Bändikeikkailun huipennuttua Juice Leskisen Grand Slam -yhtyeeseen 1980-luvun puolivälissä, on kasassa ollut Filmorchestra, johtajansa säveltämään elokuvamusiikkiin erikoistunut 10-miehinen orkesteri. Myös useamman teatterikappaleen musiikki- ja äänimaailma on tullut tehdyksi, ja kotinsa työhuoneelta Tampereen Härmälästä mies löytyi kirjoittamass stemmoja seuraavaan kantaesitykseensä, musikaaliin ”Täällä Pohjantähden alla”.

ONKO JOTAIN ERITYISTÄ TAPAHTUMAA TAI SELKEÄÄ HETKEÄ, JOLLOIN TAJUSIT, ETTÄ OLET TIELLÄ MUSIIKKIIN?

– En minä sitä oikeastaan tajunnut kuin vasta lähtiessäni pyrkimään Sibelius- Akatemiaan, ja kun pääsin sinne. Siihen saakka olin vaan soittanut, ja olin toki hirveän kiinnostunut musiikista. Kaikki sisarukseni soittivat pianoa, ja alle kouluikäisenä minäkin jo soittelin kovasti. Kuusi vuotta vanhempi veljeni oli merkittävä vaikuttaja. Hän tiesi enemmän musiikista ja osasi soittaa, ja ennen kaikkea osasi rakentaa sähkökitarat meille!

ONKO OLLUT MITÄÄN MUUTA VAIHTOEHTOA?

– No ei varsinaisesti. Tai ehkä maanviljely silloin lapsena, kun kotini Haapajärvellä oli maatila. Mutta meillä kävi niin, että pellot jäi Kalajoen säännöstelyyn tarkoitetun tekojärven alle, ja se maanviljely loppui siihen. Minulla oli kotipaikkakunnallani umpimaalainen lapsuus, normaalit pikkupoikien leikit, jutut ja maatilan työt. Ja isän mukana kuljettiin metsissä, kun hän oli maanviljelyn ohella metsätyönjohtaja, ja kävi puita leimaamassa. Olihan se ihan selvää siihen aikaan, että poika jatkaa isänsä työtä, muistan sen kansakouluajoilta suorastaan itsestään selvyytenä. Samaan aikaan tuli kuitenkin nämä Beatlesit ja Rolling Stonesit Stonesit, jotka vaikutti valtavasti meikäläiseenkin. Eikä se Haapajärvi niin metsässä kuitenkaan ollut, etteikö Suosikki olisi sielläkin ilmestynyt ja radio kuulunut. Televisiokin meille tuli heti 60-luvun alusta, että ilman muuta elettiin nykyaikaa.

SOITIT SIIS ALUKSI KITARAA BÄNDIJUTUISSA?

– Ihan aluksi, kyllä. Sitten sain ruinattua 12-13-vuotiaana sähköurut, olinhan jo monta vuotta soittanut pianoa kylän kanttorin opastuksella, ja koskettimet alkoi tuntua yhä kiinnostavammalta. Ja on myönnettävä, ettei se veljen tekemä kitara niin mukavalta käteen tuntunut, emmekä tienneet jostain kielten vaihdostakaan mitään. Vaikka punos alkoi luovuttaa, me vaan jatkettiin sormet verillä niin kauan kunnes kieli lopulta meni poikki.

OLIKO URKUJEN SUHTEEN JOKU STARTTISYKÄYS?

– Oli nämä kuuluisat urkukappaleet tietenkin, The Animalsin The House of the rising sun, Procol Harumin A Whiter shade of pale, ja etenkin Eero Raittisen laulama Holvikirkko, sitähän oli soitettava oikein urakalla. Ajalta ennen omia urkuja muistan kylällä käyneen sähköurkunäyttelyn – siellä istuin koko päivän koulun juhlasalissa soittamassa niitä eri malleja. En minä juurikaan jostain Bachista ja muista klassikoista aluksi paljon tiennyt, ja se pianonsoiton edistyminenkin oli ollut todella hidasta. Sitten kun aloin käydä Nivalassa musiikkiopistossa tunneilla, niin edistyin jo nopeammin. Minua kuitenkin pyydettiin mukaan tanssiyhtye Guapitaan, joten viikonloppuun sijoittuneet soittotunnit saivat lopulta jäädä.

