60- ja 70-luvuilla Musiikki-Ertama toi käytettyjä pianoja Keski-Euroopasta. Kuvan piano on Barden-Millsin linnasta
kuningatar Maryn (Elisabethin isoäiti) piano.

Erkki Ertama on tehnyt poikkeuksellisen pitkän ja monipuolisen uran musiikin parissa. Hän on toiminut muusikkona, säveltäjänä, kapellimestarina, sovittajana, sanoittajana, studiopäällikkönä, musiikinopettajana, urkuopiston perustajana sekä rehtorina ja soitinten maahantuojana. Ertama asuu nykyisin Helsingin keskustassa Aurorankadun varrella vanhassa kerrostalossa, missä hän vaimoineen otti ystävällisesti vastaan tämän jutun kirjoittajat, antoi kummallekin uunituoreen muistelmateoksensa kappaleen ja kertoili vaiherikkaasta elämästään. 

”MINULLEKIN VIULU!”

Erkki Ertama (alk. Enbom) syntyi 1927 Alavudella, mistä hänen opettajavanhempansa piakkoin muuttivat Peräseinäjoelle. Etunimikseen hän sai Bertel Erik, mutta täysin suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla kutsumanimeksi tuli jo pikkupoikana luontevasti Erkki. Koti ja suku olivat hyvin musikaalisia. Äiti soitti pianoa ja oli myös pianistina aikoinaan ansainnut opiskelurahoja, äidin veljillä taas oli oma jazz-orkesteri jo 1920-luvulla. Isä puolestaan soitti viulua samoin kuin isoisä, ja molemmat harrastivat myös jousisoittimien rakentamista.

Pikku Erikin muusikontaival alkoi aivan pienenä, omasta äänekkäästä halusta. Kun vanhemmat soittivat yhdessä kotona, nosti poika kovan porun: hän halusi myös päästä soittamaan, mutta kolmivuotiaan kädet eivät yltäneet normaalikokoiselle viululle. Niinpä vaari teki pojalle oman 1/32 -kokoa olevan viulun, jonka käsittelemiseen tämä innostuikin kolmivuotiaan koko uteliaisuudella.

Ensiesiintyminenkin yleisön edessä tapahtui jo kolmivuotiaana nuorisoseuran juhlissa, ja nelivuotiaana hänet lähetettiin vuodeksi setänsä luokse Helsinkiin opiskelemaan viulunsoittoa Helsingin konservatorion, siis nykyisen Sibelius-Akatemian, alkeisopistoon. Hän asui setänsä luona Museokadulla, mistä juoksi päivittäin viulukotelo kainalossa konservatorioon.  

Kotimaakuntaan palattua jatkuivat viulutunnit Seinäjoella, jossa hän myös kävi myöhemmin oppikoulua ja soitti viulua samassa kouluorkesterissa kuin mm. Ensti Pohjola, myöhempi Ylioppilaskunnan Laulajien pitkäaikainen johtaja ja sellotaiteilija. Orkesteri oli muutenkin varsin korkeatasoinen ja voitti kahdesti peräkkäin Suomen Teiniliiton mestaruuden.

MUSIIKIN AMMATTILAISEKSI

Ertaman ollessa viimeisenä sotakesänä suorittamassa työvelvollisuuttaan uusmaalaisessa maalaistalossa sattui elonleikkuutalkoissa, että sirppi lipsahti vaurioittaen vasemman käden pikkusormea niin pahasti, että haaveet viulistinurasta tyssäsivät siihen. Pääasialliseksi instrumentiksi vaihtui piano, ja myös urut alkoivat kiinnostaa.

Hän opiskeli koulun jälkeen Helsingin kirkkomusiikkiopistossa ja Sibelius-Akatemiassa opettajinaan mm. Aarre Merikanto, Elis Mårtenson ja Ilmari Hannikainen, sekä hankki samalla opiskelurahoja soittamalla helsinkiläisissä ravintoloissa.

Ertamalla oli opiskeluaikana myös oma trio, joka kerran jopa voitti jazz-orkesterikilpailun. Kesätöikseen hän soitteli myös Kokkolassa, jossa vieraillut Erkki Aho kutsui hänet esiintymään Kaivohuoneelle johtamaansa isoon orkesteriin. Viihde- ja tanssimusiikki siis alkoivat työllistää yhä enemmän nuorta muusikkoa.

