Kimmo Pohjonen aloitti kymmenvuotiaana haitarinsoiton Viialan pelimannipiirissä. Se ilahdutti vanhempia, ja pieni haitaristi aikuisten joukossa sai paljon huomiota. Kaveripiirissä soittoharrastuksella ei paljon elvistelty, ei varsinkaan siinä vaiheessa kun kiljunteko, kotibileet ja mopot alkoivat kiinnostaa. Soitto jatkui pienestä häpeästä huolimatta.

Viisitoistavuotiaana Viialan virtuoosi kuuli Sibelius-lukiosta, alkoi petrata kouluarvosanojaan ja muuttikin vuoden päästä Helsinkiin. Sibelius-lukion jälkeen Pohjonen opiskeli Helsingin konservatoriossa klassista ja sitten Sibelius-Akatemiassa kansanmusiikkia.

Uransa ensimmäisen vuosikymmenen hän soitti monissa kokoonpanoissa suurella intohimolla, mutta pohtien, mikä olisi se oma juttu musiikissa. Kolmekymppisenä homma alkoi hahmottua: Pohjonen halusi tehdä haitarista elektronisen ja akustisen soittimen yhdistelmän, kehittää uusia saundeja ja säveltää itse musiikkinsa.

– Minusta ei olisi ikinä tullut tämäntyyppistä taiteilijaa, ellen olisi opiskellut 80-luvulla. Silloin annettiin aikaa opiskella, ja mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita. Nyt opiskelijat on kuin broilereita: nopeesti ulos koulutusputkesta. Kyllä siinä omaperäisyys ja luovuus karsiutuu, mikä on järkyttävää. Ihan järjetön suuntaus tämä, että pitää saada valmistuneita nopeasti, jotta yliopistot saavat rahansa.

Sooloura lähti käyntiin jo ensimmäisestä kansainvälisestä konsertista, joka oli Womex-messuilla Berliinissä vuonna 1997.

– Luulin, ettei touhuni kiinnostaisi ketään, mutta olinkin onnekas. Ihmiset yleensä ajattelevat, ettei haitarilla voi tehdä kuin joko hilipatipippaata tai muniinpuhaltelua. Soittimeni kapea-alaisuus onkin antanut mielettömän etulyöntiaseman ja mahdollisuuden yllättää. Ja ihmisethän tykkäävät yllätyksistä.

Haitarin Jimi Hendrix, Vin Diesel, Björk ja Batman. Avatgardistinen paljepaholainen, shamaani ja mystikko. Tunnetulla soittajalla on monta nimeä, joita hän toisaalta inhoaa ja toisaalta ymmärtää.

– Keikkajärjestäjät keksivät noita nimityksiä kertoakseen yleisölle, että kannattaa tulla kuuntelemaan, vaikka täällä onkin vain haitarinsoittaja.

Intuitiota ja uskallusta

Kimmo Pohjonen on esiintynyt yli 500 kansainvälisellä festivaalilla ja maailman arvostetuimmissa konserttisaleissa sekä soolona että sooloilun ympärille kehittämillään produktiolla. Niitä on kymmenkunta. Moottorimusiikki yhdistää haitarin, maamoottorin, maatalouskoneiden ja ihmisen ääniä. Kelavalassa on improvisoitua haitarimusiikkia ja tanssia. Rautakeuhkossa lavalla haitaristin kanssa on jonglööri välineinään vanhoja rikkinäisiä haitarinpalkeita. Ideoita produktioista Pohjosella riittää jonoksi asti, ja toteuttamiskelpoiset hän valitsee intuitiolla.

– En ikinä ajattele, mitä yleisö sanoo. Luotan siihen, että jos esitys on tekijöidensä mielestä hyvä, niin sille löytyy yleisönsä, koska tunnelma kyllä välittyy. Valmiista teoksesta tuleva yleisöpalaute on toki tärkeää.

Pohjonen tykkää pitää produktionsa soolona, duolla tai triolla toteutettavina paitsi taiteellisista syistä myös siksi, että pieni kokoonpano saa helpommin keikkoja. Jos jotain isompaa tehdään, siihen tarvitaan ulkopuolista rahoitusta.