TEKEMISEN PARIIN

MISSÄ VAIHEESSA ALOIT SÄVELTÄÄ?

– Ei se vielä tuolloin kouluaikoina ollut ihmeemmin kuvioissa, vaikka ensimmäinen ylösmerkitty oma sävellys syntyikin jo kahdeksanvuotiaana… ja kuinka ollakaan, sen on nyt Hämeenlinnaan tulevan Pohjantähti -musikaalin ohjaaja Hannu Tyhtilä aikoinaan kuullut! Sen on oikeastaan kuullut vain kaksi ihmistä, eli veljeni, ja tämä hänen luokkakaverinsa Tyhtilä. Tosiaan, kirjoitin sen oikein nuoteille, mutta se on ajat sitten kadonnut. Tanssiyhtye ei tietenkään soittanut omia biisejä, vaan sen ajan tanssimusiikkia – humppaa, tangoa jne., mutta sitten lukioaikana perustamamme rokkibändi Luftwaffe kyllä soitti minun kappaleitani. Osallistuttiin rockbändien SM-skabaan, ja siihen aikaan alkoi olla jo se meininki, että omaa matskua piti bändien soittaa. Niin sitten pikkuhiljaa rupesin minäkin tekemään omia kappaleita. Täytyy muuten näin 30 vuotta jälkikäteen kiitellä SM-kisojen tuomareina olleita Raittisen Jussia ja Luparin Eeroa heidän antamastaan hyvästä palautteesta ja kannustuksesta. Tietenkin me soitimme myös covereita ja kaikenlaisia omia sovituksiamme. Nice ja Ekseption [brittiläinen ja hollantilainen rock-bändi, molemmat tunnettuja klassikkojen rock-sovituksista] olivat kova sana, ja myös me teimme omia versioitamme joistain klassikoista. Muistan itse tehneeni esimerkiksi [Pjotr] Tsaikovskin Joutsenlammesta sovituksen. Aloin kiinnostua enemmän klassisesta musiikista nimenomaan näiden 1960-70 -luvun rockbändiversioiden kautta, aloin hankkia alkuperäisiä versioita ja kuunnella ja tutkia niitä. Itse säveltäminen oli sellaista harrastelua siinä soittamisen ohessa, eihän sitä tosissaan ottanut ollenkaan. Se ikäänkuin kuului vaan asiaan bändikuvioissa. Opiskeluaikanakaan ei tullut koskaan mieleen, että olisin nimenomaan ryhtynyt opiskelemaan säveltämistä, ei edes orkesterointia älynnyt ottaa oppiaineekseen, ja se tietenkin on jälkeenpäin vähän kaduttanutkin, sillä ei oppi ojaan kaada. Teoriaa kuitenkin opiskelin mielelläni, ja selvästi enemmän kuin pakolliset kurssit.

OLIKO KOULUMUSIIKKIOSASTO SELVÄ VALINTA VAI ”VAHINKO”? OLITKO OLLENKAAN MENOSSA SOLISTISELLE OSASTOLLE?

– Kun yo-kirjoitusten jälkeen mietin vaihtoehtoja, niin yksi oli että lähtisin historiaa lukemaan, mutta jotenkin tuntui paremmalta ajatukselta, että pitäisi kuitenkin tätä musiikkia mennä kokeilemaan. Luftwaffe teki aika paljon paljon keikkoja, olen jostain sen ajan kalenterista katsonut, että esimerkiksi vuosina ´73 ja ´74 tehtiin jopa 80 keikkaa. Se alkoi siis olla jo aika voimakasta suuntautumista musiikkiin. Kun tajusin, että Risto Lauriala, joka on saman kylän poikia, opiskeli Sibiksessä ja oli aivan ylivertainen pianisti, niin enhän minä solistista osastoa uskaltanut ajatellakaan. Yksi toinen tuttu puolestaan oli pyrkinyt musiikkikasvatukselle, ja siitä rohkaistuneena kokeilin itsekin, ja kuinka ollakaan, pääsin. Viihdyin siellä hyvin – tein varmaan ensimmäisten joukossa erikoistumisopinnot popmusiikissa, soitin paljon kansanmusiikkia Martti Pokelan ryhmissä ja niin edelleen.

