Musiikintekijät -logo

Musikaali on saumaton kokonaisuus

Markus Leikola

Musikaali on saumaton kokonaisuus

Markus Leikola on kirjailija, runoilija, toimittaja, kolumnisti, näytelmäkirjailija sekä musiikintekijä. Leikola tuli tunnetuksi suurelle yleisölle Yleisradion tiukkana ja asiansa osaavana toimittajana. Hän on käsikirjoittanut viime vuosina kaksi musikaalia, Suuri ja mahtava sekä Nykyisempi aika, ja sanoittanut suurimman osan musikaalien lauluista.

Isojen projektien pitää saada muhia, se on Leikolan työskentelytapa. Hänen alitajuntansa ei noudata työaikalakia. Hän lukee, keskustelee ja syventyy aiheisiinsa. Leikola puhuu mieluummin tarkkuudesta kuin intohimosta. Musikaaleista hän on hyvin innostunut. Niissä yhdistyvät Leikolalle kaksi rakasta taidemuotoa: näytelmä ja musiikki.

”Musikaali on vaikea laji. Vaikeus johtuu pohjimmiltaan siitä, että genret leimaavat niitä. Farssi on helposti joku kesäteatterin puskanäytelmä, vaikka pohjimmiltaan on kysymys tarkkaan hiotusta ja taimatusta prosessista. Englannin kielessä on hieno termi drama comedy, joka pitää sisällään molemmat, draaman ja komedian, eikä luokittele niin vahvasti. Musikaali taas tarkoittaa sitä, että sen pitää toimia musiikillisesti sinällään, mutta sen pitäisi olla myös draamana täysipainoinen. Kuljetusten musiikista puheeseen on oltava saumattomia, musiikin rytmityksen on toimittava ja laulun sanoitusten on istuttava tarinaan.”

Musikaalissa ei saa olla metrin kokoisia saranakohtia, joissa näyttelijä asettuu selvästi laulamaan, vaan hyvä ja nokkela tarina kulkee sujuvasti. Joskus musikaalien lauluista on noussut isoja hittejä, mutta Leikola ei pidä sitä itseisarvona.

”Nykyään on paljon sellaista, jossa puristetaan mailaa liikaa. Yritetään tehdä väkisin hittejä ja se syö helposti tarinaa. Kaiken pitäisi mennä tarinan kuljetus edellä. On hyvä miettiä, milloin on mikäkin painopiste. Kun musikaali onnistuu, niin katsoja ei kiinnitä huomiota näihin painopisteisiin vaan antautuu tarinan vietäväksi. Musikaali on muutaman askeleen edellä kokonaisvaltaista teosta, kuin esimerkiksi vain teatteri tai vain musiikkiteos.”

Leikolalla oli pitkään idea muhimassa musiikkisatiirista, joka käsittelee Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa. Leikola kirjoitti sitä rinnakkain osin samaa aihepiiriä ja samoja henkilöitäkin käsittelevän järkälemäisen romaanin Uuden maailman kadun kanssa. Hän käytti molemmissa samaa tutkimusaineistoa. Matkan varrella musikaalin nimeksi tuli Suuri ja mahtava. Siinä kelataan läpi naapurimaan hyytävät ja hulvattomatkin vaiheet lokakuun vallankumouksesta tähän päivään kabareen ja musiikkiteatterin keinoin. Lavalle marssivat historian sankarit ja konnat Leninistä Gagarinin kautta Putiniin. Samaan aikaan tsehovilaiset kolme sisarta haikailevat Moskovaan ja taivaalla lentää maailman ensimmäinen tekokuu Sputnik.

”Romaanin tyylilaji on maaginen realismi ja musikaali on puhdas satiiri. Molemmissa Stalin on keskeinen hahmo. Romaanin painopiste on uusien sukupolvien pääsyllä valtaan ja vallan hinnalla. Musikaalissa konseptin ydin on se, että joukko kundeja tekee vallankumouksen. Ne miettivät mitä sen jälkeen.  Mihin sitä kumottua valtaa voisi käyttää? Minkälainen on se sosialismi, jota rakennetaan? Ongelma aiheutuu siitä, kun valta halutaan pitää omissa käsissä. Tulee erilaisia lieveilmiöitä, kuten ruumiita ja sotia.”

