Musiikintekijät -logo

Onnea, menetystä ja toivoa

Hanna Ekola Haastattelu

Onnea, menetystä ja toivoa

Laulaja-lauluntekijä, kirjailija Hanna Ekolasta piti tulla pappi, mutta suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi, kun hän hyppäsi villihevosten selkään. Matka sillä tiellä jatkuu edelleen.

Elämä on tuonut musiikillisia onnistumisia, joita Hanna ei osannut odottaa, mutta myös yllättäviä menetyksiä. Kun puoliso ja työtoveri Juha Lido Salonen viisi vuotta sitten menehtyi, moni sanoi, että Ekolan laulut taitavat olla lauletut.

– Se tuntui vieraalta ajatukselta – olenhan mä aina hankkinut leipäni keikkailemalla. Juha oli keikoilla mukana soittamassa ja myös myi keikat ja hoiti ihan kaikki käytännön asiat. Hän oli myös tuottajana mun levyillä. Jäin siis yksin monella tapaa. Me ehdittiin olla yhdessä parina ja työparina vuodesta 90 vuoteen 2008. Mutta missään kohtaa ei tullut tunnetta, että musiikinteko pitäisi lopettaa.

– Mun elämä on jakautunut kahtia. On Juhan kuolemaa edeltävä ja sen jälkeinen elämä – ja myös musiikin tekeminen.

Tärkeät Saara ja Martti

Hanna syntyi seitsenlapsiseen perheen kuudentena, vuonna 1961. Lapsuudenkoti oli Satakunnassa Illon kylässä, joka nykyisin on Sastamalaa.

– Me asuttiin ihan maaseudulla, eikä päästy musiikkiopistoon tai pianotunneille kuten kaupungissa asuvat serkut. Meidän sisarusten elämää liidasi se, että ite piti tehdä kaikkee. Me urheiltiin ja puuhasteltiin, ja meillä laulettiin aina. Kotona saatettiin yhden illan aikana laulaa koko kansakoulun laulukirja läpi, ja koulumatkat siskon kanssa taittuivat laulaen. Isä oli matkasaarnaaja, mikä sävytti meidän elämää. Seurat ja hengelliset tilaisuudet tuli tutuiksi, ja niissä me Heikkilän sisarukset aina laulettiin äänissä.

– Vanhemmat ei niinkään osallistuneet musisointiin, paitsi joskus harvoin. Lapsuuden kauneimpina hetkinä mun muistoissa on ne, kun isä säesti harmoonilla ja äiti lauloi.

Kasettimankkaa sekä Suzy Quatron ja Johnny Cashin kasetteja varten säästettiin yhdessä. Hannan sisaruksista Martti Heikkilä ja Saara Suvanto hankkivat kitarat ja alkoivat kirjoittaa omia lauluja  jo lapsina. Heidän tekemisensä musiikin parissa oli määrätietoisempaa kuin Hannan, joka ei suunnitellut musiikista ammattia.

– Saara lauluntekijänä oli mulle vahva esikuva. Hän menetti näkönsä elämänsä puolivälissä, 20-vuotiaana, ja sanoi silloin, että vaikka näkö vietiin, niin musiikkia ja laulamista ei voi häneltä koskaan viedä.

Saara sanoitti ja sävelsi ahkerasti ja sai levytyssopimuksen Polygramiin, Gugi Kokljuschkinin talliin. Hanna harrasti laulamista ja keksi äänittää kasetin äidilleen, äitienpäivälahjaksi.

– Saara lähetti sen kasetin salaa Gugille, joka sitten pyysi mua tekemään kunnon demon. Myös Saaran ensimmäisen levyn tuottaja Alihangan Jukka oli omalla tahollaan vinkannut Gugille minusta. Silloin olin yhdessä kristillisessä lehdessä töissä ja ottanut sieltä kaksi kuukautta virkavapaata gradun tekoa varten. Tuli hirvee draivi tehdä gradu jo kuukaudessa, jotta se toinen kuukausi jäisi demon tekemiseen.

Demo tehtiin veljen Martti Heikkilän biiseistä. Myös teologian gradu valmistui suunnitelmien mukaan, ja Hanna oli vihkimystä vaille valmis papin virkaan. Urasuunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Gugi innostui demosta ja tarjosi levytyssopimusta.

Ensikertalaisena studiossa

Tuottaja Veikko Samuli ei turhia puhellut, kun lauluja äänitettiin. Ensimmäisenä studiopäivänä Hanna lauloi samalla vimmalla purkkiin 11 biisiä ja toisena päivänä yhden.