ENTÄ JAZZ?

– Se on kyllä jäänyt kohdallani jotenkin lapsipuolen asemaan, siihen ei ole ollut varsinaista mahdollisuuttakaan. Siinä tuollaisen maalaispaikkakunnan rajat tuli vastaan, siellä ei jazzia päässyt kuulemaan, edes radiostakaan en muista sitä niihin aikoihin juurikaan kuulleeni.

RONDON ONDON HAASTATTELUSSA (3/82) PUHUT IMPROVISAATIOSTA JA SEN ”MUSIIKIN OPISKELUUN PALAUTTAMISEN TÄRKEYDESTÄ”.

– Se on enemmän ollut viittaus rockiin kuuluvaan ”soolon soittoon” ja jammailuun. Jazziin tutustuminen minulla alkoi vasta siinä Sibikseen pääsyn yhteydessä, ja se oli kyllä auttamatta liian myöhäistä, en ole koskaan päässyt siitä kunnolla jyvälle. Tottakai joitain kaikuja musiikissani jazzistakin löytyy, mutta ei kovin paljon. Jazzpianisteja aikoinaan kuuntelin enemmänkin, ja kuuntelen vieläkin, jos kohdalle sattuu. Kyllä minä käyn esimerkiksi Tampere Jazz Happeningissä aika ajoin kuuntelemassa missä mennään. Pyrin kuuntelemaan kaikkea avoimin mielin.

LÄHDETKÖ SÄVELTÄMISESSÄSI KOSKAAN IMPROVISOINNISTA?

– Kyllä sitäkin tapahtuu paljon. On tapauksia, että improvisoinnista lähtenyt juttu on pienillä korjauksilla sitten ollutkin se lopullinen versio. No, eräänlaista improvisointiahan säveltäminen loppujen lopuksi aina on.

MISTÄ LÄHDET LIIKKEELLE?

– Kyllä se melodia on, sitä kautta se yleensä lähtee. Minulle se on ainainen haaste, että ”vieläkö löytyy?”, että pystyykö sitä vielä löytämään uuden melodian, joka kuulostaa omalta, eikä tosiaan ole joku jo olemassa oleva juttu. Kun en niitä melodioita edes tekemällä tee, ne vaan tuppaa tulemaan. Törmäsin kerran tähän [George] de Godzinskyn lausahdukseen, että ”olemme riippuvaisia siitä, mitä ylhäältä saamme”, ja olen kyllä samaa mieltä.

KEITH JARRETT PUHUU SAMASTA, ETENKIN IMPROVISAATIOIDENSA YHTEYDESSÄ, ETTÄ HÄN ON VAIN VÄLIKAPPALE, MUSIIKKI TULEE JOSTAKIN…

– Usein on ollut niin, että kun tulen tähän [kääntyy pianoonsa päin] ja laitan sormet koskettimille, ja ryhdyn kuulostelemaan, niin yhtäkkiä tulee hirveä kiire, että ehtii kirjoittaa kaiken ylös, mitä sormiin tulee.

– Kun yo-kirjoitusten jälkeen mietin vaihtoehtoja, niin
yksi oli että lähtisin historiaa lukemaan, mutta jotenkin
tuntui paremmalta ajatukselta, että pitäisi kuitenkin
tätä musiikkia mennä kokeilemaan.

MUSIIKKIA ELÄVIIN KUVIIN

OVATKO TILAUSTYÖT RAJOITTANEET LUOVUUTTASI?

– En tunne niitä rajoituksena, vaan enemmänkin haasteina. Etenkin elokuvatyön parissa täytyy olla kiinnostunut monenlaisesta musiikista. Ja minua kiinnostaa kaikenlainen musiikki. Olen jossain määrin profiloitunut ”elokuvasäveltäjäksi” nimenomaan Kaurismäen mäen veljesten kautta – ja onhan niitä aika monta elokuvaa veljesten kanssa tehtykin. Ajatusmaailmamme elokuva- ja teatteriohjaajien kanssa ovat olleet hyvin samalla ”taajuudella”. Ehkä on ollut onneakin, mutta minulla on vain ihan muutamia tapauksia, missä jotain on pitänyt muuttaa, ja vain yksi isompi ristiriitatapaus.

