Musiikintekijät -logo

Muistoja Pohjolasta eli kirjallisuutta, viulu ja valintoja

Muistoja Pohjolasta eli kirjallisuutta, viulu ja valintoja

"Nykyäänhän saa sanoa, että Anderssonin ja Ulvaeuksen musa oli ja on edelleenkin hienoa musiikkia, oikeastaan suurenmoisesti yhdisteltyjä "koukkuja" ... Ei tietenkään auta jälkiviisaus, mutta se, päätös feidata rundi oli ehkä yksi isoimmista virhearvioinneista mitä olen tehnyt ...", arvioi Pekka Pohjola sitä, että aikanaan kieltäytyi ABBAn maalmanrundista.


 

Asiat voi mieltää monella tavalla. Joskus keskustellessamme P. Pohjolan kanssa, tietenkin kaikesta muusta kuin musiikista, totta kai, kävi ilmi hupaisa yksityiskohta. Hän oli kertomansa mukaan monia vuosia luullut, että Hemingwayn kirjan ”Jäähyväiset aseille” nimi tarkoitti viimeisiä vilkutuksia tytölle nimeltä Asei. Väärinkäsitykseen on tietenkin varmaan vaikuttanut visuaalisesti kirjankannen kirjasintyyppi. Asian oikea laita olisi tietenkin selvinnyt lukemalla kirja, vaan väliäkö tuolla, en minäkään sitä ole lukenut, vaikka olisi varmaan pitänyt. Titteli aukeni kuitenkin itsellenikin uudella tavalla, tuli heti selkeä mielikuva Aseista, kuka hän sitten olisi ollutkin, jos hänestä kirja olisi kirjoitettu…

Seuraavassa joitain mielikuvia vuosien varrelta, asioista jotka selvisivät ennemmin tai sitten myöhemmin. Ja väliin selkeätä ja punnittua puhetta.

Asiat voi mieltää monella tavalla.

”Taidonnäytteet ovat vallanhimoa ja toisten ihmisten alistamista, runo ei saa olla mikään asiakirja, paperi, täytetty lomake, sen tulee seurata puhutun kielen rytmiä. Jos kirjoittaa toisella tavalla kuin ihmiset puhuvat, on se opettamista, pahimmillaan se on hallitusvallan käyttämistä, administraatiota. Näin minä olen kirjoittamisesta miettinyt. (Pentti Saarikoski, ”Euroopan reuna. Kineettisiä kuvia, Otava 1982).

Visiota

Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin sirppiliiteri, silloin kun työkalut lipussa olivat vielä valttia, 60 ja 70-luvun vaihteessa. Pop-muusikot ry:n maratonkonsertti. Lavalla Jussi & The Boys jossa bassossa pitkätukka, joka yhdessä kappaleessa siirtyy soittamaan viulua, siis omassa sävellyksessään ” Rouva Johanssonin perikunta”. Teos eroaa hieman Boys’ien normaaliohjelmistosta. Jussi Raittinen spiikkaa nuoren taiteilijan: ” Pekka Pohjola.” Sävellys on kiemuraista progea, vai oliko proge keksitty vielä silloin?

”Ei tule mieleen, ei ainakaan biisi. Mähän olin Boys’eissa hyvin lyhyen aikaa., varmaan 6-5 kuukautta… enkä mä tuohon aikaan vielä mitään biisejä uskaltanut tehdä… mielenkiintoista. Viulua kyllä soitin, jossain Fleetwood Macin kappaleessa. Ei hajua, onkohan sitä taltioitu mihinkään, tämä jäi nyt vaivaamaan, pitää ottaa selvää…