Leikolan mielestä kaamea paradoksi sinänsä on se, että hallitsemisen takana on ideaali ja puhdas ajatus, mutta valtaa ei osata käyttää. Hänestä siihen ei voi suhtautua kuin mustalla huumorilla. Itku ja nauru yhdessä tekevät asioista paljaampia. Ambivalenttien ja nopeasti vaihtuvien tunteiden välittämiseen musiikki on hänestä erinomainen väline ja tuo kerrontaan lisäkierroksia.

”Ei jäädä mihinkään kiinni. Idea oli ottaa suomalaisten tuntemia venäläisiä ikivihreitä ja neukkuiskelmiä, niitä joita yhdessä lauletaan ja hoilataan. Niiden rytmiset uudelleen sanoitukset ovat osa tarinaa. Ne rimmaavat keskenään, mutta myös alkuperäisen kanssa. Siinä pystyy soittamaan monikerroksisesti kuulijan alitajuntaa. Kun ne kytketään hempeään biisiin, jolla on välitön kytkentä alkuperäiseen, niin yleisö lähtee illuusioon mukaan. Kaikkien elementtien on palveltava toisiaan.”

Aika antaa asioille perspektiiviä. Tiettyihin aiheisiin on Leikolan mielestä helpompi ryhtyä vasta, kun niihin on tullut riittävästi etäisyyttä. Liian aikaisin niihin saattaa liittyä tosikkomaista paatosta. Tiettyjä asioita pitää lukea postmodernin koodin läpi, jotta niiden ironia, satiiri ja monet merkitykset avautuvat. Avoimet ratkaisut olisivat vielä 1970-luvulla olleet mahdottomia, koska asiat olivat päällä.

”Tuntuisi kummalliselta, jos joku nyt sanoisi esimerkiksi jostain sote-uudistuksesta, että se on näin tai näin. On paljon mielenkiintoisempaa purkaa niitä asioita, joista on yksiselitteinen käsitys. Esimerkiksi Stalinin julmuutta on kiinnostavaa problematisoida ja näyttää useampia puolia asiasta.  Se mikä vielä odottaa tekemistä, on yhteiskunnallinen musikaali, joka sitoutuu tähän aikaan. Siinä ei paasattaisi, mutta oltaisiin valmiita menemään kipeisiin asioihin ja otettaisiin kaikki musikaaliteatterin keinot käyttöön. Meillä nää on helposti disneymäisiä tuotantoja. Paljon on varman päälle laskevaa tavaraa, joka on kivaa viihdettä, mutta musikaali voi olla paljon enemmän. Viihdyttävää mutta viiltävää, yks plus yks voi olla kolme.”

Toinen Leikolan käsikirjoittamista musikaaleista on Chaplinin Nykyaika-elokuvaan perustuva Nykyisempi aika. Se on lisensioitu Chaplinin perikunnalta ja myös käännetty. Musikaali perustuu elokuvan elementteihin ja on uskollinen Chaplinin hengelle ja ajatuksille. Se kuvaa pienen ihmisen taistelua yhteiskunnallisia voimia vastaa. Sen ensi-ilta oli vuoden 2017 alkupuolella.

Halutessaan Leikola voisi viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaa: Hän soitti televisiossa nokkahuilua 1960-luvun puolivälissä, kun Suomen ensimmäisen musiikkileikkikoulun oppilaita tultiin kuvaamaan. Se oli alkusoitto, koska esiintymistä Leikola on opetellut melkein koko ikänsä.

”Meitä oli joukko Helsingin yhtenäiskoulun oppilaita, jotka kävimme kerran viikossa lapsiesiintyjille tarkoitettua radioteatterikoulua. Sieltä on säilynyt monta ystävyyttä. Muistan esimerkiksi pienen saparopää Riikka Uosukaisen, joka on myöhemmin myös esiintynyt elämässään. Sulevi Peltola ja Matti Pellonpää kävivät meitä myös ohjaamassa.”

Keskikoulussa Leikola liittyi bändiin. Hän on soittanut monia instrumentteja, mutta hänen ensimmäinen soitti-mensa oli kitara. Pianoa hän päätti opetella soittamaan itsekseen, korvakuulolta, kulutettuaan pianonsoiton opettajia loppuun puolivuosittain. Samoihin aikoihin hän innostui tekemään omia biisejä. Esitellessään niitä musiikinopettaja Kari Rydmanille, kiinnitti tarkkaavainen opettaja huomiota yhteen asiaan: Leikola ei käyttänyt laisinkaan vasemman käden pikkurilliä soittaessaan.

