Tapaaminen SELVIS-lehden kanssa onnistui syyskuisena iltana Tampereen rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.  

Olen nähnyt sinut ensimmäisen kerran syksyllä ’84, kun lauloit omia tekstejäsi Kolmas Nainen -bändin kanssa lavalla Oulussa. Onko sinun tekijyytesi liittynyt aina siihen, että myös esität itse laulujasi?

– Joo, mutta voi olla että ihan lapsena olen kirjoittanut jonkun mukamas laulun omaan päähän, ilman että sitä on esittänyt kellekään, ja saatan vielä muistaa edelleen suurin piirtein mitä olen itekseni runoillut, mutta siinä kohtaa missä olen liittynyt bändiin – nimeltään R.A.S.A. – aloin Pesolan Sakarin kanssa niitä biisejä värkkäämään. Sakari oli jo tehnyt biisejä silloin, myös tekstejä, ja ne kertoi ihan selvästi hänen oman elämänsä tapahtumista; kuinka hän tuli Töysästä asumaan Alavudelle ja vietti aikaansa siellä. Samalla kun ne kertoi hänen elämästään, ne kertoivat kenen tahansa elämästä; sellaista lähitodellisuutta. 

Kun alettiin tehdä yhdessä, niin meille tuli sellainen perusnäkökulmahaku, että alettiin tehdä globaaleista ongelmista kertovia julistuslauluja aluksi. Vasta sitten jouduttuamme muutaman kerran niitä esittämään, tajusimme, ettei se voi mennä niin. Esittäminen oli hyvä asia sille, että joutui miettimään onko pokkaa mennä sanomaan ääneen se minkä kirjoittaa. Ja se on edelleen aika tärkeä asia.

Miten selvää oli se, että teidän bändi esittää omaa materiaalia?

– Ainakin mulle se oli päivänselvää. Se oli silloin ’70-80-lukujen vaihteessa arvo sinänsä. Uuden aallon bändit, Eput [Normaali] ja Pelle [Miljoona] tietenkin tulee kirkkaimpina mieleen, mutta kaikki muutkin bändit; ylipäätään se koko liikehdintä. Tuntui, että olemme osa sitä… ”aalloksi” sitä on hyvä sanoa.

Oliko siinä yhtään sitä pienen paikkakunnan ongelmaa, että ehkä urheilun lisäksi ei oikein ole mahdollisuuksia harrastuksiin, ja jotain olisi aikansa kuluksi hyvä tehdä, ennen kuin ollaan esimerkiksi kioskimurtojen puolella?

– Mä tein luokkakaverini Löyvän Timo kanssa pienlehteä, ja sitä kautta tutustuttiin paikkakunnan bändeihin. Timo oli soitellut kitaraa, ja Sakari pyysi häntä bändiinsä, johon mä Timon kaverina menin mukaan, aluksi kosketinsoittajaksi.

Millaista musiikkitaustaa sinulla on?

– Olen musiikkiopistossa soittanut pianoa, siihen ”kolmasosakurssiin” [peruskurssi 1/3] asti, kunnes lyötiin prima vista -nuotit eteen, ja se loppui siihen. Mä sain kyllä ihan hyvät arvosanat niistä pimputuksista; se oli klassiselta pohjalta niitä etydejä ja sellaista aika tiukasti. 

Kun Olli Lindholm kirjassaan kertoo yhteistyönne alusta, niin hän mainitsee, että tulit ympyrästä missä laulusolisti teki melodiat. Onko tämä Kolmas Nainen -yhtyeen Pesola/Hanhiniemi -kreditoitujen biisien työnjako? 