Ensimmäinen ulkomaille suuntautunut työmatka tuli 1950-luvun alussa, jolloin Ertama teki Euroopankiertueen Heikki Teittisen johtamien Helsingin kamarikuoron mieslaulajien säestäjänä Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Sveitsiin, Itävaltaan ja Italiaan.

Vuosikymmenen lopulla taas Ertama lähti Tapio Rautavaaran kanssa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan pitkälle esiintymismatkalle, joka sisälsi yli 70 konserttia ja toistasataa televisioesiintymistä. Viisikymmenluvulla Ertama myös kierteli maata keikoilla mm. Ossi Runnen orkesterin kanssa, laulusolistina Olavi Virta. Yksi monista Ertaman työllistäjistä oli Pohjoismainen Sähkö Oy eli PSO, jossa hän toimi paitsi soittajana, studiokapellimestarina ja sovittajana, myös yhtiön levytuotannosta vastaavana, samassa tehtävässä kuin Georg Malmstén ennen sotia. Tuolloin hän yhdessä yhtiön tuottaja-äänittäjän Martti Pihan kanssa päätti ryhtyä etsimään uusia iskelmälaulajia koko maata käsittävien kilpailujen avulla – strategia, jonka kilpaileva yhtiö Fazer myös pian omaksui. Tätä kautta PSO:lle tuli sellaisia uusia laulajia kuin Helena Siltala, Seija Lampila, Monica Aspelund, Irmeli Mäkelä, Kalevi Korpi ja Ami Loven.

SÄVELTÄMISTÄ KELLON YMPÄRI

Erkki Ertaman ansioluettelo muusikkomatrikkelissa on siksi hengästyttävä, ettei voi olla ihmettelemättä miten yksi mies on saattanut kaikkeen ehtiä. Mutta hän on myös aina ollut uupumaton työihminen, ellei peräti työnarkomaani.

Sisukkuutta onkin kysytty joskus toden teolla. Elämänsä kovimman paikan eteen säveltäjänä Ertama kertoo joutuneensa, kun Carl Mesterton (jonka suomalainen tv-yleisö nykyään varmaan parhaiten muistaa miehenä Metsoloiden ja Hovimäen takana) oli ohjaajana kuusikymmenluvulla ensimmäisessä yhteispohjoismaisessa suuren luokan tv-draamaproduktiossa. Näytelmä oli J. J. Wecksellin Daniel Hjort, ja Ertama sai vastattavakseen musiikista, ja koska budjetissa ei pihistelty, hän sai myös valita sellaisen orkesterikokoonpanon kuin katsoi tarpeelliseksi.

– No mitenkäs olisi tuo Radion sinfoniaorkesteri? hän uskaltautui ehdottamaan Mestertonille puhelimessa..

– Sopii oikein hyvin, oli vastaus.  

Kaikki siis hyvin muuten, paitsi että piakkoin Mestertonilta tuli jälleen puhelu:

– Kuule, anteeksi nyt mutta unohdin kertoa, että musiikin miksaukseen onkin aikaa enää kolme viikkoa!

Silloin tuli säveltäjälle kiire. Ertama kirjoitti käsin partituureja ensin istualtaan, ja takamuksen kipeydyttyä seisaaltaan flyygelin ääressä, lopulta jalkojen rasituttua lattialla mahallaan maaten pari tukevaa tyynyä rintakehän alla. Viimeisen viikon ajan, hänen työskennellessään lähestulkoon yötä päivää, puhtaaksikirjoittajat käytännössä asuivat hänen luonaan ja ottivat käsiteltävikseen nuottipaperit sitä mukaa kuin ne täyttyivät. Kolmen viikon ankaran väännön tuloksena työ sitten valmistui kuin valmistuikin ajallaan.  

Daniel Hjortin myöhemmin kokeman kohtalon järjellisyyttä Ertama ei jaksa ymmärtää vieläkään: tallennetta tästä työläästä ja kalliista, sinfoniaorkesterin voimalla säestetystä ja Turun linnassa kuvatusta kulttuurihankkeesta ei enää löydy mistään. Koko jättiproduktion ääni- ja kuvanauhat lienee Ylessä ”säästösyistä” yksinkertaisesti pyyhitty yli ja nauhoitettu uutta päälle!