”Se oli eka kerta, kun mulla tuli kunnioitus sitä kohtaan, että tekniikan oikealla opettelulla on jotain merkitystä. Ihan kaikkiin asioihin ei ole oikotietä. Menin Markku Suoknuutin urkutunneille PopJazz-opistoon. Silloin tajusin, että pianoa ja urkuja soitetaan eri tekniikalla. Samalla syntyi oivallus siitä, mistä musiikin värit syntyvät ja miten lopputulokseen voi vaikuttaa tekniikalla. Se hyöty oli väärin oppimisella. Tein kaikkea silloin, nykyään enimmäkseen sanoitan.

”Suomalaiseen runouteen Leikola tutustui ensin niin, että hän mietti miten runot soivat. Sillä tavoin hän on löytänyt monia itselleen tärkeitä runoja.”

Auditiivinen klangi on mulle keskeinen osa hyvää runoa ja laulua. Ei vaan rytmi, vaan etu- ja takavokaalit, sisäsoinnut, kaikki elementit. Se kattaa kaiken, lukemisen, lausumisen, laulamisen. Niin, että se ääneen esitettynä ylipäänsä kuulostaa hyvältä. Kieli on ääneen esitettynä kuin kullattu viini, joka tarjoillaan optimilämpötilassa.

”On olemassa paljon sanoja, jotka pääsevät oikeuksiinsa vasta puhuttuina. Kirjoitettu kieli on tullut myöhemmin kuin puhuttu. Lapsi oppii ensin lallattelemaan, puhumaan, leikkimään, ja vasta sen jälkeen kirjoittamaan. Auditiivinen on originaalein tapa hahmottaa kieltä, on koodattu ihmisen mekaniikan reseptoreihin ja se välittää tunteita. Sanat ovat yksi kerros siihen päälle lisää.”

”Mun filosofia on, että on olemassa äänikuva, josta sanat muodostavat näkyvän osan. Ammattilainen tietää tämän. Pelkät sanat ovat kuin nuotit sävelmälle, se fiksaa vain yhden merkitystason. Runo ja laulu ovat mulle samantyyppisiä asioita, toisessa vaan on melodia mukana. Taitoluistelussakin on yksinluistelu ja pariluistelu. Ne ovat eri lajeja, mutta kumpikin on taitoluistelua. Sillä tavalla mä koen myös laulun ja runon eron.”

Leikola on seurannut pitkään läheltä luovien alojen kehitystä. Hänestä musiikin vienti on lähtenyt liikkeelle ja ala on ammattimaistunut.

”On tunnustettu, että tää on oikeaa työtä eikä komeljanttarien ja hanslankarien puuhastelua. Meillä on yhä vähemmän sitä, että on maailman paras Suomessa. Sitä on ollut paljon yleisesti kulttuurialalla. Kysymys on koko musiikkikentän koulutuksesta. Hommat eivät enää nojaa muutamaan satunnaiseen ekonomiin, jotka ovat hurahtaneet musiikkiin.”

Viestinnän ammattilainen kiteyttää keskustelumme muutamaan lauseeseen.

”Taiteessa paradoksaalista on se, että se on viestintää olematta viestintää. Se on tarkoitettua ulos, julki jollekin, ja sen pitää resonoida yleisössä jollain tavalla.”


MARKUS LEIKOLA (S. 1960)

1960- ja 70-luku
Sirkka Valkola-Laineen musiikkileikkikoulun ja Helsingin yhtenäiskoulun kuoron kanssa tv-esiintymisiä, Radioteatterin kuunnelmissa lapsirooleissa.

70- ja 80-luku
Oulunkylän PopJazz-opisto, bändejä, biisejä, seurakunnan lauluyhtye, musiikkitieteen opintoja Helsingin yliopistossa.

90-luku
Ruplan romahdettua Pietarista sellon osto 13 markalla.

Musikaalit
Suuri ja mahtava
Käsikirjoitus ja sanat Markus Leikola
Eri säveltäjiä, sovitukset Tommi Lindell
Kantaesitys 2015 Musiikkiteatteri Kapsäkissä

Nykyisempi aika
Käsikirjoitus Markus Leikola
San. Markus Leikola, Tommi Lindell
Säv. Tommi Lindell
Kantaesitys 2017 Musiikkiteatteri Kapsäkissä


Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 4/2017

Selaa lehden artikkeleita