Leonard Bernstein TEKI VAIN YHDEN ELOKUVAMUSIIKIN ( On the Waterfront / Alaston satama), JA KIELTÄYTYI SEURAAVISTA. SYYNÄ OLI SE, ETTÄ HÄN EI KATSONUT PYSTYVÄNSÄ SÄVELTÄJÄNÄ TYÖSKENTELEMÄÄN SELLAISISSA OLOSUHTEISSA SUHTEISSA, JOISSA LEIKKAUSPÖYDÄLLÄ VIIMEISTELTIIN KUVAUS JA SAMALLA HÄNEN MUSIIKKINSA, JOKA KUITENKIN HÄNELTÄ OLI TULLUT VIIMEISTELTYNÄ… ELI JOS JOTAIN KOHTAUSTA PITI LYHENTÄÄ VIISI SEKUNTIA, NIIN HÄN OLI KUITENKIN TEHNYT KYSEISEN KOHDAN MUSIIKIN SEN VIISI SEKUNTIA PITEMPÄNÄ. OLETKO TÖRMÄNNYT TÄLLAISEEN?

– Tässäkin suhteessa on käynyt aika onnellisesti, ei taida olla kuin yksi kohtaus, jota lyhennettiin 17 sekuntia, ja just siinä kohtaa oli Nordlundin Juuson hieno bassosoolo. Loppujen lopuksi teimme sen bassojutun Juuson kanssa sitten uudelleen, ja saimme lopulliseen, lyhennettyynkin versioon mukaan kaiken sen, mitä halusimme.

– Olen aina lähtenut tekemään musiikkia jo ennenkuin leikkausta on tehty, usein jopa ennenkuin on kuvattu ruutuakaan. Juhan musiikkiakin tein pitkät pätkät Akin [Kaurismäki] antamien muutamien ajatusten – siis aivan kirjaimellisesti muutaman sanan evästyksellä, ennen kuin sain kuvaa nähtäväkseni. Sävellystyön viimeistelin toki valmiiksi leikatun kopion mukaan. Aki puolestaan käytti tekemiäni demonauhoja leikatessaan. Väljä aikataulu, joka yleensä on harvinaista herkkua, antoi sillä kertaa mahdollisuuden oikeaan ”vuoropuheluun”.

JOHN BARRY PUOLESTAAN ON TODENNUT, ETTÄ ON AIVAN TURHAA YRITTÄÄ DEMOTA MUSIIKKIA OHJAAJALLE PELKÄLLÄ PIANOLLA, KUN HEISTÄ HYVIN HARVA ON SILLÄ TASOLLA MUSIIKILLISESTI, ETTÄ OSAISI KUULLA SIITÄ ESIMERKIKSI ORKESTEROINNIN TUOMAT SÄVYT…

– Minäkin demoan nykyään jo melko pitkälle simuloidulla konemaailmalla. Monen muun ohjaajan tavoin Akikin pystyy vasta kuultuaan valmiimpaa jälkeä sanomaan siitä jotakin, ja jollain alitajuisella vaistolla hän sitten ottaa kantaa, jos joku kohta musassa ei olekaan sopiva, tai sopii hyvin. Ja joitain pieniä ”vaihtoja” musiikkien suhteen on sitten siellä täällä tapahtunut.

OLET KAIT MELKO POIKKEUKSELLINEN NYKYTEKIJÖISTÄ SIINÄ SIINÄ, ETTÄ ALOITIT SUORAAN TÄYSPITKÄLLÄ ELOKUVALLA (Arvottomat 1982). FILMIHULLUN HAASTATTELUSSA (4/98) MAINITSET SUOSIKKISI [NINO] ROTAN JA [ENNIO] MORRICONEN, JA ETTÄ OLIT HEIDÄN TÖIHINSÄ KIINNITTÄNYT KYLLÄ HUOMIOTA. ONKO MATKAN VARRELLA TULLUT MUITA SUOSIKKEJA?