Mutta tarinaan liittyy vielä pieni tragikoominen jatkoepisodi. Vuonna 2005 Ertama luki rappukäytävän ilmoitustaululta, että talon vinttikomeroihin oli murtauduttu. Etsiessään jotain rahaksi vaihdettavaa vorot olivat levittäneet mm. toistakymmentä laukullista nuotteja pitkin lattiaa. Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin: kasojen keskeltä säveltäjä yllätyksekseen löysi Daniel Hjortin musiikin sisältävän ääninauhakopion, jota hän ei luullut enää olevan olemassakaan. Näytelmän alkuperäinen musiikki, RSO:n esittämänä ja säveltäjän johtamana, on kuin onkin siis tallella ainakin jonkinkuntoisena, ja Ertamalla on aikomus vielä tilaisuuden tullen toimittaa äänite restauroitavaksi. Kun saman murron jäljiltä vielä löytyi yhtä yllättävästi myös hänen 50-luvun alussa Eino Leinon runoon  säveltämänsä Vaeltava kuusi, aikanaan jopa hänen oikukkaan ja kriittisen sävellyksenopettajansa Aarre Merikannon kehuma hengentuote, niin lieneekö varkaita peräti kiittäminen tahattomasta kulttuuriteosta!

ELOKUVAMUSIIKKIA

Yksi kestävä osa Ertaman elämäntyöstä on tallentunut filmien ääniraidoille. Hän on ollut jo aivan nuoresta asti kiinnostunut elokuvamusiikin tarjoamasta mahdollisuudesta eri taidemuotojen yhdistämiseen. Skaala ulottuu mainospaloista suurella taiteellisella kunnianhimolla tehtyihin pitkiin näytelmäelokuviin.

Pitkän elokuvan säveltäjänä Ertama debytoi jo vuonna 1953. Elokuva oli opetusministeriön tuella tehty Ralf Rubinin ohjaama Kasvot kuvastimessa, jonka musiikista hän vastasi yhdessä hyvän ystävänsä ja opiskelu- ja muusikkotoverinsa Kalevi Hartin kanssa. Ertama pitää Kasvoja kuvastimessa heidän kummankin kohdalla enemmänkin vielä nuorten miesten kokeiluna elokuvamusiikin alalla, mutta hän myös sävelsi sitä vähintäänkin erikoisissa olosuhteissa. Hän nimittäin oli tuolloin Riihimäellä suorittamassa asevelvollisuuttaan aliupseerikoulun oppilaana, joten säveltämiseen ei tahtonut millään järjestyä aikaa eikä tilaisuutta. Työ painoi kuitenkin päälle ja valmista oli oltava määräpäivään mennessä. Niinpä hän keksi pulmaan omaperäisen ratkaisun ja myöhästytti itsensä tahallaan iltalomalta 15 minuuttia päästäkseen arestikoppiin ja saadakseen näin työrauhan. Häkkiä tulikin neljä vuorokautta, ja aliupseerioppilas Ertama marssi nuottipaperinivaska kainalossa putkaan, missä sitten käytti rangaistusaikansa sävellystyön kimpussa ahkeroimiseen.

1960-luvun alkuvuosina Ertamaa työllistivät myös tuolloin muodikkaat iskelmäelokuvat, joiden tarkoituksena kaiketi oli vain ajan iskelmäsävelmien ja -laulajien esitteleminen ja joissa juonta oli korkeintaan siteeksi. Noissa elokuvissa (Iskelmäketju, Iskelmäkaruselli, Nuoruus vauhdissa jne.) hän yleensä esitti itseään, hanurin tai pianon koskettimissa.

Merkittävimmät toimeksiannot Ertamalle elokuvasäveltäjänä lienevät olleet kolme Mikko Niskasen pitkää elokuvaa, ensimmäinen niistä Paavo Rintalan tekstiin perustuva sotaelokuva Sissit vuodelta 1963. Sen musiikkiteemoista säveltäjä itse pitää edelleen erityisen tehokkaana varsinkin ylirasittuneen kaukopartiomiehen mielenterveyden järkkymistä kuvaavaa yksinkertaista urkuteemaa: piinaavasti kertautumalla teema tuo tämän kovia kokeneen sissin infernaaliset kärsimykset lähelle katsojaa.

