– Kaikki lähtee tekijästä, mikä usein edelleenkin unohtuu joka paikassa.
Helposti ajatellaan, että äänilevy on kaiken alku! Minä uskon perinteiseen
järjestötoimintaan demokratiassa. Ja mitä yhtenäisempi, toisia hyväksyvä
ja arvostava tekijöiden kenttä on, sen paremmin se pystyy ajamaan
musiikin asiaa, toteaa Pekka Nissilä, joka on ELVIS ry:n toiminnanjohtajana
Martti Heikkilän sapattivuoden ajan 1.7.2002 – 30.6.2003.

Vs. toiminnanjohtaja tavattavissa

Työ syntyy arjesta

Sävelradio oli tullut 60-luvun alussa. Yhdeksänvuotiaana kuulin radiosta ensimmäisen kerran Beatlesia, ja sillä tiellä ollaan; rock- ja Beatles-kauden miehiä olen viimeiseen asti. Kitarakin minulla on ollut niiltä ajoilta asti, mutta en ole koskaan innostunut siitä niin, että olisin ruvennut kunnolla harjoittelemaan.

– Haeskelin soitinta ja sitten innostuin huiluun ”progen” (60-luvun loppupuolella startannut progressiivinen rockmusiikki, monitahoinen, kekseliäs ja taitoa vaativa tyylilaji) myötä, innoittajina Jethro Tull, Ian Anderson, ja etenkin Tasavallan Presidentti, missä Juhani Aaltonen soitti huilua ja saksofonia. Aloin kinuta huilua, se ostettiin 1970, muistaakseni maksoin itse siitä puolet säästöilläni.

– Koulunkäynnin lopetin keskikouluun ja aloin täysillä opiskella musiikkia 1972 Oulunkylässä, yhtenä sen ensimmäisistä oppilaista. Olen siis näitä niin sanottuja Ogelin käyneitä. Ostelin pikkuhiljaa saksofoneja, ensin sopraanon, senkin Aaltosen Junnun kautta. Minulla oli ilo ja kunnia olla hänen oppilaanaan. Käyn yhä hänen ”tunneillaan”, mutta nyt vain menen kuuntelemaan, kun Junnu soittaa.

– Nykyään soitan aika vähän. Se menee vähän sykleissäkin. Kun 90-luvun alussa oli ankara lama, pikkujoulukeikat ja kaikki muutkin keikat loppuivat suunnilleen samaan syssyyn. Tuntui luontevalta miettiä muuta sellaista tekemistä, mikä tuntuu kivalta. Musiikissahan tärkeintä on se, mitä soitetaan ja miksi ja kenelle. Jos ei mielekästä soittamista, olen mieluummin soittamatta.

Open laaja kenttä

Moniosaajalle ei kiinnostavista musiikin alueista ollut pulaa Yksi nousi ylitse muiden: koulutus. – Olen tehnyt sitä koko ammattiurani ajan soittamisen ja kaiken muun ohella, Pekka täsmentää. – Pidän opettamisesta ja olen satsannut siihen paljon; kyllä mä ope olen.

– Olen Oulunkylässä opettanut omien soittimieni soittamista ja ohjannut bändejä, opettanut erilaisia teoriajuttuja, sovitusta, improvisointia, historiaa. Pekka on ollut pitkään opettajana myös Sibelius-Akatemiassa, jo entisessä koulumusiikkiosastossa, nykyisellä musiikkikasvatuksen osastolla.

– Kun eteen tuli mielenkiintoisia projekteja – musiikkitiedon, musiikin historian ja nykyisyyden eri alueita – luovuin omien soittimien opettamisesta, jatkoin vain bänditouhuja enkä ole palannut soitinopettajaksi. Tällä hetkellä minulla on vain ryhmiä, ei yksityisoppilaita lainkaan. Pekan musiikillinen ansiolista on kunnioitettavan laaja.

– Mutta säveltänyt en juurikaan ole, hän sanoo. – Varmaan yhden käden sormet riittää loppuun asti tehtyihin lauluihin. Säveltäminen ei jotenkin tunnu mun jutulta. Jonkun TV-tunnarin olen tehnyt ja sovituksiin joskus alkusoittoja. Yhteen vaalikiertueeseen tehtiin kerran tilaustyönä nippu lyhyitä lauluja erilaisista ihmisiä koskettavista aiheista. Timo Turpeinen ja Anita Pajunen olivat laulamassa.

