Numminen oli alun perin rumpali. Patteristin ura huipentui jo varhain: mies pääsi 18-vuotiaana Unto Monosen orkesteriin ja soitti siinä parisen vuotta. Kiinnostus musiikkiin oli kuitenkin lähtenyt aivan muusta kuin suomalaisista tangoista.

– Aloitin harrastukseni jazzilla, noin 14-vuotiaana kuuntelin jo lähes joka ilta The Voice Of American jazzlähetyksiä lyhytaalloilla. Klassinen musiikki ja ”moderni, vaikea” musiikki alkoivat viehättää noin 17:n iässä.

Numminen on tehnyt vuosien saatossa hyvin monentyyppistä musiikkia. Yhdistävimpänä tekijänä on hänen äänensä, jota rohkenen luonnehtia omaperäisen kuuloiseksi. Numminen on sekä säveltänyt, sanoittanut että sovittanut musiikkia, mutta näkee itsensä ennen kaikkea säveltäjänä ja sanoittajana.

– Sovittaminen on heikoin puoleni, koska olen itseoppinut, eikä teoriaa ole tullut hankituksi riittävässä määrin. Olen siis eräänlainen luonnostaan tajuaja, mitä tulee melodian kirjoittamiseen.

Kokemuksen karttuminen on yllättävän monelle lauluntekijälle myös rasite, sillä luontevuutta on yhä vaikeampi tavoittaa. Esimerkiksi Hector kertoi taannoin tässä lehdessä, että alun perin spontaani ja nasta harrastus muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi työksi. Nummisella tilanne on toinen.

– Runsas säveltäminen on tehnyt työskentelyn vuosien mittaan helpommaksi, koska oppii käyttämään eri musiikin lajeja tarkoituksiin sopivasti; ajatus oppii differentioimaan, erittelemään sävelkulkujen mielekkyyttä käsillä olevaan yhteyteen. Silti: hyvän aiheen tai melodian keksiminen on aina vaikeaa.

Nummisen säveltäjänuran alkuoivalluksena oli filosofian ja musiikin yhdistäminen. Ensimmäiset kappaleet The World Is ja In Order To Tell perustuivat Ludwig Wittgensteinin teksteihin. Vaikkei Numminen oikein tahdo arvottaa sävellyksiään, hän pitää varhaista Tractatus-sarjaa edelleen tärkeänä.

– Toisaalta sitten Pohjoinen Tango-oratorio on merkittävä. Myös Ruotsiin tekemäni pienoisooppera Rameaus brorson viehättää minua. Ja tietenkin aina tekeillä olevat teokset ovat omasta mielestä tärkeitä. Siispä Aenigma Aeternum, oopperaoratorio joka valmistuu arviolta 2003, on juuri nyt hyvin tärkeä.

Säveltäjä, muuta maalle

Numminen sävelsi ensimmäiset kappaleensa kitaralla. Materiaalia syntyi paljon, ja hän joutui opettelemaan nuottien kirjoittamisen, koska pianistiystävän hermot eivät riittäneet hyräilyn nuotintamiseen. Varèsen, Stockhausenin ja Webernin tuotannosta innostunut Numminen teki ensimmäisiä klassistyyppisiä sävellyksiään 1970-luvulla. Niiden työstäminen on edelleen varsin toisenlaista kuin rallien laatiminen.

– Varaan itselleni pitkiä sävellysaikoja. Istun tietokoneeni ääressä ja mietin melodioita. Sitten alan kerätä teemoja yhteen, tehdä niistä variaatioita ja miettiä, milloin toistan tietyn teeman uudestaan. Sävellysrupeamat ovat yleensä pitkiä. Tulos saattaa olla vain yksi tai kaksi nuottipaperisivua, ja minä olen kuin halkometsästä tullut, niin rasittunut.

Numminen asuu tätä nykyä Lempäälässä, jota hän pitää otollisena paikkana työn kannalta.

– Pystyn kyllä säveltämään Helsingissäkin, mutta mieluiten teen etenkin suuret kokonaisuudet maalla, jossa vuorokausirytmillä ei ole väliä. Minä en häiritse ketään, eikä kukaan häiritse minua.

Säveltämisestä puhuttaessa Numminen haluaa nostaa esiin mieltymyksensä atonaalisiin melodioihin.

– Varhaisin atonaalinen – tai itse asiassa sanon mieluummin sävellajiton – teokseni on vuodelta 1966. Se on Tractatus-sarjan viides laulu, The General Form Of A Truth-Function. Atonaliikkaa olen viljellyt sittemmin aina kun olen tarvinnut. En kuitenkaan koeta olla omituinen, vaan pyrin mahdollisimman kauniisiin melodiakulkuihin.

Atonaalisuus on monelle vaikea pala. Numminen kertoo mm. aiheuttaneensa vuonna 1982 harmaita hiuksia amatöörikuorolle, koska hänen Joensuun Laulujuhlille säveltämänsä Kanteletar-sarja sisälsi kaksi atonaalista laulua.

