EINO Leino muokkasi runoaan Nocturne moneen kertaan ennen kuin se vuonna 1905 julkaistiin. Perttu Hietasen sävellys syntyi vuonna 1977 kymmenessä minuutissa.

Leinon runon ensimmäisessä versiossa oli tällaisia lyhyitä säkeitä: ”Ruisrääkän laulu / suviöinen taulu! … Pilven juova haikee / metsä, joka vaikee / vanamot ja varjot veen / niistä lähtölaulun teen.”

Kun runo Kangasniemellä kesällä 1903 oli saanut lähes lopullisen muotonsa, Leino postitti sen kihlatulleen Freya Schoultzille Helsinkiin. Schoultzin pyynnöstä Leino poisti säkeistön, jossa oli esimerkiksi säepari: ”Miksi vanamoiden valjut lemut? / Koska päättyneet on päivän kemut.”

PERTTU Hietanen sävelsi runon heinäkuussa 1977 Laukaassa maalaistalon maisemissa viettäessään siellä useita viikkoja vasemmistolaishenkisellä kesäleirillä.

”Olin ottanut mukaan Leinon runokokoelman Hymyilevä Apollo. Iltaisin ja kesäöitä valvoessani syntyi runoihin melodioita, ensin Lapin kesä, sitten Nocturne. Sen melodia syntyi kitaralla säestäen noin kymmenessä minuutissa.

Leinon runot ovat luettuinakin niin laulavia, että ne ovat ikään kuin valmiiksi sävellettyjä. Nocturne-runon perusrytmin mukaisesti melodiaan tuli luonnostaan säkeiden alkuun se pääperiaate, että ensin on kaksi kohosäveltä ja niiden jälkeen tahdin alussa pitkä sävel.

Kun esitin näitä trubaduurina leirin illanvietoissa, vastaanotto innosti säveltämään lisää.

Kitaraa olen soittanut 15-vuotiaasta, mutta musiikin koulutusta en ole saanut. Nuotit osaan auttavasti kirjoittaa, mutta ammattini on ollut kirvesmies-puuseppä. Olenkin tehnyt parempia puusepän töitä kuin lauluja.

LEIRIN jälkeen jatkoin Leinojen säveltämistä kotona Helsingin Hakaniemessä.

Loppuvuodesta 1977 annoin niitä kaksi c-kasetillista Vesa-Matti Loirille Tavastian takahuoneessa hänen keikkansa jälkeen. Oli suuri onnenpotku, että hän halusi ne levyttää.

Tunsin yrittäjän, jolla oli elektroniikkaliike. Hän lupasi rahoittaa levyn, ja puhelinluettelon keltaisilta sivuilta tai vastaavasta löysimme tuottajaksi ja sovittajaksi Taisto Wesslinin. Äänityksissä Vesku noudatti kaseteille laulamaani tapaa rytmittää tavuja. Wesslin teki hyvät sovitukset. Valmiin masterin yrittäjä myi juuri perustetulle Levytuottajat-yhtiölle.

KELTANOKKANA suostuin siihen, että Wesslin sai Teostossa sovittajan osuuden lisäksi puolet sävellyksestä. Se meni väärin, mutta Wesslin asetti tämän ehdoksi näiden julkaisemiselle. Yhtä väärin menivät myös kaksi seuraavaa Loiri-Leino-albumia. Neljännellä albumilla Wesslinin tilalle tuli Peter Lerche, jolle sopi hyvin pitäytyä vain sovittajana.

Tämä asia hermostuttaa mua edelleen, ei rahallisesti vaan siksi, että esitän näitä itse – ja moni muu esittää – niillä melodioillani, joihin Wesslinillä ei ole mitään osuutta. Laulut toimivat ihan hyvin myös minun perussoinnuillani.

Viime vuosina olen alkanut kirjoittaa myös omia sanoituksia. Niissä on esimerkiksi otettu kantaa Ukrainan sotaan ja Venäjän nykytilanteeseen. Esitän niitä pienille yleisöille esimerkiksi open mic -tilaisuuksissa. Sävellykset eivät tosin enää synny yhtä helposti kuin silloin nuorena.”

Lähteet: Alli Mustonen ja Eero Salola: Äidinkielen kirja, Otava 1931, s. 105–106 ja Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen: Sitaattien salat – Mitä jokaisen tulee tietää suomalaisesta kirjallisuudesta, SKS 2016, s. 138–139.