– Sakarilla oli yleensä aika pitkällä olevia riffejä, ja bändin alkuvaiheessa tilanne oli varmaan semmonen, että ihan lennosta treenikämpällä huusin sekaan. Kyllä sen kuulee; siellä mennään rytmisistä syistä vähän kiemurrellen, että saa sanat sopimaan. Siinä vaiheessa, kun jätkät rupesi olemaan pitkin Suomea, ja alettiin enempi kasettipohjalta toimia, niin silloin olen kuunnellut yllättävän pitkälle sovitettuja pohjia, joissa ei ollut laulua. Niissä oli selvä paikka mihin laulu pitäisi laittaa, ja olen sitten laittanut sen laulun siihen. 

Krediitit me ollaan jaettu sillä lailla, että Sakarilla sävellys ja mulla sanoitus, ja fifty/fifty on pantu rahat. Ennen ei ollut niin joustava Teosto-käytäntö, joten me ratkaistiin se noin. Eikä siitä oikeastaan ole mitään muuta harmia, kuin että jos Sakari vaikka kuolla kupsahtaa, ja joku haluaa jonkun melodian vaikka mainokseen, niin mulla ei ole sananvaltaa siihen, vaikka se on mun oma melodia.

Onko myöhemminkin ollut niin, että ensin on ollut biisi, ja sitten sanat?

– On, se on melkein koko ajan niin. Sytyn niistä biisien tunnelmista; joko niin että menen siihen mukaan, tai jos se on kovin jotain sellaista mitä en pysty allekirjoittamaan, niin rupean hakkaamaan sitä vastaan – josta sitten alkaa tulla omanlaistaan lopputulosta. 

Lindholm kirjassaan antaa sinulle krediittiä Yö-yhtyeen suhteen toteamalla, että olet ollut paljon enemmän kuin ”vain” sanoittaja: lauluvalmentaja ja -tuottajakin, ja myös melodioiden muovaaja.

– No joo, ne on olleet ihan käytännön tason juttuja. En mä niitä melodioita parantaakseni niihin ole puuttunut, vaan puuttunut joihinkin korukuvioihin ja sellaiseen, ettei tekstiin tulisi sen takia tyhjäkäyntiä. Pitääkseni tekstin koherenttina olen vähän niitä oikonut. Olisin voinut tehdä tekstit toki toisinkin, mutta mielestäni se mikä luontevasti tulee, on parempi kuin se mikä teettää hirveästi töitä. Tietty puheenomaisuus olisi laulussakin hyvä. Laulu on sanoja; teksti laulettuna on laulu.

Mun laulutekstejä ei voi ajatella muuna. Kirjoittaisin ihan eri lailla, jos sen pitäisi näyttää paperilla hyvältä. Eli ei mitään taidepausseja mihinkään, vaan normaalia puhetta. Kaikki turha korostaminen vie hakoteille, jos meikäläisen tekstejä ruvetaan sillä lailla lukemaan. Jos niitä haluaa lukea teksteinä, niin lukee sillä lailla kuin mitä tahansa proosaa. Ei niissä ole mitään sellaisia syvempiä merkityksiä, jotka paljastuvat vain jollain ihmeellisellä taidepaussilla. Latelee tulemaan vaan, niin kyllä se siitä aukeaa!

Oletko ollut yhtään runopoika? Tykkäsitkö ainekirjoituksesta? Pidätkö päiväkirjaa?

– Olen tykännyt ainekirjoituksesta, mutta ei opettaja niitä koskaan ymmärtänyt erityisen hyviksi, eikä ne varmaan olleetkaan, mutta mukavaa se oli. Mä olen kirjoittanut päiväkirjaa, ja huomannut siinä sen, kuinka helvetin vaikeaa on olla rehellinen kirjallisesti – edes omassa päiväkirjassaan itselleen. Päiväkirjan kirjoittaminen on ollut aika hyvää tekemistä siinä mielessäkin, että kun on sitten lauluja kirjoittanut – jotka tulee ihmisten kuultaviksi siis, eivätkä jää jonnekin päiväkirjaan – niin jos ne on kovin epärehellisiä, niin se paljastuu kyllä heti. Samanlainen rehellisyyden vaatimus on molemmissa. 