– Ei mulla ollut mitään mallia siitä, miten olisi pitänyt laulaa ja miltä kuulostaa. Toisaalta ei ollut mitään odotuksiakaan eikä menestymisen paineita. En ollut koskaan ajatellut, että musta tulisi levylaulajaa. Se oli vaan jotain hauskaa, jotain mitä elämässä tapahtuu. Oletin, että mun levy löytyy muutaman kuukauden päästä Anttilan alelaarista 9,95 markalla.

Ensimmäinen single julkaistiin vuonna -90, ja sillä ollut He (säv. & san. Martti Heikkilä) esitettiin Mainostelevision levyraadissa. Katsojat äänestivät laulun suosikikseen, ja Hannalle alkoi tulla ihailijapostia.

– Mun juttuni jakoi mielipiteitä heti alusta saakka. Muutama radiotoimittaja soitti mua aktiivisesti ja sitten oli niitä, jotka eivät soittaneet lainkaan. Musta tuntuu, että kansa kuitenkin otti mut omakseen ja toivoi mua radiosta, ja siitä se lähti.

– Joissan sen aikaisissa levyarvioissa kirjoitettiin, että ”jos tästä nyt joku tulee mieleen, niin ehkä Saara Suvanto”. Se, että me ollaan siskoksia, ei ollut julkisesti tiedossa. Meitä nauratti kovasti tuo vertailu.

Yllätysmenestys

Myöhemmin samana vuonna julkaistiin singlellä Villihevosia (säv. & san. Martti Heikkilä) ja lokakuussa debyyttialbumi Hanna Ekola. Levy myi seuraavana vuonna kultaa ja myöhemmin platinaa. Hanna sai vuoden naissolistitulokkaan Emman vuonna -91. Kultaa myi myös seuraava levy Joutsentanssi (-92), jolla on pääosin Martti Heikkilän kirjoittamia lauluja.

Hanna jätti työnsä toimittajana lähti keikoille, joita riitti niin paljon kuin vain jaksoi tehdä. Oli konserttikiertuetta Matin ja Tepon kanssa, oli tanssilava- ja ravintolakeikkoja Hangosta Inariin sekä bändin että taustanauhojen kanssa. Hanna nautti työstään, vaikka se oli rankkaakin.

– Niiden aikojen arvon ymmärtää oikeastaan vasta näin vuosien päästä. Kun seuraa näitä uusia alalle tulijoita ja elää sitä kautta niitä vuosia uudestaan, niin… no, olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain joskus sellaisen laulun, jonka avulla pääsin tekemään musiikin parissa sitä perustyötä, jota teen tänä päivänäkin. Alkuvuosien hulabaloota en kaipaa.

– Suuri yleisö muistaa mut edelleen Villihevosista. Kyllähän se vähän tuntuu julmalta, tai ei ainakaan kovin mukavalta, että tulen määritellyksi ihan ensimmäisen työni kautta vielä 23 vuoden jälkeen.

Lavoilta kirkkoihin

Ensimmäiset neljä vuotta Hanna sai tehdä keikkaa omalla ohjelmistollaan, mutta sitten alkoi tulla paineita esittää myös perinteisempää tanssimusiikkia.

– Siihen mä en koskaan oikein sopeutunut. Ajattelin, että siihen hommaan on parempia, ja että mä olen tosi hyvä Hanna Ekolana. Mutta yleisenä tanssittajana olemista en koe omaksi jutukseni.

Uusi keikkamiljöö löytyi kirkoista vuonna -94, ja ravintolakeikat jäivät kokonaan vuoden -97 jälkeen,  jolloin julkaistiin ensimmäinen hengellinen albumi Kiitos elämän lahjasta.

– Siihen saatiin Pekka Pohjola sovittajaksi ja toiseksi tuottajaksi, mikä muutti tekemistä tyylillisesti. Levy myi ihan kivasti, 15 000 kappaletta, mikä oli sillä hengellisen musiikin saralla ihan hyvä määrä. Painopiste muuttui sitten sinne.

Yhteistyö Pohjolan kanssa jatkui myös seuraavilla hengellisillä levyillä (Enkelin siipien havinaa, Et ole yksin, Lupaus) sekä joululevyllä Joulunaika.

– Pekka pyysi mukaan tuntemiaan soittajia, ja muutaman kerran meillä oli jopa Radion sinfoniaorkesterin jousikvartetti, jota äänitettiin meidän olohuoneessa. Nyt ajatellen se oli jotain ihan käsittämätöntä. Ihan mieletöntä juhlaa. Tänne Pusulaan ne kaikki soittajat aina tuli.