(Tarkistussoitto keikkailevalle tietosanakirjalle, Jussi Raittiselle, selvitti mysteerin: ” Joo, kyseinen kappale oli kylläkin nimeltään ”Neiti Johanssonin testamentti” ja sen säveltäjä oli ja on tietysti vieläkin Jukka Hauru. ( Mielenkiintoinen paljastus nuoremmille Hesarin lukijoille). Sen on täytynyt tarttua mukaan sen aikaisesta ”supertriosta” ”ABC” jossa soittivat Hauru, Pekka ja rummuissa oli Raikka Rautarinne. Orkesteri oli kokonaisuudessaan siirtynyt Boys’n komppiryhmäksi syksyllä -69 ja sen mukana siirtyi ilmeisesti biisikin. Pekka muuten päätyi Wigwamiin kun olimme Auran nuorisoseurantalolla yhteiskeikalla, jossa oli myöskin Tasavallan Presidentti (nuoremmile lukijoille selvityksenä että kyseessä oli myös yhtye, ei Kekkonen. Sitä kuka oli Kekkonen emme ala selittämään…). Ohjelman rakenne johtui siitä, että oli pääsiäislauantai, eikä silloin saanut tanssia, joten oli järjestetty ikään kuin konsertti. Joka tapauksessa Mats Huldén oli ilmeisesti jättämässä Wigujen bassotontin, syytä en muista, ja Wigut näkivät Pekassa talenttia, bassoon ja viuluun ja…” Jos kysyy Jussilta jotain, saa myös vastauksen, ja enemmänkin.

Seuraava visio

Kuopio, rännikatu, sellainen kapea kuja puutalojen välissä, silloin niitä vielä oli, aika on 70-luvun alkupuolta, pitkätukkainen tummanoloinen mies harppoo muovikassi kädessä, kuin hieman eksyksissä. Jumalaut’, ihan Pohjolan näköinen… voisiko olla? Kyllä se oli. Kuopiossa oli viulukilpailut, Pekka on opettajansa toimesta puolipakolla saatu vastentahtoisesti koluamaan alkuerät.

”Mä en olisi lainkaan halunnut mennä sinne kilpailuun, mutta viulunsoiton opettajani pakotti. Olin ennen sitä tottunut olemaan kaikissa nuorien kulttuurikilpailuissa paras, ainutlaatuinen ja olin ihan omaa lajiani sielläkin, tulin nimittäin viimeiseksi. Olin soittanut, siis repinyt pakolliset Bachit alkuerissä ja jälkeenpäin Erik Tawaststjerna sanoi, että sinulla on poika oikea ote mutta soitto on hieman rupista. Tiesin sen itsekin koska olin jo silloin Wiguissa enkä ollut pahemmin harjoitellut, mukamas ehtinyt. Soitonopettaja oli kuitenkin patistanut minut osallistumaan, sanoi että se olisi hyväksi uralleni. Oli siinä mielessä oikeassa, että kilpailun jälkeen menin kaupan kautta ja ostin neljä olutta ja painuin hotelliin. Siellä sitten katselin ulos ikkunasta, oli oikein kaunis päivä, nautin olutta ja mietin että minkä takia mä tuota saakelin viulua soitan, kun olen sitä aina vihannut. Eli siinä mielessä opettajani oli hyvinkin oikeassa, kilpailu oli hyväksi uralleni koska päätin skipata viulun ja alkaa vakavasti säveltää. Kun kerroin asian seuraavalla tunnilla opettajani väitti minun tulleen hulluksi. Yhden asian loppu oli kuitenkin toisen alku, huonoin vaihtoehto olisi ollut jäädä välille kiikkumaan. Viulunsoitosta oli kuitenkin se hyöty, että koska en ole opiskellut yhtään musiikin teoriaa, siinä oppi teoriaa käytännössä. Väkisinkin. Ja tietenkin jousille kirjoittaessa siitä on ollut suurta hyötyä.”

Seuraava visio

Kukonhiekan tanssilava Saarijärvellä joskus 70-luvulla. On puolenyön hetkiä, joku tanssibändi on lopettanut settinsä, roudarit kantavat helsinkiläisen rockbändin kamoja lavalle. Miksaaja Pikku- Reiska Isoaho on aikansa edistyneimmän tekniikan, kaukokaapelilla varustetun miksauspöydän takana virittelemässä nappuloita. Huippua.

Ihmiset kuhisevat pariutumispuuhissa, on seuraava nuorisolle tunti nuorisomusaa, kunnes solistivieras niittaisi illan. Pihalla on pitkä pakettimersu, ysinollakutonen. Kurkistan auton sivuikkunasta, Pohjola nukkuu penkillä. Vau. Keikkaelämää. Puoli tuntia myöhemmin Wigwam on lavalla, ilmoille kajahtaa musiikkia jota ei suomalaisen metsän keskellä luulisi kuulevansa. Finlandian jalot sävelet kaikavat sovussa McCartney-Lennonin Let it Be’n ja myös (vain) Lennonin Imaginen kanssa. Mustalaisnainen lavan reunalla huutelee herjoja soittajille, tunti ilman Tulipunaruusuja koettelee yleisön hermoja. Soittajat suhtautuvat asiaan tyynesti, heillä on oma intiaanileirinsä, jonne kukaan ei pysty hyökkäämään.