On erittäin hankalaa toimia esimerkiksi Yö-yhtyeen tyyppisessä kuviossa, jossa vastuu siirtyy [solisti] Ollille vielä pikkuisen. Yölle tekemistäni teksteistä monet on oikeasti aika hyviä, ja olen iloinen että siinä on niinkin kaheli laulaja kuin Olli, joka vetää tekstin niin ettei jää epäselväksi – ei tule taidepausseja, lataa tunteella ja that’s it.

Lindholm on aika suoraviivainen säveltäjä, kuten Jussi Hakulinenkin – virsipoljennolla paljon mennään.

– Ne on semmosia, Porin miehet (naurua)! On jännä juttu, kun silloin ensimmäisiä Hakulisen biisejä on kuullut. Niissä viehätti helvetisti niiden ihmeellinen melodiikka, ja samalla korpesi tosi pahasti se, että ne oli jotenkin iskelmäbiisejä. Siinä oli joku sellainen ristiriita, ja enkä ole nähtävästi ainoa, jota se on ärsyttänyt. Mutta se on hedelmällinen ristiriita! Hakulinenhan on muutaman kerran osunut tosi hienosti; varsinkin ne varhaiset, jotka hän on tehnyt vielä ilman mitään paineita – ne on tosi hienoja aitoudessaan.

Lindholm kertoo myös, että silloin kun hän pystymetsästä sinulle soitti, niin ette te kovin positiivisesti toistenne bändeistä ajatelleet.

– No ei (naurua)! Olli on valloittava persoona, jonka kanssa on helvetin hauskaa istua ja jutella; kuunnella, kun hän innostuu. Joku jännä yhteys meillä keskenämme on, vaikkei me toisillemme sillä lailla päivän päälle tärkeitä olla. Mutta jollakin tasolla me ymmärretään toisiamme, ja se on hyvä juttu, että näin on. Se ymmärtämys synnyttää luottamusta, ja se tekee suhteesta aika suorapuheisen, joten ammatilliset asiat menee aika nopeasti. Enemmän kanssakäymisessä on hyvin henkilökohtaista, ja asiat on ensin prosessissa siinä vaiheessa, ennenkuin niistä tulee ammatillisia. Ja on ihan sattumaa, että meillä menee näin; en mä mitään Trainer’s Housen kursseja ole käynyt tällaista asiantilaa saavuttaakseni. 

Eroaako tämä Lindholm-akseli periaatteessa mitenkään työskentelystäsi Pesola-akselilla?

– Bändijätkien kanssa kun on biisejä tehnyt, niin aina kun mä laulan, niin ne katsoo, että ”toi vastaa omista tekemisistään”. Sakari ehkä ainoana huomautti liian räväköistä teksteistä, esimerkiksi poliittisista kannanotoista, joita yritin joskus teksteihin tunkea. Ei sen takia, että hän – ja muutkaan jätkät – olisi ollut eri mieltä, vaan siitä tavasta esittää. Asiat kannattaa esittää niin, ettei se käänny itteensä vastaan – ne oli sellaisia laadunvalvojia. 

Perunateatterissa oli mua nuorempia jätkiä, joten vastuu oli täysin mulla, samoin on Hehkumossa. Olli on kriittinen siitä mitä suustaan päästää, ja päättää sen mikä käy ja mikä ei. Mä palvelen Ollia, ja olen niin kuin vaikka avainsuutari, joka tekee sellaisen avaimen mitä tilataan, ja millä lukko myös aukeaa.

Sanoittajan arkea

Saatko speksejä tilaustöissä?

– Ollin tapauksessa kyllä, muilta saan joko bumerangia tai kiitosta. Jotkut tietää hyvin selvästi mitä ne EI halua, mutta eivät sitä mitä haluavat. Sellaiset hommat ei mua niin kiinnosta, en ole ammattisanoittaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos homma ei edisty, niin mä voin aina nostaa kytkintä. On kyllä käynyt niinkin, että mä olen kirjoittanut ja kirjoittanut ja kirjoittanut, ja mun mielestä koko ajan ihan hyvää tekstiä, mutta se ei vaan ole sopinut kyseisen artistin… ”uskonnonvapauteen”.