– Eipä oikeastaan, olen ollut uskollinen ensirakkauksilleni. Pitää myös edelleen paikkansa, että pidän enemmän eurooppalaisesta kuin amerikkalaisesta elokuvamusiikkimaailmasta. Tässä yhteydessä on mainittava yksi juhlahetki, joka tapahtui ollessamme Filmiorkan kanssa Bonnissa esittämässä ”Juhaa”. Morricone oli paikalla, menin rohkeasti juttusille, ja sainkin puolen tunnin audienssin [ottaa kehystetyn kuvan ja nuottikäsikirjoituksen esille]. Kerroin auliisti ihailuni ja kuinka hän on osasyyllinen siihen, että ajauduin aikoinani elokuvamusiikin pariin. Keskustelutuokion lopuksi hän raapusti hetken nuotteja paperille, näytti sen minulle kysyen ”mikäs tämä on?”, johon minä, että ”vielä kysyt!” paperilla oli Hyvät, pahat ja rumat pääteema, omistuskirjoituksella varustettuna. Morricone on säilynyt kaikki vuodet voimakkaana vaikuttajana minulle. Ja vasta vuosia sen jälkeen, kun olimme alkaneet yhteistyömme Kaurismäen Mikan kanssa, selvisi, että myös Mika on Morriconen suuri ihailija.

KEVYEN MUSIIKIN YLEISMARKKINOLLA ET OLE JUURIKAAN LIIKKUNUT, YKSI SYKSYN SÄVEL -MENESTYS LÖYTYY (”KIUTAKÖNGÄS ”/7. SIJA 1978). OLETKO OSALLISTUNUT USEAMMIN?

– En. Eikä minulta ole biisejä niin pyydettykään, enkä toisaalta ole osannut tyrkyttää. Ihan vasta muutaman viime vuoden aikana on ollut puhetta joidenkin sanoittajien kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Toisaalta olen ollut paljon kiinni näissä isoissa kokonaisuuksissa. Mutta olen kyllä vuosi vuodelta iän myötä yrittänyt myös löytää muita ”väyliä” itsestäni

TYYLISI ON KUITENKIN LAULAVAN MELODISTA …

– Kyllä kyllä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että tekisin biisejä periaatteessa vaikka kenelle. Ja onhan asiassa tietenkin taloudellinen puolensa, kyllä sitä leipää yrittää aina leventää. Instrumentaalimusiikin tekijänähän olen selvässä marginaalissa. Ja vaikka sävellystöitä on koko ajan ollut, niin oman musiikin esittäminen – keikkailu – on aika vaikeata. Konkreettisesti huomasin sen taas äskettäin, kun sovin muutamia keikkoja Sakari Kuosmasen kanssa. Olen joskus yrittänyt tarjota orkesteriani keikoille esimerkiksi konserttitaloihin, mutta ajatus instrumentaalimusaa soittavasta bändistä ei näinä aikoina ole oikein herättänyt keikkajärjestäjien mielenkiintoa, sitä kun kaikki lasketaan niin tarkkaan rahassa – se tulosvastuullisuus! Nyt kun sovin Kuosmasen kanssa, että hän lähtee mukaan solistiksi, niin sillä paketilla asiat tuntuvat sujuvan huomattavasti helpommin.

– En ole vielä päässyt siihen, että olisin niputtanut sävellyksiäni demoiksi tuottajille ja sitten lähetellyt niitä, vaikka toki tiedän, että niinhän se asia menee. Levytkin olen tehnyt omalla firmallani, maksanut itse viuluni, eli olen oma levytuottajani. Alikustannussopimus minulla on Love Kustannuksen kanssa.

HULLUN HOMMAA, MUTTA TUNTEELLA

MONI LUOVAN TYÖN TEKIJÄ SANOO, ETTÄ SE ON ENEMMÄN VAAN SILKKAA TYÖTÄ, TYYLIIN 10% LUOVUUTTA JA 90% TYÖTÄ. MITEN SUHDE SINULLA JAKAUTUU?