Sissejä Niskasen kanssa työstäessään Ertama omaksui periaatteen, että musiikkia pitää käyttää elokuvassa harkiten, tietyissä kohdin; sen tuhlaileva käyttö elokuvan täytteenä vähentää tehoa. Tätä sivuaa myös elokuvatutkija Sakari Toiviainen Niskas-monografiassaan Tuska ja hurmio: ”Oman lisänsä (Sissien) atmosfääriin luo Erkki Ertaman elektronimusiikki. Säästeliäästi käytettynä se ei pyri korostamaan kuvien ja äänten muutenkin painokasta efektiivisyyttä, jonka puitteissa esimerkiksi sydämen lyönnit saattavat vaihtua tykkien jyrähdyksiin. Musiikki tyytyy myötäilemään kohtausten emotionaalisia virityksiä enemmän maalailevassa kuin kontrapunktisessa hengessä, kuten rakastelukohtauksissa tai verkkojen laskussa tyynellä järvellä”.

Toinen yhteisprojekti Mikko Niskasen kanssa heti Sissien jälkeen oli Esa Anttalan seikkailutarina Hopeaa rajan takaa. Sitä filmattaessa Ertama otti tavakseen olla mukana itse kuvauspaikalla saadakseen sieltä sekä tuoreista leikkaamattomista otoksista ideoita säveltämiseensä. Metodi koettiin toimivaksi, ja sitä noudatettiin mahdollisuuksien mukaan myös Niskasen filmatessa pääteostaan, 1972 valmistunutta elokuvaa Kahdeksan surmanluotia. Kyseinen teoshan on vuosikymmenten mittaan jo vakiinnuttanut maineensa ja asemansa yhtenä suomalaisen elokuvataiteen kirkkaimmista helmistä, onpa sitä jopa mainittu maamme parhaaksi näytelmäelokuvaksi kautta aikain. Ihmetellä sopii, miksi Surmanluotien ylistyspuheissa toistuvasti on sivuutettu Erkki Ertaman musiikin osuus elokuvan kokonaisuudessa. Toisaalta musiikki ja sen säveltäjä taitaa elokuvien vastaanotossa meillä muutenkin usein jäädä ilman mainittavaa noteeraamista – poikkeuksena vain tapaukset joissa jostakin elokuvan sävelteemasta tulee hitti joka elää omaa elämäänsä lähtökohdastaan irrallaankin, kuten esimerkiksi Heikki Aaltoilan Akselin ja Elinan häävalssi.

Esiintymismatkalla Tukholmassa 1950-luvulla:
Erkki Ertama, Rainer Forsblom, Ossi Runne,
Martti Huttunen, Olavi Virta ja Nalle Karhunen.

LYHÄREITÄ JA MAINOKSIA

Lyhytfilmit työllistivät myös Ertamaa aikanaan paljonkin, ja myös tunnustusta tuli ulkomaita myöten: vuonna 1963 Cannesin festivaalien tuomaristo palkitsi lyhytelokuvan Pressure eli Hermoprässi Grand Prix’llä Ertaman musiikista ja Kaarlo Nuorvalan käsikirjoituksesta, ja seuraavana vuonna tuli ensimmäinen palkinto saman kaksikon elokuvasta Delcious – herkullista lihavuutta. Kun siis media joitakin vuosia sitten näyttävästi hehkutti Aki Kaurismäen Cannesissa saamaa Grand Prix’tä, unohtui toimittajilta tyystin mainita, että Kaurismäki ei suinkaan ollut ensimmäinen suomalainen kyseisen tunnustuksen saaja.

Mainospalojen säveltämisestäkin tuli palkintoja. Heti ensimmäisissä alan kilpailuissa Suomessa Ertama ja Felix Forsman palkittiin mainospalasta Peili, ja sama pätkä selviytyi vielä Venetsiassa kilpailun kakkoseksi 1090 osallistujan joukosta. Vuosien mittaan Ertama tuli tehneeksi musiikin kaikkiaan satoihin mainospaloihin. Tämä työ piti varsin hyvin säveltäjän leivänsyrjässä kiinni, mutta alkoi henkisesti pikkuhiljaa turruttaa ja turhauttaa, kunnes Ertama kyllästyi koko mainosbisnekseen.