Otan muutaman esimerkin esiin. Mika Toivasen sävellys ”Voi ei” Anna Erikssonille.

– Mä en muista oliko jo sen sävellyksen nimi ”Voi ei”, mutta musta se oli mainio biisin nimi. Mua hämäsi kyllä vähän, että [Maija] Vilkkumaalla oli ”Ei”. ”Voi ei” on voihkaisu, se ei ole jyrkkä; vähän paniikinomainen kiljaisu: tähänkö taas päädytään – ”näinkö meille aina täällä käy käy käy”! Siitähän siinä on kysymys. Se oli helppo biisi, ja tiesin kelle se menee.

Jani Wickholm sanoo eräässä haastattelussa, että väänsi kotistudiossaan jotain, ja soitti sinulle, että olisiko ”tekstiaihiota”. Viitannee lauluun ”Meille ei koskaan vois’ käydä niin”, vai kuinka? 

– Tää oli semmoinen tapaus, että muhun otti alun perin yhteyttä eräs tunnettu, levyttänyt laulaja/lauluntekijä, jolla oli iskenyt väsymys; ei ollut enää mitään lisättävää ja albumilta puuttui yksi teksti. No, mä sitten hövelinä kirjoittamaan tekstiä sen toimittamaan demoon. Teksti tulee bumerangina pian, on ”liian rohkeeta kielenkäyttöä”, ja minä oitis sitä siistimään. Pariin otteeseen tätä palloteltiin ja tää tyyppi viimein ilmoittaa, että ”hyvä, nyt toimii!”. Meni viikkotolkulla aikaa, ja sitten tuli joku tekstari, että ”teksti on ok, mutta jätettiin pois levyltä, kun tuotantotiimin mielestä ei sovi sen linjaan”. Hah! Teki mieli lähettää tuottajalle lasku.

Mä olenkin päättänyt, etten kirjoita kenellekään, joka yrittää itse jotain vääntää. Se on mahdoton tilanne: ensin on writer’s block, ja kun sitten kuulee biisiinsä kirjoitetun jotain, pato aukeaa ja sitä vaan tahtookin tehdä sen kuitenkin itse. Se on protektionismia, ja epäreilua sitä kohtaan joka jo näki vaivaa.

No, sitten soitti Jani ja kysyi onko mulla mitään tekstiä ilman sävellystä. Sattuneesta syystä olihan mulla! Jani sävelsi – tai sovelsi tekemisiään – niin, että ”Meille ei koskaan vois’ käydä niin” -tekstiä saattoi käyttää. Ei se lopputulos ole niin hyvä, kuin alkuperäisen sävellyksen kanssa; tunnelma ei ole sama, mutta kyllähän se biisistä käy. Muut mun tekstit – ”Kuu” ja ”Unelmat” – Janin kyseiselle levylle on tehty niin, että ensin oli musa. Mielestäni niin tulee varmemmin kelpo jälkeä.

Onko sinulla sitä syndroomaa, että jos ja kun joku biisi jää käyttämättä jossain proggiksessa, niin se jää kokonaan sivuun? Onko sinulla pöytälaatikossa mitään?

– Mä en tee sillä lailla valmiiksi asti muuten kuin levyttääkseni itse, ja ne otetaan bändin kanssa saman tien esiin. Biisit ei ole mulle halkoja, joita mä pilkon talven varalle ja polttelen niitä sieltä. Mutta onhan mulle tietysti jäänyt tavaraa siitä, että jotkut biisit ei ole osoittautuneet sopiviksi siihen mihin ne on tehty. Mä kattelen niitä sitten sillä silmällä, että okei, mä kirjoitin tämän SILLE ihmiselle, ja valikoin jotain sanoja sävyttääkseni laulun SEN ihmisen jakkupukuun sopivaksi – tai mitä helyjä nyt kukin päällään pitääkään. Sanat on aivan niin kuin musiikkikin, että periaatteessa on laulu, joka kulloinkin sovitetaan – englannintermi adjust – jonkun karsinan kulttuuristen vaatimusten mukaiseksi. Perustarinat – niin kuin ”tyttö kohtaa pojan” – sävytetään sen mukaan, että kenen maailmasta se tarina on sillä kertaa olevinaan.