Hengellisille levyille tekivät lauluja muiden muassa Pekka Laaksonen, Anna-Mari Kaskinen, Petri Laaksonen ja Pekka Simojoki. Hanna sävelsi ja sanoitti jonkin verran, mutta koki, että hengellisen musiikin esittäminen on enemmän hänen juttunsa kuin sen kirjoittaminen.

– Vaikka olen kasvanut uskonnollisessa ympäristössä, niin jostain ihmeen syystä multa itseltäni ei meinaa syntyä sellaisia korvamerkittyjä hengellisiä lauluja, joissa rakkaus on puhtaasti Jumalan rakkautta. Mun laulutekstit on enemmänkin maallisia ja inhimillisiä, tässä hetkessä olevia.

Niitä maallisempia tekstejään Hanna sävelsi itse, ja yhdessä Lido Salosen kanssa, albumeilleen Luonnonlapset (1994) ja Aurinkotie (2011). Kun Aurinkotien viimeisiä ottoja äänitettiin marraskuun viimeisinä päivinä 2008 kotistudiossa Pusulassa, tuli suruviesti Pekka Pohjolan poismenosta. Lido Salonen lähti viikon kuluttua, vuorokausi syöpädiagnoosin jälkeen.

– Levy ei ollut ihan viimeistelty, mutta julkaistiin silti sellaisenaan. Siihen jäivät Pekan ja Juhan viimeiset soitot.

Hanna jäi yksin 10-vuotiaan poikansa kanssa, ja huolena oli vasta aloitettu talonrakennusprojekti.

– Juhan kuoleman jälkeisenä aamuna katselin niitä talon perustuksia ja mietin, että tohon kohtaan olisi tullut mun työhuone ja tohon Juhan studio.

Toiveikasta surua

Salosen kuolemasta tuli itsenäisyyspäivänä 2013 kuluneeksi viisi vuotta. Se omakotitalo työhuoneineen on valmistunut Pusulan maalaismaisemaan. Studio on vielä vähän kesken. Isoista ikkunoista näkyy järvelle ja kauas. Maisema on levollinen, samanlainen kuin talon emäntä, joka kertoo tarinaansa tyynesti ja toteavasti, ilman draamaa tai katkeruutta.

Surun läpikäyminen ei ole ollut Hannalle uutta. Onpa häntä sanottu jossain yhteyksissä surun ammattilaiseksikin, koska myös sisko, veli ja molemmat vanhemmat ovat siirtyneet tuonpuoleiseen. Hänen 12 ajatelmakirjaansa käsittelevät surua – kuitenkin aina vahvasti toivon näkökulmasta, kuten myös ne laulutekstit, jotka päätyvät omaan ohjelmistoon. Raastavimmista suruntunteista kertovat tekstit saavat mennä muiden laulettaviksi.

– Mulla on vastuu siitä, etten mene tekemään omaa surutyötäni ihmisten eteen niin, että heidän täytyisi mua kantaa. Niin päin sen täytyy olla, että mulla on heille annettavaa oman stoorini kautta. Kirkkokeikoilla olen pitänyt omaa suruani tietyllä tavalla esillä, ja on ollut luonnollista kertoa, mihin tekstini pohjautuvat ja mistä lähtökohdista käsin laulan näitä luopumisesta ja toivosta kertovia laulujani.

– On eri asia, mitä käsittelen yksin tai ystävien kanssa. Mutta kun kirjoitan lauluja tai kirjoja, haluan jättää päällimmäiseksi hyvän tunnelman ja antaa ihmisille tilaa kokea teksti omalla tavallaan.

Hannalla on nyt monta roolia. Hän on paitsi lauluntekijä, kirjailija ja artisti, niin myös keikkamyyjä ja markkinoija.

– Aina on vähän sellainen pitäisi ja pitäisi -tunne. Ja laulut syntyvät parhaiten silloin, kun mun ei oikeastaan pitäisi tehdä niitä. Kun olen kirjoittamassa kirjaa, tekee mieli kirjoittaa laulu. Ja päin vastoin. On haaste tehdä kirjoitustöitä kahdeksasta neljään. En ole pohdiskelija vaan tunnekirjoittaja, jonkun tietyn hetken kuvaaja. Laitan silmät kiinni, tyhjennän pään muista asioista ja tunnustelen. Sitten annan ajatuksen tulla ja vien tekstin maaliin asti. Kutsun tätä assosioivaksi kirjoittamiseksi – en kylläkään tiedä, onko se mikään oikea termi.