”Se että bändissä oli kolme voimakasta säveltäjää, mutta keikalla ei soitettu kuin muutamaa harvaa omaa biisiä ( mm. Frederick & Bill (Pohjola), Losing hold (Pohjola-Gustavson) , niistäkin ensin teemat pois kuljeksimasta ja sitten erittäin pitkään hillitöntä jamia, tämä johtui siitä että kaikki olivat jollain tapaa liian hienotunteisia tuodakseen omia säveltäjänambitioitaan esiin, kukaan ei halunnut selvästi liidata hommaa, tavallaan valheellista demokratiaa, joka paljastui sitten homman kypsyessä ja bändin hajotessa. Mukana oli kai myös sen aikaista ajattelua, joka varmasti johtui myös siitä, kun puurrettin pitempiä aikoja studiossa kuin oli mahdollista aikaisemmin, ja vielä ihmeellisellä moniraitatekniikalla, niin siis funtsattiin, että sävellyksiä ei voi esittää livenä, jos niitä ei voi toistaa tismalleen samanlaisina kuin vinyylillä. Tällainen ajattelu on onneksi pitkälti kadonnut, ainakin sen osalta että sävellys, kompositio on tärkein, jota voi esittää erilaisella tai pienemmälläkin kokoonpanolla, vaikka joku määrätty soundi tai soittimen tuplaus uupuu. Itse olin tehnyt jo parikin soololevyä ennen kuin uskalsin ajatella, että materiaalia voisi esittää bändillä yleisön edessä.

Kuitenkin edelliseen vielä, Jukan ja Jimin sävellyksistä kuin myös tuosta vieraasta materiaalista jota keikalla vedettiin ja jotka olivat Jukan ja Ronnien (Österberg) mielimusiikkia (The Band, Procol Harum, Beatles), jäi paljon takkiin ja liepeisiin. Tutustuin sellaiseen sävelmaailmaan, jota en sitä ennen ollut varsinaisesti kuunnellut. Vaikutteet eivät välttämättä kuulu suoraan, mutta jo pelkästään se että tietää olevan eri vaihtoehtoja vaikuttaa ajatteluun, vaikka ei itse samaa polkua lähde tallaamaan.Ymmärtää kuitenkin että sellaistakin on olemassa. Vaikka haluaa asua kotonaan niin tietää, että naapuri on olemassa, asui se miten kaukana hyvänsä. Ainakin alitajuisesti tietää.”

Visio

Kesäinen jono Tavastia-klubin edessä, jo lähempänä -80-lukua, monikansallinen suomalais-ruotsalais-puolalainen Made in Sweden yhtye on on debyyttikeikallaan, ihmisten odottava virta ulottui kulman taakse. Hyvä suoritus bändiltä, joka ei ollut edes levyttänyt vielä. En kuitenkaan jaksanut jonottaa, oli kaunis kesäilta ja keikka meni ohi.

Aiheeseen palataan Kuosmasen keikkabussissa, jossa istumme nokakkain, 80-luvun lopulla, matkalla jostain jonnekin. Kortinpeluun lomassa.