– Aloitan edelleen lyijykynällä ja nuottipaperilla, tällaisia ne on [näyttää pianon päältä pientä nuottilappua, jossa on muutamalla rivillä muutamia tahteja] – tässäkin on yksi kappale, kyllä minä sen tästä kokonaan muistan. Ja niinkuin jo sanoin, ei tuommoiseen voi kauaa aikaa mennä. Mutta johonkin lopulliseen käyttömuotoon sen saattaminen voi viedä paljonkin aikaa, ja se on vaan sitä työstämistä, raakaa työtä ja tekemistä.

– Tuo [lappu] voi olla tuossa vuodenkin, ennenkuin sille löytyy käyttöä. Perinteiselle pop-levylle produsoitui materiaalia kymmenenkin vuoden takaa, esimerkiksi. Ja on Pohjantähdessäkin paria vanhempaa aihelmaa käytetty. Kyllä sellaisen aihelman työstämiseen – soinnutukseen ja rakenteen viimeistelyyn – menee paljon aikaa, puhumattakaan sitten orkesterisovituksesta, puhumattakaan siitä jos tekee tallenteen, ja puhumattakaan siitä jos on itse sen tuottajana …sieltä ei kaiken sen palkanlaskennan ja -maksun ja sen sellaisen takaa löydä sitä taiteen tekemisen romantiikkaa enää lainkaan!

– Pyrin varaamaan töitteni tekoon aina riittävästi aikaa. T äällä Pohjantähden alla -musikaalilla on ensi-ilta nyt ensi syyskuussa, ja Riku Suokas soitti siitä viime vuoden keväällä. Aloin heti miettimään sitä, ja varsinaisesti sävelsin sen loppukesän ja syksyn aikana. Jukka Virtanen teki laulujen sanat vasta sen jälkeen – halusin edetä näin päin – ja orkesterisovitus ja demo minulla oli valmiina helmikuun lopulla. Keväällä olen vielä hionut sitä, ja nyt teen stemmoja, kymmenen hengen bändille ja kolmenkymmenen hengen kuorolle, siinä on lähes viisikymmentä laulua ja vähän muuta musiikkia päälle.

– Juhaa tein kaiken kaikkiaan 18 kuukautta, ensimmäisistä sävellysideoista elokuvaversion miksaukseen. Hoidin koko musiikkikakun itse alusta loppuun, kaikki ne 50 muusikkoa olivat minulla töissä, studiot vuokrattu firmani kautta ja niin edelleen. Miksausvaiheessa käytännöllisesti katsoen asuin Finnvoxin studiolla noin viisi viikkoa, tein niin pitkiä päiviä kuin jaksoin, ja välillä nukuin Warnerin karaokenauhavarastossa telttavuoteella muutaman tunnin ja sitten taas töihin.

– Hullun hommaa semmonen tietenkin on, mutta sillä tavoin myös pysyi kokonaisuus hanskassani, ja voin olla varma, että se meni niinkuin halusin. Siis ainakin siihen asti, kun minä saatoin vaikuttaa asiaan. Olihan se siihen mennessä monessa mielessä päätyöni.

TYÖSTÄTKÖ AIHEITASI TOISEEN TAI USEAMPAAN KERTAAN? MONIHAN TEKEE NIIN, EIKÄ SE OLE HÄPEÄ…

– Eipä ole ollut juurikaan tarvetta. En varsinaisesti sillä lailla ole työstänyt, kuin mitä tarkoitat, mutta on minulla sen suuntaisia juttuja toki. Esimerkiksi Vanhat valokuvat -levyllä on Hautalan Arvin jenkka, ja Pizzalla on puolestaan Pikku-Arvin Erikoinen. Se ei ole sama teema, mutta tavallaan samaan muottiin tehty kappale. Ja joitain pieniä lainoja itseltä siellä täällä on.