– Vaimoni on taitoluisteluvalmentaja, ja kerran tein jääshow-musiikin hänen ja hänen tiiminsä alkuperäisidean mukaan. Se on ainoa iso sävellykseni, äärettömän mielenkiintoinen ja hauska työ. Teemana oli ”Matka Kuuhun”. Tein sen syntetisaattorilla, Lindellin Tommi avusti vähän editissä. Lähdin siitä, että eihän Kuussa ole musiikkia. Ääni oli melodioita tärkeämpi. Rytmiä piti kuitenkin olla, että pienimmätkin pystyivät luistelemaan sen.

– Yritän aina tehdä sitä, mikä on kiinnostavaa ja mihin on tarvetta ­ ja mistä saa elantoakin, tietysti. Sovittaminen, tulkinta, on aina kiinnostanut minua. Ehkä enemmän juuri tulkinta kuin luominen. Olen sitä mieltä, että hyvä vieras biisi on parempi kuin oma huono.

Pekka sanoo olevansa kiinnostunut vähän kaikesta, myös kirjoittamisesta. Parhaillaan hän kokoaa ja kirjoittaa Sauvo Puhtilan elämänkertaa.

– Kirjoittaminen tuntuu omalta. Olen kirjoittanut paljon ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän olen kiinnostunut esimerkiksi lauluteksteistä. Olen tutkinut ja tutkin niitä paljon, olen ruvennut jopa lukemaan jonkun verran runoutta.

Eläköön elävä musiikki

Uransa aikana Pekka Nissilä on nähnyt kevyen musiikin kehityksen. Kohti pelkkää hyvää?

– On siinä sellainen paradoksi, että kun toisaalta kevyen musiikin koulutus on laajentunut, niin toisaalta musiikin tyylimaailman tarjonta on supistunut, varsinkin radio- ja tallennepuolella, hän sanoo. – Myös elävän musiikin asema on huonontunut. Live-puolella ei haluta maksaa esityksistä; paras bändi on halvin bändi.

– Ruohonjuuritasolla kyllä tapahtuu ja musiikin tekemisen kirjo on laajentunut. Mitä ihmeellisimpiä musiikin eri kulttuureita voi kuulla livenä Helsingissä ja muuallakin Suomessa, kunhan näkee vaivaa. Ne pitää vain löytää. Alakulttuurien ei kannata mainostaa kovin näkyvästi, koska siitä ei ole vastaavaa hyötyä. Omakustannemaailma ja klubit ja muu sellainen, on viidakkorummun varassa. Sillä ei ole varaa markkinointiin.

– Musiikin isoin ympyrä on yksipuolista ja kapeaa, mikä on erittäin surullista. Vaikka tekijöitä ja esittäjiä tulee lisää koko ajan, se ei isosti näy. Tämä johtuu siitä, että isoimmat levyyhtiöt ja monet kaupalliset radiot ovat ulkomaisessa omistuksessa. Ne ovat liikeyrityksiä, jotka pyrkivät tuottamaan voittoa. Ja sitä tulee sellaisesta, joka tavoittaa paljon ihmisiä, ei marginaalista.

– Aikamme ilmiö on se, että yritykset karsivat kannattamattomia ja liian huonosti kannattavia tuotantoja. Vaikka meillä joku kansallisessa menestyksessä myy 10 000 levyä ja saa siitä kultalevyn, se ei ole kansainvälisessä levityksessä yhtään mitään. Sitten kun alkaa mennä liki sataan tuhanteen, niin aletaan kiinnostua, että tuollahan on jotain. Meillä myy hyvin harva artisti sellaisia määriä tai pystyy keikkailemaan ympäri vuoden isolla bändillä. Suomi on suuri ja maantieteellisesti hankala maa. Vaikka täällä sinänsä pärjäisi alle sadan ihmisen yleisöillä, niin kiinteät kulut ovat valtavat, ei kannata. Ja reuna- alueet kärsivät. Helsingissä on mieletön tarjonta, mutta Keski-Suomessa tai jossakin reuna-alueella tuskin pystyy elämään kovin rikkaassa musiikkikulttuurissa.

– Toisaalta meillä kotimainen on aina pärjännyt. Meillä on vahva kotimaisuus- osuus kaikessa musiikissa. Ja aika hyvä julkisen tuen systeemi ja myös erittäin mittava yksityinen tukijärjestelmä, siis LUSES, ESEK ja osa rahastoista ja säätiöistä, jotka antavat tukea anomuksesta. Kyllä meillä mahdollisuuksia on. Mutta meitä vain on aika vähän. Ja tästä päästään jo varhaiskasvatukseen ja lukioiden tuntikehyksiin, kun kysytään, mistä johtuu, että meillä musiikinkulutus on aika vähäistä verrattuna esimerkiksi Ruotsiin.

Tasa-arvoisuus kunniaan

Monessa mukana olevana Pekka Nissilällä on perusteltu käsityksensä siitä, mihin suuntaan musiikin kehitystä pitäisi ohjata.

