan varrella.

Demo sisälsi uusia sovituksia vanhoista kappaleista, mm. Kaksi kolpakkoa, neiti ja Linjuripolkka. 

Kukaan ei puuttunut Solistiyhtye Suomen omiin sovituksiin?

– Ei. Varhemmilla levyillä tosin Lasasen Pentti soittaa klanikkaa, tenoreita tai alttoa, mutta hän teki sen aina valmiin taustan päälle. Pena kuunteli mitä oltiin tehty ja soitti sitten omasta päästään upeita arreja. Todellinen tyyliniekka.

Uuden vuosituhannen kvartetti

Audiovoxin Ilkka Vainion suostuttelemana Solistiyhtye Suomi aloitti monen vuoden tauon jälkeen uudelleen vuonna 1999. Petri Parkko, rummut, ja Pasi Suikkanen, haitari, liittyivät uusina mukaan. Marttilan Lassi oli jo muuttanut Italiaan matkailuyrittäjäksi. Randy Korlin soitti haitarin ohella myös koskettimia. Uuden kvartetin ensilevy Elämän tsa tsa tsa ilmestyi vuonna 2000. Comeback oli menestys niin yleisön kuin mediankin keskuudessa.

Solistiyhtye Suomen olennainen soundi syntyi Pekan mielestä Randyn kanssa lauletuista stemmoista.

– Se vaati omaperäisyyttä: toinen lauloi välillä ylä-ääniä ja toinen jotain muuta. Pikku anekdootti tähän: Lentäjän valssi jouduttiin soittamaan jossain. Hain nuotin valokopion, oli vain yksi. Se oli tellingillä jolloin Randy näki ekan sivun paremmin – hän lauloi sitä melodiaa -, ja minä näin tokan sivun paremmin – ja lauloin sitä melodiaa. Hyvin toimi!

Yhtyeen tavaramerkiksi muotoutuivat humoristiset kappaleet; Jorma Toiviainen teki uusia sanoituksia vanhoihin biiseihin. Yksi oli Me soitetaan humppaa, alun perin Paula Koivuniemen laulama hitti Kuuntelen Tomppaa (säv. Esa Nieminen, san. Pekka Laaksonen).

Kuka keksi tehdä Loimaasta biisin (Boney M -hitti Belfast)?

– Ehdotin Toiviaiselle, että alkuperäisen lailla siinä pitää olla selkeän painotteiset tavut – kuten Loi-maa! Jotenkin Jorma päätyi siihen. Siitä tuli oikein hauska!

Korsuorkesteri   

Toinen erittäin suosittu orkesteri, jonka voimahahmoihin Pekka on kuulunut, on jatkuvasti kovassa iskussa oleva, helmikuussa 1990 perustettu Korsuorkesteri. Tuttavuus Pepe Kovasen ja muiden kanssa alkoi voitosta vuonna 1994 Ylläksellä Tanssiorkesterien SM kilpailuissa (SMORK). Pekka työskenteli tuohon aikaan levytuottajana Audiovoxilla.

– En tuntenut poikia vielä silloin, kun bändiä vetävä Kovasen Pepe soitti: he tekevät levyn, voinko tulla tuottamaan sitä. Ilman muuta! Askaroitiin yhdessä monenlaista ja asiat menivät siihen malliin, että liityin siihen orkesteriin 1995. Olin kaikkiaan kolme ja puoli vuotta pystysolistina asepuku päällä.

Syksyn Sävel 1995 meni hienosti. Pekka Hartosen säveltämä valssi Perunan kukkiessa sijoittui kilpailussa kolmanneksi.

– Oltiin Korsuorkesterin kanssa jossain Pelimannipäivillä Miehikkälässä tai vastaavassa isossa happeningissä. Seuraavana päivänä oli keikka Lapissa – perhana, keikka kun loppui, piti lähteä Miehikkälästä kohti Rovaniemeä. Kovanen ajoi bussia ja aamuyöllä heräsin ja kömmin katsomaan Pohjanmaan peltolakeuksia. Perunat oli kukassa! Vaikka oli aamuyö, soitin välittömästi Toiviaisen Jormalle: kun on kaikenlaisia oliivien kukkiessa -lauluja, niin teepäs biisi Perunan kukkiessa. ”No selvä!”

