Kuuntele Spotifyssa

Hiljaisuus saapuu luoksesi ja huutaa: Älä pelkää maailmaa! Istutte yhdessä ja avaruus katsoo teitä. Hetki ei tunnu loppuvan milloinkaan.

Tällä kohtauksella alkaa laulu, jossa murtaudutaan paradoksaalisen, metaforisen ja poeettisen kielen keinoin arkilogiikan kahleista ja saavutetaan yhteys kahden vastakkaisen maailman välillä.

Arto Tuunela sai ensimmäisen virikkeen Mika Waltarin romaanista Neljä päivänlaskua. Siinä kertoja juttelee juhannusyönä eläinten kanssa ja nauttii sekoituksen, jossa on rohdosta, kärpässientä ja konjakkia.

”ALKUSYSÄYS oli tämä karu ja painajaismainen visio, jossa juoppohullu mies sekoaa mökillä. Mutta ensimmäisten hapuilujen jälkeen visioon yhdistyi se, kun alle parikymppisenä olin kaverin mökillä ja istuin yksin rannalla. Se on mun ensimmäinen muistikuva voimakkaasta meditatiivisesta hetkestä. En vielä tuntenut sanaa meditaatio ja kutsuin sitä maailmakokemukseksi.

Lopullisesta biisistä tuli varmaan ensin kertosäe lähes valmiiksi. Säkeistöjä pyörittelin pitkään ennen kuin sain ne rullaamaan. Silloin tuntui, että kaikki loksahtaa täydellisesti kohdalleen. Oli tosi harmoninen fiilis.

Tein biisiä himassa ja kävelyllä ja paljon myös Finnvoxilla, jossa studiotöiden ohessa käytin kaiken muun ajan tähän. Kotona hahmotin akkarilla rämpyttäen. Tein myös tosi raffeja demoja ja kuvittelin loput päälle sekä rakentelin studiossa pidemmälle.

Parhaiten muistan syntyprosessista sen, että se oli hyvin kiihkeää. Muille sanoin, että tää on vaan sellainen ufosieppausbiisi. Laulu oli niin henkilökohtainen, etten vuosiin halunnut puhua siitä enempää enkä selitellä edes itselleni.

Waltarissa mua oli kiehtonut ennen kaikkea hänen kielensä ja kuvittamisensa. Sellaiset on usein avanneet mun runosuonta. Muita inspiroivia on ollut esimerkiksi Haruki Murakami, joka on mestarillinen maagisen realismin ja hyvinkin oudoilla asioilla vihjailevan tyylin edustaja.

Tällaisten yhteydessä mainitaan usein unet ja alitajunta. Itse olen puhunut toismaailmallisuudesta. Mua kiinnostaa kokemus, jossa ulkomaailma ja sisäinen maailma yhtyvät. Siinä reflektoidaan, mutta ei toiseen ihmiseen tai lähellä olevaan vaan kosmisissa mittakaavoissa. Tavoitetaan jotain, mikä on ajan ja oman yksilökokemuksen ulkopuolella.

Se tuntuu mahdottomalta tehtävältä mutta kiehtovalta. Tämän laulun kertosäkeessä sisäisen ja ulkoisen yhtymisen summaa se, kun kasvoille sataa kyyneleitä.

Aikamuodot jäsentyivät niin, että nykyisestä käsin muistellaan sitä läsnäolon ja valaistumisen värisyttävää kokemusta. Kolmannessa säkeistössä sitä odotetaan uudestaan tulevaksi. Mutta futuuri on itsensä kumoava. Eihän sellaista hetkeä voi odottaa.

Rytmiikan osalta tässäkin biisissä tuntui hyvältä rikkoa suomen kielen painotusta. Foneettinen rytmi on silloin ensisijainen ja tavuilla leikittely. Kun teen itselleni, ajattelen tekstiä äänenä ja flowna omilla huulilla. Ehkä siksi olen muille pääasiassa vain säveltänyt mutta en juurikaan tekstittänyt kenenkään muun suuhun.

Biisin riimeihin tuli se erikoisuus, että kunkin säkeistön loppu rimmaa kaksitavuisesti kertosäkeen kanssa. Ehkä tein takaperin kertsistä säkeistön lopukkeeseen. Joka tapauksessa tuntui hyvältä sitoa riimillä ne yhteen.

Tein tämän kesän ja syksyn 2011 aikana kuten muutkin biisit Pariisin Kevään kolmannelle albumille Kaikki on satua.”

Kesäyö
Säv. ja san. Arto Tuunela
Co-säv. Reko Aho ja Artturi Taira
Ensilevytys: Pariisin Kevät (2012)