– Minä yrittäisin taata reuna-alueille jonkinlaisia elinolosuhteita ja saada kevyen musiikin myös valtion hallinnossa klassisen kanssa nykyistä tasavertaisempaan asemaan. Meillä on hienot näytöt ja kansainvälistä huomiota, arvostusta ja kiinnostusta, ja silti ollaan vielä aika eriarvoisessa asemassa. Pyrkisin vaikuttamaan siihen, että oltaisiin samalla viivalla, että olosuhteet olisivat samanarvoiset. Kuinka kummallekin käy, on tietysti kiinni itse musiikista; jos se ihmisiä kiinnostaa, se pärjää, jos ei kiinnosta, se ei pärjää. Julkisen hallinnon piirissä sitten harkittaisiin, harkittaisiin, mitä ylläpidetään siitä huolimatta, että kukaan ei halua kuunnella sitä. Näen taiteen tekemisen tärkeänä – ei kaiken tarvitsekaan kiinnostaa niin, että se kannattaisi itsensä.

– Varmaan kehittäisin valtakunnan tasa-arvoisuutta siinäkin mielessä, että nykyistä tasavertaisemmin olisi saatavissa ja tarjolla elävän musiikin tilaisuuksia ja kaikkea, mitä musiikkiin yleensä liittyy, koulutuksesta alkaen. Olisi myös saatavissa tukea suuriin kiinteisiin kuluihin, niin että voitaisiin järjestää konsertteja ympäri valtakuntaa. Ja jos jossain kylässä on viisitoista kuulijaa, niin sitten siellä on, mutta sinne vain mentäisiin tekemään se.

Arjen pitää toimia

Pekka Nissilä sanoo kokeneensa freelance- elämän vaihtelevuuden, myös huonot ajat. Siinä moni elämän keskeinen asia terävöityy.

– On tärkeää tehdä asioita, joista tykkää, kaiken uhallakin. Se on ehkä se kaikkein tärkein asia, Pekka sanoo. – Elämä ei saa valua hukkaan, on saatava jotain aikaiseksi. On sitten eri asia, millä ja miten se ”jotain” mitataan. On tärkeää tuntea vastuunsa yhteiskunnassa, ettei mene vain jonon mukana.

– Kettusen Edu, joka on suuria sankareitani, on todennut, että arjen pitää toimia. Työ syntyy arjesta. Musiikkimaailmassa arki ja juhla eivät niin erotu toisistaan, eivät edes arki ja viikonloppu. Kun arki toimii, niin asiat on hyvin. Tietysti se edellyttää, että ulkoiset olosuhteet on kondiksessa: terveys ja jonkinlainen siedettävä taloudellinen tilanne. Monipuolisen vs. toiminnanjohtajan harrastuksia ovat oleilu, historia ja elokuvat.

– Oleilu on tärkeää, hän sanoo. – Jos ei tarvitse tehdä mitään, niin sitten en tee. Claes Andersson toteaa ministerikauden päiväkirjassaan, että joutilasta aikaa on oltava. Se on lataamista ja alitajuista kehittelyä.

– Historiasta olen aina pitänyt, kiitos koulun loistavan opettajan. Ja elokuva kiinnostaa taiteena, ilmaisuna. En niinkään käy elokuvateatterissa, olen videon suurkuluttaja.

– Olen myös hyvin kiinnostunut musiikkiteatterista. Ja oopperaan olen yrittänyt viimeiset vuodet tutustua oikein urakalla, kuuntelemalla ja lukemalla. En ole edelleenkään erityinen oopperafani, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen taidemuoto se on.

Yhteinen juttu

Pekka Nissilän päivittäinen työ Martti Heikkilän sijaisena, ELVISin toiminnanjohtajana, on paljolti asiakasneuvontaa, jäsenneuvontaa, kokouksia ja niiden valmistelua ja raportointia sekä yleistä alan seurantaa. Yhdistyksen 50-vuotisjuhlien valmistelujakaan unohtamatta.

– Tämä on kuitenkin vain toimisto, joka hoitaa asioita, Pekka muistuttaa.

– ELVIS on jäsenistönsä. On jotain merkitystä sillä, kun moni ainakin jollain tasolla samalla lailla ajatteleva yrittää vaikuttaa yhdessä, eikä kaikki huuda erikseen. Valtion laiva on hidas kääntymään, mutta kyllä siihen pystyy vaikuttamaan. Ja onhan siitäkin näyttöjä. Esimerkiksi kirjastokorvausapurahakuvio, joka tuli musiikille muutama vuosi sitten. ELVIS oli siinä ratkaisevassa asemassa; tekijät alkoivat toimia ja alkoi tapahtua.