Ja mitä vanhemmaksi mä tuun, niin sen vaikeampaa mun on tietenkin kirjoittaa nuorille. Sitä kornimpia yritykset on, jos mä yritän jollain product-plaseerauksella mukamas luoda sellaisia miljöitä, jotka on näennäisesti nuorten maailmaa. Mun pitää luovuttaa, en pysty enää kirjoittamaan mitään sellaista. Mutta mä voin mielestäni kirjoittaa monenlaisten ihmisten näkökulmista, eikä mun tarkoituksena koskaan ole kirjoittaa vain jonkun näkökulmasta, vaan kirjoittaa siten, että siinä olisi joku näkökulma, joka voisi avautua kaikille; olla yhtälailla universaali. Mutta nämä kaikki on vaan sellaisia tekniikoita, eikä tällä puheenvuorolla ole mitään syvempää merkitystä!

Mitä eroa tulee siitä, kun teet itsellesi tai muille?

– Kyllä mä olen sen ihmisen toiveiden ja arvojen armoilla, enkä voi tyrkyttää omaa semmosta…(tauko)…ja se onkin hankalaa, sillä jos ei ole samalla aaltopituudella eikä sellaista luottamusta, niin siksi mä en varmaan ammattisanoittaja olekaan. Mä kirjoitan sellaisille tyypeille, joiden kanssa mä tuun juttuun. En ole Mustajärven Patelle montaa tekstiä kirjoittanut, mutta muutaman olen, joista tiedän hänen pitäneen. Se perustuu siihen, että mulla on mielikuva hänen arvomaailmasta, ja siinä kohtaa on osunut oikeaan. Olenhan mä kirjoittanut sellaisia ”oikean ammattimiehen” tilaustekstejä, mutta mä olen näköjään ne unohtanut aika hyvin, en edes muista tehneeni semmosia; enkä ainakaan muista mainita ääneen. 

Ehkä tässä tarjotun pihvin ja punaviinin myötä nousee sieltä mieleen esimerkiksi ”sinä olet mun tangokuningas / minä tuntea saatan sun valtikkas” -laini, niin onhan se mahtavaa, ja oli silloin just sitä mitä pitikin. Yhdessä välissä suunnittelinkin ideaa ehkä vähän Viktor Kalborrek -tapaisesta hahmosta, kun tiedän yhden kundin, jolla on tosi hauska laulutapa; laulaa ihan korrektisti, mutta jolla on sellainen todella kiva sointi äänessään ja koko olemuksessaankin. Suunnittelin kundin päänmenoksi proggista, ja tein jo päättömiä biisejäkin siihen, esimerkiksi ”Pizzafantasia”: elättelin fantasiaa pizzasta / saahan sitä uneksia kai / vaikka se ei kotoisin ole Nizzasta / vaan pizzeriasta, totta kai – ja nyt seuraa toinen säkeistö – kun saavuin siihen kaupunkiin / mä kuljin lailla orvon niin / ja etsin kylttii valaistuu / mit’ aatellessa jo mun kostuu suu. Se on hieno laulu, käännetty hauskasti toisin päin Fantasia-pizzasta. Mulla on siihen melodia ja kaikki. Suunnittelin tyyppiä, jolla olisi useita tällaisia; esimerkiksi Hehkumon ”Mersu-humppa” oli alun perin suunniteltu siihen juttuun.