”Joo, tehtiin sitten levyä Tukholmassa, suuret suunnitelmat ja sellaista. Sitten sinne soitettiin ja pyydettiin bändiä kokonaisuudessaan ABBA’n maailmanrundille, taustabändiksi. Proge kontra kaupallinen paska. Bändissä oli kaksi leiriä, josta toisessa minä ja Vesa (Aaltonen, rumpali). Suomalaiset olivat ehdottomasti vastaan. Ajan ilmapiiri oli se, ainakin Suomessa, hyvinkin vahvasti. Itse en ainakaan pystynyt silloin tunnustamaan, että siinä musasssa olisi jotain hyvää. Varmaan itse ehkä olisi saattanut digata niitä biisejä, mutta se kuorrutus, musiikillinen ja ulkomusiikillinen yhdistettynä tähän 70- luvun taiteilijafilosofiaan oli mahdoton yhtälö. Sitten demokraattisesti äänestettiin ja suomalaiset junttasivat oman näkemyksensä läpi. Nykyäänhän pystyy toteamaan ja saa sanoa, että Anderssonin ja Ulvaeuksen musa, sehän oli ja on edelleenkin hienoa musiikkia, oikeastaan suurenmoisesti yhdisteltyjä ”koukkuja” eri puolilta muodostuen omintakeiseksi kokonaisuudeksi. Ilman että voisi suoraan osoittaa mistä kaikki on tullut. Ei tietenkään auta jälkiviisaus, mutta se, päätös feidata rundi oli ehkä yksi isoimmista virhearvioinneista mitä olen tehnyt. Uskoisin että Aaltosen Vesakin on nykyään samaa mieltä… ilmeisesti bändin ruotsalaisella ja puolalaisella osastolla oli jo silloin laajempi kulttuurinäkemys…ja ehkä taloudellinenkin. No, ei se nyt elämää pilannut, mutta Made in Swedenin levyn pilasi amerikkalainen huipputuottaja saamalla siihen aivan paskat soundit, tuhosi biisien luonnollisen live- balanssin siihen aikaan muodikkaalla äänityskoppi-ajattelulla. Aikansa moderneinta tekniikkaa. Bändi hyytyi sitten jonkunajan jälkeen, jossain Vaasan lähellä parikymmentä ihmistä kuntelemassa.”

Pekka sai kuitenkin lisää puhelinsoittoja, yhden nuorelta maalaispojalta, josta oli yllättäen tullut miljonääri.

”Mike Oldfieldin tiesin jollain tapaa, en tiennyt kundista kuitenkaan muuta kuin että sen musaa oli ”Manaaja”- elokuvassa, johon kauhufilmi-friikkinä olin törmännnyt. Musiikki oli myös hyvää. Musiikkia ei tosin oltu tehty leffaa varten vaan se oli lisätty siihen. No kävi ilmi että Mike oli silloin taiteellisessa kriisissä ja Richard Branson, joka taas oli julkaissut ”Harakka Bialoipokku”- levyni Englannissa ajatteli, että olisin jonkun lajin musiikillinen sukulaissielu ja voisin jelpata ongelmassa ja saada Oldfieldin munimaan lisää kultamunia, olihan Mike Virginin, Bransonin yhtiön suosikkipoika ”Tubular Bellsin” miljoonamyynnin ansiosta, koko Bransonin imperiumiahan ei todennäköisesti olisi ilman sen alkutuottoja ja Mike oli siten tärkeä henkilö taloudellisestikin. Itse levyhän oli väsätty studion jämäajoilla, jotka Oldfield sai suurin piirtein säälistä käyttöönsä. Sitten se laitettiin ulos pohjalta ”kun nyt kerran ollaan tehty.”

”Siinä sitten viikon verran heiluttiin Oldfieldin maatilalla, ei tehty musiikkia mutta keskusteltiin ja käytiin pubeissa istumassa, ja keskusteltiin lisää. ”

Ja sitten leikkaus takaisin S. Kuosmasen keikkabussiin 80-luvun lopulta, menossa edelleen jostain kohti jonnekin, istutaan vastakkain ja puhutaan kaikesta muusta paitsi musiikista. Pekalla on huono pokerinaama. Ja vähän kuitenkin puhutaan taas musiikista, Abbakiertue -tarinan innoittamana esimerkikisi Mike Oldfieldin ”sinfoniabändirundista” jolla Pekka oli mukana, ydinbändissä. Aihehan oli kiinnostava koska oltiin itsekin kiertueella. Tosin jonkun verran vaatimattomammissa puitteissa.

”Silloin sai makua luksusrundauksesta, sehän oli erittäin kaupallista epäkaupallista meininkiä, joka tosin kävi loppujen lopuksi Miken kukkarolle. Rollsilla haettiin hotellista ja sellaista. Rundin päätyttyä Mike sitten pyysi pienen ryhmän valikoimiaan soittajia pubiin ja sanoi, että halusi kasata pikkubändin, jolla lähtisi kiertämään maailmaa, ilmeisesti myös tekemään rahaa, ison bändin kiertue oli kaiketi ollut tosiaan melko hintava, pitkälti toista sataa ihmistä tien päällä. Kiitin kuitenkin kohteliaasti ja sanoin, että lähden Suomeen tekemään omaa musaa omalla bändilläni. Olin kyllästynyt soittamaan muitten sävellyksiä. Oli vaan pakko päästä tekemään omaa. Sekin oli yksi päätös, ja hyvä.”