– Kun päästiin majapaikkaan Rovaniemen lähellä, siellä se teksti odotti. Kahdesta sanasta hän teki hurmaavan rakkaustarinan. Sitä ovat monet käyttäneet häävalssinakin.

Korsuorkesteri oli toisenkin kerran mukana Syksyn Sävelessä: 1998 finaalissa saman kaksikon kynäilemä Sylin täydeltä pääsi kymmenen kärkeen. Tammi-helmikuussa 1999 Pekka jäi pois yhtyeestä. Bändi oli niin suosittu ja keikkoja liian paljon silloiseen elämäntilanteeseen nähden.

– Se oli bändi, jossa olin eka kertaa pystysolistina, siihen asti olin aina myös soittanut bassoa. Jotenkin soittamisessa lihasmotoriikka liittyi siihenkin, että osasi sanat. Kun ei ollutkaan bassoa kädessä, oli tilanne ihan outo. Katselin muita solisteja toisella silmällä, kun viittelöivät kaikella tavalla – se oli niin kornin näköistä, että päätin olla tekemättä mitään.

Korsuorkesterin alkuaikojen kappaleet olivat tyylillisesti yleensä hyvin lähellä Solistiyhtye Suomen maailmaa: vanhoja biisejä ja uusiakin, jotka kuitenkin olivat enemmän kuriositeetteja. Ohjelmisto ei kuitenkaan ollut huumoripainotteista Solistiyhtye Suomen tapaan.

– On kova juttu olla onnekas tässä asiassa. Olen kaksi kertaa saanut kokea sen kun ihan tyhjästä lähteneestä bändistä tulee todella suosittu. Korsuorkesterille se tapahtui heti SMORK-kisan voiton jälkeen. On koettu mahtavia hetkiä.

Vaikka Pekka jäi pois Korsuorkesterista yli 10 vuotta sitten, ovat hän ja bändi pitäneet tiiviisti yhteyttä. Korsuorkesterin kunniajäsen toimi tuottajana uudella, tämän vuoden huhtikuussa ilmestyneellä levyllä Korsuorkesteri Abbey Roadilla, joka on yhtyeen viidestoista pitkäsoitto. Myös merkkivuosikonsertteja Lappeenrannassa on toteutettu yhdessä.

Keikkailu oli lopetettava vuonna 2004 Pekan jouduttua sydänleikkaukseen synnynnäisen läppävian takia. Pari kolme viikkoa leikkauksen jälkeen hän sai aivoinfarktin; jokin hyytymä oli lähtenyt liikkeelle.

– Olen toipunut tosi hyvin. Olen joutunut näkemään paljon katkerampia kohtaloita sairaalassa. Pääsin tosi vähällä. Sydänviat ja syövät mukaan lukien aivoinfarkti on kolmanneksi yleisin kuolinsyy. Ainoa vika mikä jäi, on oikean käden motoriikassa. Harjoittelin kuntoutuksessa oikein työkseni, muttei se paremmaksi tullut. Ihan riittävästi toimii silti.

Huumori on esitettävä tosissaan

Pekan oma sävellystuotanto koostuu enimmäkseen valmiisiin teksteihin tehdyistä ralleista. Sävellyksiä on levytetty pari sataa, tekstejä hän on väsännyt ehkä kymmenisen kappaletta.

– On vaikea selittää, miten se mekanismi toimii… Sävellettävä teksti alkaa heti soida päässä, kuin päättymätön nauha. Joskus syntyy ihan valmis biisi saman tien, joskus ei. Joku asia voi jäädä vaivaamaan: pitää keksiä teeman pätkä. Mitä pidempään työstäminen kestää, sitä huonompi lopputulos. Pitää tehdä spontaanisti.

Sovittaminen ja harmonian rakentelu saattaa kestää pitkäänkin kunhan idea ja melodia ovat olemassa. Sävellys- ja sovitustyössä Pekka käyttää akustista kitaraa ja pianoa sekä myös syntikkaa ja muita elektronisia laitteita. Työhuoneesta löytyvät Solton (Ketron) sekä Yamahan digitaalinen työasema-tallennin, joka sisältää kaikki efektit.

– Sain Kullervo Linnan palkinnon 2001 ja päätin että sitä rahaa en käytä meetvurstiin. Työasemat oli just tulleet, hankin Yamahan ja kaveri opasti sen käytössä. 