Mutta ei se tule koskaan realisoitumaan, en mä jaksa. Ei sellaisesta tule ikinä semmosta palkkaa sille vaivalle mikä siitä pitäisi tulla. Mä olen oikeasti aika laiska, ja aika hyvä lusmuilemaan sillä lailla, että hommat jää tekemättä – vaikka olen paljon tehnytkin. Samanlaillahan tulee monta kertaa joku sketsisarjan tekeminen mieleen, kun tuolla porukan kesken keksitään pari hyvää vitsiä. Heti pitäisi sketsisarja tehdä, ja eihän se niin mene. Mieluimmin sitä katselee Kummeleita ja nauttii niiden onnistumisista, ja tuntee lievää myötähäpeää niiden epäonnistumisista. 

Hahmojen todellisuudesta

Mikä sinut on vienyt teatterilavoille kekkaloimaan?

– Ensin oli Rami vuonna ’85 Seinäjoella. Ei ollut muuta tekemistä, ja se vaikutti kiinnostavalta. Se oli vähän pömpöösi spektaakkeli, mutta jäi vähän luonnokseksi. Virgo oli Tampereella seuraava, siinä mä katsoin ensin että mitä pitää tehdä, ja ”jaaha, no kyllä mä tällaisen varmaan osaan tehdä”. Siinä oli kolmisenkymmentä esitystä, eli toistojen myötä rupeaa kehittelemään eli muokkaamaan, ja vaikkei siinä ollut paljon mahdollisuuksia, niin huomasin kuitenkin tekeväni ihan erilailla kun Mustajärven Pauli, joka oli toisena miehityksenä. Siinäkin sellainen läsnäolon voima oli merkittävimmässä osassa, ei niinkään itse teos.

Suruttomat on teoksena omaa luokkaansa. Olin nähnyt Sirkun [Peltola] ohjauksia, ja se tuntui heti sellaiselta, että pitää ilman muuta tehdä. Mua pyydettiin itse asiassa ensin pääosaan, mutta siihen olisi pitänyt sitoutua aika pitkäksi aikaa, eikä siinä roolissa ollut kaksoismiehitystä. Se tuntui liian suurelta haasteelta, enkä halunnut laittaa bändiä telakalle. Mutta oli silloin kuitenkin helvetisti töitä, kun tein Perunateatterin keikkoja ja Työväen teatterin keikkoja samaan aikaan; parin vuorokauden aikana saattoi olla viisi keikkaa.

Sehän alkaa tuntua jo työltä.

– Se ei itse asiassa tuntunut työltä – ja siinähän se onkin, kun se ei tunnu työltä, vaan omalta elämältä. Se oikea oma elämä katoaa, ja tuo mitä tekee, muuttuu siksi ihan täysin; se hullu juokseminen ja roolien vaihto. Ikioma identiteetti häipyy jonnekin, ja se on tavallaan hienoa. Kaikki, jotka ovat olleet kiertueella, tietävät mistä puhun. Ilmaisu ”tuntua työltä” ei tavallaan liity tähän elämänalueeseen.

Silloin kun on pojankloppi, niin sitä menee lavalle julistamaan sitä mitä itse on. Jos katsotaan meidän Rock-SM -kisojen nauhaa vuodelta ’84, niin sehän on pelkkää sitä, että ”tällasia poikia on Alavudella ja Töysässä”, eikä siinä ole mitään valheellista muttei mitään erikoistakaan. Eikä [voittaneen bändin] Peer Güntinkään touhussa ole; ne oli sitä, että ”tällasia jätkiä on Kouvolassa”. Meillä tuli tiedostavampi vaihe ’90 eteenpäin, eli levyt ”Hyvää ja kaunista”, ”Elämän tarkoitus” ja ”Tiheän sisään” – koko mun tuotannossa edelleen keskeisiä – jossa kohdassa ei ole enää niin tärkeätä, että mitä itse on, vaan miten näkee asioita; alkaa kuvata ympäristöään. Totta kai luo jonkun henkilön, jonka kautta sitä kuvaa, mutta laulun minä ei ole minä itse.