Musiikillinen takautuma. Saksofonisti Pekka Pöyry istuu kuppilassa ja kertoo jutustelun lomassa, ollessaan menossa Tukholmaan ”Haikara Bialoipokku”-levyn nauhoituksiin, että Pekan musiikki oli puhaltajalle vaikeata soittaa, siinä oli niin pitkiä linjoja, horisontaalisesti paljon soitettavaa. Mutta, Pöyry lisäsi, kyllä se menee kun osaa katsoa paikat missä hengittää.

”Ennen Wiguja kuntelin paljon Zappaa ja Beatlesia. Pitkälinjaisuus on varmaan myös peruja klassisesta. Yllättävää kyllä, myös vanhojen virsien harmonia on aina viehättänyt ja vaikuttanut. En tiedä miksi.”

Musiikista tänään

Sillanpää:(Kootut teokset 4, s. 271) ”Turhaan tavoiteltuani jotain kaunokirjallista aihetta, jota juuri silloin olisin tarvinnut, istuin viimein pöytäni ääreen ja yksinkertaisesti päätin kirjoittaa jotain.” Tuloksena oli F.E:n kokoelma huonoja novelleja.

”Nyt tässä viimeisimmässä duunissa, tilaustyö Umolle, pitkästä aikaa musaa puhaltajille, lähdin tekemään työtä sillä lailla että istuin alas ja aloin siitä minkälainen mielikuva bändistä oli ja sitten paperille mitä sylki suuhun päästä toi. Ei tullut mitään, meni ihan metsään. Palasin tismalleen omaan vanhaan tapaani, eli tuli se määrätty pätkä ja sitten joutui odottamaan jatkoa, kunnes tiesi varmasti että nyt se on siinä. Ei ollut oikotietä. Oli tehtävä oman prosessin ja ajoituksen kautta. Helppoa olisi tietenkin antaa tulla ja kirjoittaa vaan, sellaistakin kuulemma tapahtuu. Itselleni se ei sopinut. Näyttää kenties hyvältä, mutta kuulostaa pahalta.”

”En ole koskaan ollut ahkera, työnteko lähti kohdallani ainoastaan siitä, että olin saatanan innostunut.”

”Se mitä mielestäni musiikissa ei pysty opettamaan, on tyylitaju, se joko on tai ei. Vaikutteiden saaminen on alitajuista hyvien asioiden haalimista. Kaikesta tartuu jotain eikä sitä kannata vieroksua. Mutta jos haluaisi tehdä asian juuri samalla tavalla, se vaatisi tutkimista ja silloin se olisi matkimista. Kun olen jälkeenpäin tsekannut omia biisejäni, miksi niistä on tullut sellaisia kun on, ratkaisut ovat aina syntyneet alitajuisen prosessin seurauksena, jossa on mukana tunne ja matemaattinen äly ja kaikki tällainen. Jollakin tavalla on käytetty loogisesti elementtejä, mutta ilman tietoista logiikkaa. Kuitenkin, yleensä pitkääkin työstämistä kestänyt ratkaisu on jälkeenpäin ajatellen itsestäänselvyys ja helppo. Mutta sitä ei vaan heti löydä. Se kai siinä on mielenkiintoista. Jos tietäisi kaiken, niin voisi tehdä sen tänään ja pakata kamat ja lähteä pois.”

”Nyt on tehtävä, tästä (kello yhdestä) viiteen. Laaja työ, vuosia sitten alkusyntynsä saanut, mutta vasta täällä suoritukseensa sulkeutunut, se nyt joka päivä noina määrätunteina kiihoittaa mielen kuin lievään miellyttävään humalaan. Se elää kuin sikiö emon kohdussa. Ja suloista on tuntea, että se muovautuu oikein, saa oikeat ulkonaiset piirteensä ja oikean sisäisen henkensä. Milloin se sen saa, silloin sen myös tekijä tuntee” (Sillanpää, Kootut teokset 4, s. 307)

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2000

Selaa lehden artikkeleita