Sävellyksiä on syntynyt kuitenkin ilman tekstiäkin?

– Joskus joku teema rupeaa vaivaamaan päätä ja pitää mennä pianon ääreen kirjoittamaan nuotille. Monesti herään yöllä kun biisi soi päässä kuin tauti; siinä sitten puoliunessa hyreksii, ”kyl mä tän aamul muistan”.

Virhepäätös!

– Aivan. Aamulla ei muista mitään. Kerran heräsin pakottavaan teemaan ja poikkeuksellisesti soivat päässä sanatkin. Päätin kammeta sängystä, kirjoitin ylös ja menin tyytyväisenä nukkumaan. Aamulla kokeiltuani totesin, että hyvä biisi mutta Paul Simon vain on tehnyt sen mua ennen. Ikävä kyllä!

– Spontaanisuus on tärkeä juttu. Parhaiten toimii kun melodialinja alkaa ensin tulla, kun pystyy rakentamaan hyvistä oivalluksista. Teollinen lopputulos ei ole hyvä, omalla kohdallani ainakaan. Jos on olemassa melodia ja harmonia, pitää saada oikea tunnelmakaari aikaiseksi. Melodia syntyy nopeasti, mutta sovittamiseen ja funtsaamiseen voi kulua paljon pidempi aika.

Huumori on vaikea ala ja monet eivät hyväksy sitä musiikissa.

– Olet ihan oikeassa. Se onkin taitolaji, että pystyy sen tarjoilemaan ja annostelemaan oikeassa suhteessa. Huumori on ihmisen luontainen osa ja pitää hänet käynnissä, vaikka elämässä menisi vähän huonomminkin. Kun esittää huumorimusiikkia, sitä ei voi vain esittää ja rallatella, vaan tarinaan täytyy heittäytyä tosissaan ollakseen katu-uskottava. On paneuduttava ihan täysillä ja uskoa omat juttunsa.

Muuten menee sketsiviihteen tai pelleilyn puolelle.

– Niin justiinsa. Pitää löytää tarina, joka esitetään lupsakkaasti, kuin huvittuneena ulkopuolisena tarkkailijana. Ymmärtäväisenä. Hyväksyen tilanteen, mutta näkien siinä erilaisia sävyjä. Huumorimusiikin tekijöitä on aika harvassa… Oli iso tappio kun Jaakko Teppo sairastui ja lopetti, viimeinen elävä legenda. On kyllä esim. Mikko Perkoila, mutta hänen musansa vaatii kuulijalta paljon enemmän keskittymistä. Tykkään kyllä hänen ralleistaan. Itse en varsinaisesti kupletteja ole tehnyt, vaan huumori on mausteena mukana.

Sinullahan on sukulaissieluja rockin puolella, Turo’s Hevi Gee, jotka myös muuntelevat vanhoja kappaleita huumorin voimalla.

– Niin on, ihan totta. Tekstintekijöistä haluaisin mainita myös Jukka Itkosen, jonka kanssa olen tehnyt paljon. Itkosella on huikeita kielikuvia, aivan mahtavia. Tein myös Aappo I. Piipon kanssa, joka on enemmän iskelmän tekijä, mutta nekin olivat tarinoita, eivät pelkkää perusiskelmää.

Pekka on ollut eläkkeellä kolme vuotta. Silloin tällöin hän käy huvikseen keikoilla. Eläkepäivien askareisiin kuuluu myös punaviinimarjojen pakastusta ja sekamehun tekoa.

– En ollut moneen vuoteen edes kuunnellut musiikkia; nyt olen vuoden verran kuunnellut ja tehnyt sävellyksiä. Korsuorkesterin uudelle levylle lauloin pari kolme laulua. Huvikseni soitan bassoa joskus, mutta vikkelämmissä kuvioissa ei käsi oikein toimi. Laulu toimii ja parin päivän treenillä saa ilman kulkemaan. Nykyään ilman tupakanpolttoa se kulkee kyllä. Aloin vakituisesti polttaa hyvin nuorena. Siihen aikaan se ei kato ollut vaarallista.

Ei niin, ja se oli komeeta.

– Just näin. Pari Toiviaisen tekstittämää pitäisi tällä viikolla saada valmiiksi. Toinen uusi biisi menee Korsuorkesterille ja toinen johonkin Jorman omaan projektiin.