Atonaalisuuden merkitys Nummisen ”vakavassa” musiikissa näyttää aikojen saatossa vain kasvaneen.

– Varèsesta, Stockhausenista ja Webernistä alkanut ja myöhemmin monilla muilla täydentynyt kuvani atonaalisen musiikin mahdollisuudesta uudentyyppisen kauneuden edustajana ikään kuin juuttui alitajuntaani jo 1960-luvulla. Sitten varsinkin 1990-luvulla tarve johdattaa melodiaa sävellajittomaan suuntaan vahvistui.

Numminen viljelee mieluusti myös tonaalisuuden ja atonaalisuuden vaihtelua. Tässä yhteydessä hän haluaa korostaa Henrik Otto Donnerin osuutta innostajana ja yhteistyökumppanina.

– Hän saa orkestroinnillaan melodiani soimaan yhä paremmin. Minä olen ihaillut Donner-sointia jo 60-luvulta lähtien, oli sitten kysymyksessä jazz tai tämä ns. vakava musiikki.

Mantovani ja camp

Myös Nummisen popsävellykset ovat varsin kiintoisia. Jo aivan varhaisimmissa kappaleissa on paljon normista poikkeavia piirteitä. Tahtilajivaihteluita on runsaasti, ja tahtien määrä on usein epätavallinen – toisin sanoen ei neljällä jaollinen, kuten popmusiikissa lähes aina. Nummiselle tämä oli luontevampaa kuin monille muille.

– Varhaiset sävellykseni olivat vaikeita muusikoille, soittaminen tuotti heille hankaluuksia. Minusta musiikki oli kiintoisaa ja luonnollista, muiden mielestä kiintoisaa ja kummallista. Nyt kun sävellän joskus oopperamaista musiikkia, tästä varhaisesta piittaamattomuudesta on yksinomaan hyötyä.

Eräänlaisesta piittaamattomuudesta ja vastakohtien yhdistämisen halusta kertoo sekin, että Nummisen taannoisen teknolevyn komppeihin haettiin vaikutteita jazzlegenda Max Roachin rumputyöskentelystä. Mutta vaikka Numminen on moniottelija, kaikki musiikin lajit eivät puhuttele häntäkään.

– Koetin jo varhain, siis opiskellessani sosiologiaa, oppia ”ymmärtämään” Mantovani-tyyppistä viihdettä. Vaikka kuinka koetin, en oppinut. Sen sijaan osaan käyttää sitä camp-tyylisesti, jos haluan. En myöskään ole erityisesti pitänyt opereteista, vaikka kuulen niissä loistavaa sävellys- ja esitystaidokkuutta.

Suomalaisessa kulttuurissa laajasti operoivalta henkilöltä on mielekästä kysyä hänen suhteestaan kulttuurintekijöiden järjestöihin.

– Elvis on hyvä taustatuki, mutta en käy sen kokouksissa niin kuin en muidenkaan etujärjestöjeni (Kirjailijaliitto, Arvostelijain liitto jne.). En ole enää järjestöihminen, 1970-luvun alkupuolella vielä olin.

Eritoten Saksassa ja Ruotsissa paljon esiintyvä Numminen kiittää myös Teostoa.

– Teosto on auttanut minua todella paljon, kun olen etsinyt vanhojen laulujen oikeuksienomistajia, siis sellaisia, jotka olen kääntänyt suomeksi. Teosto on myös tehokkaasti valvonut ulkomaanetujani. Teoston teosluettelossani on sen sijaan liian monia virheitä, mutta koska tuotantoni on erittäin laaja, en ole vielä löytänyt aikaa virheiden oikomiseen.

Numminen ärsyttäjänä

Numminen ilmaantui suomalaiseen kulttuuriin vaikeasti sulatettavana, hankalasti ymmärrettävänä hahmona. Omituisista asioista vinkuen laulava mies herätti jopa suoranaista raivoa. Nummisella on yksinkertainen selitys sille, miksi näin kävi.

– Suomi oli 1960-luvulla jo teollistunut, mutta henkisesti täysin agraariyhteiskunta. Minun ja monien muiden provokaatiot tapahtuivat siis ”neitseellisessä pellossa”; uuteen kulttuuriin, itse asiassa kulttuurin murrokseen, suomalaisten oli vaikea tottua.

Nummisen julkisia kannanottoja oli tuohon aikaan tavallista hankalampi tyrmätä, koska hän osoitti heti kättelyssä olevansa oppinut mies. Kenties myös tämä voimisti hänen herättämäänsä kiukkua. Yllättävää kyllä, Nummisen suhde popkulttuuriin (jonka kautta hän estradille ilmaantui) oli varsin tarkoitushakuinen.