Koko kuva muuttuu muutenkin; siihen tulee esiintymisen taide. Alkaa esittämään keikoilla sitä luomaansa hahmoa. Eli on tarinan henkilö, lavaminä ja ikioma itse. Kun on tarpeeksi kiertueella, niin ikioma itse haihtuu aika kauaksi, ja alkaa uskomaan siihen luomaansa hahmoon. Se ristiriita on vaaramomentti, ja uskon monen alkoholisoitumisen johtuvan tästä ristiriidasta. Kun kaikki ihailu ja muukin ympäristön heijastuma riisutaan laulujen esittäjältä, niin se alta paljastuva minä tuntuu niin saatanan mitättömältä. Koetinkiveksi jää, että kuinka lähelle omaa itseään pystyy sen hahmonsa rakentamaan, ettei se ristiriita käy liian suureksi, jolloin sitä tarvitsee väistämättä jollain liuottaa pois.

Rajansa kaikella

Miten tekijänä sopeuduit bändin [Kolmas Nainen] tuotantoaikatauluun? Oliko teillä esimerkiksi millainen ”kolmannen levyn syndrooma”?

– Kyllä meillä oli ”vaikea levy silloin tällöin -syndrooma” … Se oikea kolmas levy oli erittäin vaikea tilanne. Kahden ekan levyn aikainen alkutaipaleemme oli aika raskasta, oli vaikeata säilyttää uskoaan, että se joskus lähtisi menemään. Kolmanteen levyyn kun valmistauduimme, niin siinä haettiin irtiottoa, mutta oli se sekavaakin aikaa ilman muuta. Ekat levyt myi varmaan 1500 per levy, ja kolmas myi muistaakseni jotain yli 5000 vai vieläkin enemmän, joka oli tietenkin ihan eri tasolla. Vertailuna tähän vaan, että Perunateatterin kaikki levyt myi vähintään sen, ja saattoi nousta 10 000:een; sillä me pärjättiin 11 vuotta. Ja sehän on täällä varsin hyvin. Mutta Löyvä siis silloin kypsyi bändiin, ja uudella kokoonpanolla tuli sitten meidän ratkaiseva neljäs levy.

Onhan se hankalaa, että tietyin välein on tehtävä levy. Tiheimmillään tehtiin jotain 150 keikkaa vuodessa ehkä, joka on kyllä helvetisti. Pisin putki oli 17 keikkaa peräkkäisinä päivinä. Silloin tuommonen onnistui: oli paikkoja ja oli ryhmää – ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella oli paljon ihmisiä. Jollakin tavalla bändi siihen pakonomaisuuteen kaatuikin. Yhtiö ei niinkään odottanut sitä, mutta meitä oli roudareineen seitsemän jannua, jotka silloin eli sillä. Me ajateltiin, ettei ilman uutta materiaalia voida keikkailla, ja jos mä en tehnyt omaa osuuttani – tekstejä Sakarin ja Kivikankaan Timon biiseihin, ja kokonaan omiakin biisejä – niin ei se voi pyöriä. Ja sitten tuli jo sellaista materiaalia – se on vaan totta – että jo tehdessä tiesi tekevänsä täytebiisiä. Se on hirveä sana päästää suustaan, ja myöntää olevan olemassa. Tämän kaiken ymmärtäminen vaikutti siihen varmasti, että jätkät tajusi ettei mikään ole ikuista, ja alkoivat vilkuilla koululaukkuunsa: missäs se gradupaperi onkaan, että jos pitäisi se viimeistellä.

Kun olette myöhemmin muutaman kerran kokoontuneet kokoontumisajoihin, niin oletko silloin kokenut solistina ja tekstintekijänä mitään ongelmaa laulaa 20 vuotta vanhoja biisejä?