ELOKUVAMUSIIKIN HISTORIASTA LÖYTYY MAININTOJA ”PELASTAMISESTA” – ESIMERKIKSI [SERGEI] PROKOFJEVIN KOHDALLA, JOKA [SERGEI] EISENSTEININ OHJAAMAN ALEKSANTERI NEVSKIN 1938) MUSIIKISTA MUOKKASI KANTAATIN… LEFFAHAN ON NS. ARKISTOKAMAA, EI PYÖRI OHJELMISTOISSA EDES (VARSINKAAN!) TELEVISIOSSA, ONKOHAN VIDEOLLAKAAN, ELI KO. MUSIIKKIA EI JUURIKAAN PÄÄSE (ENÄÄ) KUULEMAAN, MUTTA EHKÄ TOISEN TEOKSEN KAUTTA NYKYKUULIJA SAATTAA PÄÄSTÄKIN…

– En ole tainnut tuonkaltaista ”pelastamista” harrastaa, olen vain työstänyt konsertti- ja äänitekäyttöön sitä materiaalia hieman toiseen malliin.

OVATKO ELOKUVASI VIDEOLLA?

– Nämä tekemäni kuusi mykkäklassikkoa eivät minun musiikillani ole, mutta originaaliyhteistyöt eli uudet elokuvat taitavat kaikki olla, en tarkkaan tiedä ovatko ne ihan myyntikasetteina, mahdollisesti osa on. Kirjailija Tauno Kaukosen kosen poika on tekemässä syksyksi Klaanista kirja plus elokuva -pakettia, varmaankin DVD:tä.

– En ole osannut koskaan olla itse huolissani siitä miten musiikilleni käy, kun minulla on sentään partituurit, ja niissähän se musiikki on. Eihän se tietenkään tavallista kuluttajaa paljoa auta. Mutta joitakin sävellyskonsertteja on teoksistani ollut, ja olen huolehtinut osasta kappaleita painetun materiaalikin. Olen myös sovittanut eri versioita, jotta runko-orkesteritkin pystyisivät niitä soittamaan. Kustantajakumppanini markkinoi niitä omilla kanavillaan, mutta se ei oikein vielä riitä, pitäisi varmaan olla vielä joku manageri lisäksi. Täytyy toivoa tästä lisääntyneestä markkinointi- ja art management -koulutuksesta parannusta tilanteeseen!

MITÄ SÄVELTÄMINEN SINULLE MERKITSEE?

– Pahan laitoit lopuksi! [miettii] … Onhan se sellaista erilaista ja vaihtelevaa elämää musiikin parissa ollut. Kaikki lähti alunperin harrastuksesta, muuttui sitten intohimoiseksi harrastamiseksi, ja opiskelun jälkeen työksi, ja nyt voi jo todeta, että lopulta musiikista ja sen tekemisestä on tullut elämäntapa, ja että se on vähän niinkuin kutsumustyö.

– Säveltäminen merkitsee minulle uteliaisuutta ja jatkuvaa opiskelua, halua oppia ja kehittyä. Ja se merkitsee intuitiota, elämyksiä ja innostumista. Ja aina se into on säilynyt, vaikka välillä joskus usko meinaa horjuakin, kun on sitä monenlaista kamppailua, esimerkiksi jokapäiväisestä leivästä. Ja marginaalimusiikin sektorilla se kamppailu nostattaa joskus suorastaan tuskan hien otsalle, että pitääkö tässä vielä vaihtaa alaa… Mutta ainahan tuota on selvitty.

– Kun sitä on alun alkaenkin ryhtynyt vähän niinkuin vahingossa musiikin tekijäksi, oma musiikki on vaan alkanut itää ja syntynyt minulle hyvin luonnollisella tavalla, niin olen halunnut edelleenkin säilyttää säveltämisessäni sellaisen harrastajamaisen otteen. Silloin sitä voi antaa itselleen luvan tehdä vähän niinkuin mitä lystää, ja sitä kautta musiikissani toivon mukaan säilyisi kenties jonkinlaista aitoa tunnetta. Säveltäminen on minulle myös kommunikointiväline. Sanallinen, suullinen ilmaisu on minulla usein niin kamalan sekavaa, ja oikeitten sanojen löytäminen ajatusten tulkiksi on joskus – kuten esimerkiksi nyt – niin tuskallisen vaikeaa ja vaivalloista …niin välillä tuntuu siltä, että sävelet löytyvät helpommin, ja osuvat luontevammin kohdalleen.