– Populaarimusiikin ja muun popkulttuurin opettelin vasta 24-vuotiaana, lähinnä sosiologisista syistä. Sitten huomasin, että populaarikulttuuria voi käyttää provosointiin tehokkaammin kuin korkeakulttuuria. Pop kaikissa muodoissaan on kiintoisa sosiologinen ilmiö.

Numminen itse ei ärsyynny helposti.

– Ehkä sotatila, johon Suomi joutuisi, saisi minutkin provosoitumaan. Eivät mitkään kulttuuri-ilmiöt. Kyllä tietysti hiljaa halveksin monia nykyisiä ”avantgardisteja”, jotka toistavat 1960-luvun ilmiöitä ja väittävät tosissaan tehneensä jotakin aivan uutta. Se on osoitus kulttuuri- ja taidehistorian tuntemuksen puutteesta. Toisaalta monet nuoret joutuvat keksimään ”ihan itse” samat asiat, jotka heitä vanhemmat ovat löytäneet aiemmin. Esim. seksuaalisuus pitää aina keksiä uudestaan, varsinkin tosielämässä.

Numminen on käsitellyt kulttuurin latistumisen teemaa viime aikoina kirjoittamissaan runoissa, joita hän on eri yhteyksissä lausunut. Säestäjänä on tavallisesti ollut kitaristi Antero Jakoila. Osa runoista noudattaa tuiki harvinaista heksametrimittaa, ja Numminen toivoo julkaisevansa ensi keväänä erityisen rytmiruno-CD:n.

Heksametriin laaditussa runossa Arjen palvonta Numminen kirjoittaa itseään toistavasta kulttuuri-ilmapiiristä mm. näin:

”Kaikkein kuunnelluin toiste on radiossa tuttuus:

ohjeena torien lauseet, viihteisen musiikin kliseet.

Laulujen teksteihin laaditaan ennenkin kerrottu totuus.

Runoudessa on parhainta lainat ihmisten suusta,

on kadun riettaus kunniassaan, kuluneisuus on arvo.”

Numminen ja nuoret

M.A. Numminen on nuorisolle yllättävän suuri nimi. Tämän saattoi todeta mm. kesällä 2001 Joensuun Ilosaarirockissa. Nummisen ja Pedro Hietasen konsertti oli niin suosittu, että läheskään kaikki halukkaat eivät mahtuneet esiintymispaikkana toimineeseen telttaan tai edes sen liepeille.

– Minua itseänikin ihmetyttää suosioni, etenkin nuorten keskuudessa. Asian tekee vielä merkillisemmäksi se, että myös Ruotsissa ja Saksassa keikkojeni pääyleisö on 20:n ja 30:n välillä. Ehkä olen niin kovin erilainen kuin muut, normaalit esiintyjät.

Nummis-ilmiö saattaa selittyä osaltaan myös sillä, että nykynuoriso on tutustunut hänen tuotantoonsa jo lapsuusiässä. Moni havahtuu aikuistuessaan huomaamaan, että Nummisen lastenmusiikki on paljon ovelampaa kuin lapsena oli ajatellut. Moni laulu, kuten esimerkiksi On sika kunnossa, kuulostaa aikuisen korvissa aivan uudelta, purevalta.

Numminen jaksaa yhä tarkkailla nuorison kulttuuria ja musiikkia. Häntä on kuultu viime aikoina mm. Cleaning Women -yhtyeen levyllä. Mutta kertokoon mies itse tarkemmin kiinnostuksistaan.

– Kiinnostukseni kohteita ovat nuorten aktiivisuus globalisaatiokysymyksissä, toisaalta omien pienten asioiden mahdollistaminen esimerkiksi VR-makasiineilla. Musiikin alalla löydän kiinnostavat ilmiöt nuorten ystävieni avulla. Joskus mielenkiinto etenee niin pitkälle, että ryhdyn yhteistyöhön.

Korkeakulttuuriset kiinnostuksen kohteet ovat nekin tärkeitä.

– ”Omilta” aloiltani, siis jazzin ja klassisen parista, koetan kaiken aikaa löytää uutta ja kiehtovaa. Kovin helppoa se ei ole, sillä rajuimmat uudet löydöt tuntuvat tehdyn 60-luvun loppuun mennessä. Toisaalta sitten ”vakava” pop on hyvin kiinnostavaa. Sellainen on vaikkapa Pan Sonic, jonka uraa olen seurannut kiinnostuneena.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Numminen piikittelee yhä. Yllä siteerattu Arjen palvonta ei suomi ainoastaan taiteen tekijöitä, vaan koko kulttuuriyhteisöä.

”Kuinka on taiteiden tuomarin, ohjelman kriitikon laita?

Kilvan kiitosta saavat arki ja arjen kuvat!

Faksimiloitu normaalisuus on aina ansainnut patsaan.

Arjesta poikkeaminen harvoin saa edes tilaa.

Pyrkimys uuteen rauhan vain vie, ei ole nyt sen aika.”

Lisää M.A:sta: www.ma-numminen.net