– Olen, mutta toisin kuin ikinä arvasitkaan kysymystä asetellessasi! Oli niitä ensimmäisiä Kolmannen Naisen kokoontumisajoja Tavastialla, ennen Provinssirockin ”paluukeikkaa”. Siellä on  kovia, aggressiivisia rokkibiisejä; ”Maailma on tyly”, ”Mitä vittua ne luulee”, ja mä tajusin, että jumaliste näihin biiseihinhän on varastoitu minun nuoruuteni; minä olen – ja jätkät osaltaan tietysti – varastoinut omaa nuoruuttani niihin koodeihin, ja ne koodit me avattiin siellä keikalla. Sieltä kun mukavassa nousuhumalassa lähtee, niin on pakko heitellä uhoavasti sinne tänne. Nousee sellainen typeryyden palauttava poikahormooni päähän, josta luuli jo päässeensä. Mutta kyllä viime syksyn kahden viikon rundi toimi hyvin, siihen pystyi hyvin itsensä psyykkaamaan. Mutta nyt kevään kaksi irtokeikkaa teki selväksi, että tästä ei mulle ole enää. Eikä tuo sama jengi enää käy yhdessä luomaan jotakin, sellainen on teoreettinen mahdollisuus.

Kun tällaisen kyynisen ammattilaisen kuoren alla on tässä tapauksessa kuitenkin ihan aito fani, niin on sanottava, että kyllä Kolmannen Naisen keikkoja kävisi mielellään silloin tällöin diggailemassa vaikkei uutta materiaalia tulisikaan. Teidän mittavasta katalogista kun saa helposti sellaisen setin, ettei niitä täytebiisejä todellakaan tarvisi mukaan ottaa. Viime syksyn rundilta näin Tavastian keikan, missä tapahtui se incidentti [oluttuoppi heitettiin lavalle], josta poltit hihasi lähes totaalisesti. Korni homma tietenkin, ja vaikka sinulla oli vaikeuksia päästä sen yli, niin incidenttiä seuranneeseen biisiin ”Niin sen täytyi olla” tuli kyllä järjettömän kova lataus.

– Taiteen tavoite kun on jollakin lailla tätä olevaisuutta kiteyttää jollain epäsuoralla tavalla, niin kyllä siinä hetkessä tajuttiin, että se bändiin liittyvä patina on raapaistu pois, ja syntyy samanlainen hetki kun sähkö lähtee menemään. On niitä hetkiä aina jollain tavalla tapahtunut aiemminkin. Eikä niitä voi oikein selittää, ne on metafysiikkaa.

Nythän me soitetaan mun Testivoittaja-bändin kanssa myös Kolmas Nainen- ja Perunateatteri-biisejä, mutta ne on tuomittu ihan vallan. Kundit ei ole edes kuunnellut niitä levyjä, joten me vedetään ne ikään kuin uusina biiseinä. Mutta yleisö haluaisi että ne vedetään alkuperäisillä sovituksilla, mikä on ihan tyhmää. 

Otetaan lopuksi Juha Vainio -palkintoon liittyen, että mikä on suhteesi suomalaiseen iskelmäkulttuuriin?

– Sitä ei ole voinut olla kuulematta, ja mikä on koskettavaa, niin kyllä se koskettaa, ja näin on myös tapahtunut. Kyllä mä olen kaikenlaisia biisejä kuunnellut, ja mukana laulanut. Aikoinaan kun olin nuori, niin sanoin kerran kapakasta tullessamme ääneen, että ”Jamppa Tuominen ja [Jari Loisan, Jari Yliahon ja Paavo Kaiholan 80-luvun rock-bändi] Siberia on samalla asialla”, ja se herätti hirveän vastalauseiden myrskyn. Mutta edelleen mulla on sama käsitys, ja tuohon voidaan hyvin vaihtaa kaikenlaisia myöhempiäkin nimiä. Ne tekee musaa, ja sen takia, että siinä on tunteita – biisi on kuin hiilihanko, joka tökätään nuotion hiillokseen. Ihmisissä itsessään on ne kaikki tunteet, ja jokainen itse määrittelee miten tökkäys leimahtaa. Ihminen on se notski.