Yksi tuoreimmista produktioista, Haitaripaini (ohjaus Ari Numminen), oli pitkäaikainen haave, jonka Pohjonen pääsi toteuttamaan Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkihankkeen tuotantona.

– Kun kuulin haitaripainista kymmenkunta vuotta sitten, luulin sitä vitsiksi. Haastatellessani vanhoja painijoita ja haitaristeja sain tietää, että sota-aikana on tosiaankin järjestetty tapahtumia, joissa yhdistettiin kaksi sen ajan suosikkilajia: paini ja haitarinsoitto.

Pohjonen ajatteli, että kun haitaripainiperinteen toisi nykypäivään, siitä syntyisi jotain todella hienoa. Samalla hän ensimmäisen kerran pelkäsi lähteä toteuttamaan ideaansa.

– Kun tekee muusikoiden kanssa niin tietää, että luodaan musiikkia. Mutta Haitaripainissa kukaan ei tiennyt, mitä musiikin ja painin yhdistämisestä lopulta syntyy ja miten soittajan ja painijan kommunikointi onnistuu. Haitaripainia on osin improvisoitu ja osin käsikirjoitettu.

Haitaripainia päästiin viime vuonna seuraamaan Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Tänä vuonna se viedään ainakin Saksaan, ehkä myös Englantiin ja Yhdysvaltoihin.

Pohjosen tämän vuoden suurin projekti on spektaakkelimainen Taistelu, joka on Haitaripainin tavoin osa Turku 2011 -hanketta. Sitä esitetään Paavo Nurmi -stadionilla elo-syyskuussa. Esityksen musiikista vastaa K Cube -yhtye ja ohjaajina ovat Ari Numminen ja Kari Heiskanen.

– Taistelusta en vielä kerro enempää kuin sen, ettei se tule olemaan painiesitys. Nyt taistellaan ihan muilla tavoin kuin fyysisesti.

Marginaalimuusikon iloja

Pohjosen puhtaasti musiikillisista produktioista uusin on bändi K Cube. Trioon kuuluvat Pohjosen lisäksi Sami Kuoppamäki (rummut) ja Timo Kämäräinen (kitara). Kaikki kolme säveltävät ja tyyli on ”määrittelemätön instrumentaalimusiikki”. K Cube tekee keväällä toistakymmentä keikkaa Belgiassa ja Hollannissa. Sitten myöhemmin katsotaan, tehdäänkö levyä.

– On äärettömän onnellista toimia marginaalissa, musiikkiteollisuuden kvartaalitalouden ulkopuolella. Voi tehdä musiikkia, joka ei synny hetkessä eikä toivottavasti myöskään kuole hetkessä.

Pitkästä projektista hyvänä esimerkkinä on Uniko. Pohjonen ja elektroperkussionisti Samuli Kosminen aloittivat sävellystyön 2002, kantaesitys yhdessä maailmankuulun Kronos Quartetin kanssa oli 2004 ja äänitykset 2008. Islantilaisen Valgeir Sigurdssonin tuottama levy julkaistiin helmikuussa 2011. Uniko on Pohjosen soolouran seitsemäs levy.

– Kaikkia levyjäni myydään edelleen ajankohtaisina, mikä on hienoa. Radiossa ja televisiossa musiikkini ei saa huomiota, mutta olen onnekkaasti marginaalissa maailmalla, ja esiintymisiä siellä riittää.

Sopivaksi työtahdiksi Pohjonen on todennut 30–50 keikkaa ja korkeintaan kaksi uutta produktiota vuodessa. Taitelija-apurahat ovat mahdollistaneet omien juttujen toteuttamisen. Monella muulla taiteilijalla eivät ole asiat yhtä hyvin.

– On sääli, että arvostusta alkaa tulla vasta sitten, kun on menestynyt maailmalla. Vaatii taiteilijalta aikamoista yrittämistä, itsetuntoa ja rohkeutta kulkea sitä omaa polkua ilman taloudellista responssia. Saa nähdä kuinka kauan suomalaiset musiikintekijät jaksavat puurtaa.