Keikat pyörivät oman yrityksen kautta, eikä levyjen julkaisijan löytäminen ole koskaan ollut ongelma.

– Radiosta mun on tosi vaikea päästä läpi. Mutta levyt on myyneet riittävän hyvin ja aina niistä on omilleen päästy. Yleisö on aikanaan ollut laaja, ja koska mulla ei ole ollut tekemisessä taukoa, niin kuulijat on pysyneet mukana.

Hanna tekee keikkaa yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa, pianisti-laulaja Virpi Salon kanssa.

Uuden edessä nollapisteessä

– Olen ollut risteyskohdassa elämässäni ja nyt tuntuu, että musiikin kanssa pitäisi mennä eteenpäin. Olen löytänyt kirkkopuolelta ihanan miljöön ja yleisön, ja mun pitäisi pystyä tekemään sellaista musaa, joka toimii myös siellä. Se ei ole ihan helppo yhtälö.

Hannan perusluottamus omaan tekemiseen on silti vahva, ja epäröinnin tunteet menevät ohi päivässä. Kaikesta menetyksestä, kivusta ja luopumisesta huolimatta hän ajattelee, että se mitä on tapahtunut, on tuonut laulujen tekemiseen jotain hyvää.

– Ilman kaikkea tätä en ehkä olisi koskaan tullut ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että keskitynkin vain sanoittamiseen. Tämä ratkaisu on ollut tosi vapauttava.

Uudeksi lauluntekijäkaverikseen Ekola on löytänyt Kai Jämsän, joka tekee sävellykset hänen teksteihinsä. Yhteisiä lauluja on mennyt myös muille kuin omille levyille, mikä on vaikuttanut Hannan artistiminään.

– Teksti on aina ollut mulle tärkeä, olen aina kokenut olevani tulkitsija. Mutta ihan viime kuukausina mulle on tullut ihan uudenlainen vastuuntunto siitä, että artistina haluan välittää mahdollisimman hyvin tekstin sanoman. Kunnioitan tekstejä, joita saan laulaa.

Hanna rakastaa työtään, joka tarjoaa koko ajan uutta opittavaa.

– On niin ihana tunne olla taas kerran nollapisteessä, vaikka on tehnyt näin monta vuotta tätä työtä. Näen sen tunteen mahdollisuutena.


Hanna Ekola -file
 
Albumit
Hanna Ekola, 1990 (Sonet Suomi Ab)
Joutsentanssi, 1992, Luonnonlapset, 1994 
(Sonet, a division of PolyGram Finland)
Sateenkaari, 1996, Kiitos elämän lahjasta, 1997, Joulunaika, 1998, Enkelin siipien havinaa, 2000 (Sony Music Entertainment Finland Oy / Columbia)
Et ole yksin, 2003 (Sley-Kirjat Oy)
Lupaus, 2006 (Fg-Naxos)
Aurinkotie, 2011 (AXR Music Oy)
 
Singlet 2013
Joki vai silta, säv. Kai Jämsä, san. HE (AXR Music Oy)
Nuorgam, säv. Kai Jämsä, san. HE (AXR Music Oy)
 
Sanoituksia muille
Tuhat kynttilää, säv. Kai Jämsä, es. Arja Koriseva, Joel Hallikainen, 
Kai Jämsä
Annoin sinut enkelten syliin, säv. Kai Jämsä, es. Joel Hallikainen
Kiitos että olet, säv. Kai Jämsä, Minun pimeäni lepää sinun valossasi, säv. Kai Jämsä, Anna meidän nähdä aurinkoon, säv. Kai Jämsä, Vielä tahdon, säv. HE,  es. Virpi Lahti
 
Kirjat
Ruusutarhassa (Sley-Kirjat 1990)
Napanuora (Sley-Kirjat 1994)
Otan osaa (Sley-Kirjat 1996, 2001, 2007 )
Valoa ja voimaa (Sley-Kirjat 2004, 2008, 2011)
Sydämen lohduksi (Kustannus Oy Arkki 2007)
Arjen aurinkoa (Kustannus Oy Arkki 2008)
Surulla on aikansa (Kustannus Oy Arkki 2008)
Tassut taivasta kohti (Kustannus Oy Arkki 2009)
Kiitos elämän lahjasta (Kirjapaja 2010)
Sano suruasi rakkaudeksi (Aurinkokustannus 2011)
Maa on niin kaunis (Kirjapaja 2011)
Kiitosmielellä (Kirjapaja 2012)
Aurinkovoimaa (Aurinkokustannus 2013)
 
Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2013

Selaa lehden artikkeleita