Asiaa ei varmaankaan auttanut se, että mainosmusiikista vastaavien tilaajien joukossa toisinaan oli  henkilöitä, joiden musiikillinen asiantuntemus ei välttämättä ollut yhtä korkealla tasolla kuin heidän omanarvontuntonsa. Kerran sattui mainostajan musiikkivastaavana olemaan vastikään tehtäväänsä nimitetty korskea kaveri, joka ilmaisi ensimmäiseen otokseen heti tyytymättömyytensä vaatien tekemään uuden ja paremman, vaikka Ertama oli mielestään onnistunut vallan mallikelpoisesti. Mutta tilaajan edustaja ei ollut vielä toisellakaan kerralla tyytyväinen kuulemaansa otokseen, eikä kolmannella. Vasta neljännen kohdalla hän ilmaisi hyväksyntänsä: – No tällaista minä olen koko ajan halunnut. Miksi ette heti alkuunsa saaneet tällaista aikaiseksi?

Todellisuudessa Ertama oli joka kerta soittanut hänelle täsmälleen saman äänitteen eli juuri sen tylysti kaseeratun ensimmäisen otoksen, joka siis vasta neljännellä kuulemalla tyydytti ison pomon esteettistä korvaa…

YHTEISTYÖKUMPPANEITA JA LEVYJÄ

Ertamalla on luonnollisesti ollut vuosikymmenten mittaan lukemattomia työtovereita, joista on monenlaisia mukavia muistoja yhteistyön ajoilta. Suuremmat ja pienemmät nimet vilahtelevat hänen puheessaan ehtimiseen. Sauvo ”Saukki” Puhtila sanoitti useita Ertaman lauluja, esimerkiksi heidän lastenlauluistaan varmaan monellekin 60-luvulla lapsuuttaan eläneelle on jäänyt mieleen Pöllö Huu-huu-huu. Basisti ja yleismuusikko Reino Bäckman oli hänen yhtyeessään samoihin aikoihin kuin Rauno Lehtinen. Usko Kemppi tuli tutuksi ja ystäväksi Mitä Missä Milloin -laulukirjan toimittamisen myötä.

George de Godzinskyyn Ertama tutustui jo opiskeluaikoinaan. Esimerkkinä tämän luonteesta hän  kertoo tapauksen heidän yhteistyönsä ajoilta 70-luvun puolivälistä, jolloin oli tekeillä Tauno Palon ja Ansa Ikosen yhteinen LP-levy. EMI-yhtiön Suomen silloisen osaston johtajan Reino Bäckmanin kanssa oli sovittu, että levyn sovituksista puolet tekisi Godzinsky, toisen puolen Ertama. Tämän lisäksi Ertama sai sitten Godzinskyn suostuttelemana hoitaakseen myös solistien jälkiäänitykset, työn joka oli hänelle hyvin tuttua jo PSO:n ajoilta. Kertomatta kollegalleen mitään Godzinsky meni puhumaan Bäckmanille, että nyt tuon Erkin pitää saada kunnon lisäkorvaus, koska hänellä on työtäkin enemmän.

– Siis ihan hyvän hyvyyttään! kommentoi Ertama ja lisää:  – Tämä oli tyypillistä Joria.

Tuo Tauno Palon ja Ansa Ikosen ainoa yhteinen levy syntyi alkuaan Ertaman ideasta. Hän  tapasi Taunon kerran tämän kantapaikassa Elitessä – ollessaan syömässä ruokalistalla Tauno Palon mukaan nimettyä sipulipihviä – ja siinä kysäisseensä, miten ihmeessä hän ja Ansa eivät ole milloinkaan levyttäneet yhdessä. Tauno vastasi, että kun ei ole kukaan koskaan pyytänytkään.            

– No jos mä nyt pyydän, niin suostuisitko? jatkoi Ertama, ja sai kuin saikin suostutelluksi ensin Tauno Palon itsensä, sitten ajatukselle lämpeni Reijo Bäckman ja lopulta myös Ansa Ikonen kuultuaan, että George de Godzinskykin olisi mukana.

Ertaman ja Bäckmanin yhdessä ideoima oli myös levyllinen suomalaisia kansanlauluja 70-luvun alussa, kolmantena puuhamiehenä kitaristi ja levyn toinen sovittaja Heikki Laurila. Taustalla oli miesten yhteinen huoli siitä, kuinka kansanlaulut olivat nuorisolta unohtumassa, ja niinpä sovituksista tehtiin uudenaikaisen rytmillisiä, kuitenkin laulujen omaa luonnetta ja henkeä kunnioittaen. Laulusolistiksi saatiin tuolloin hyvässä nousukiidossa urallaan ollut trubaduuri Tapio Heinonen, jonka laulama kahdentoista kansanlaulun LP Oottakos kuullu sitten saikin varsin hyvän vastaanoton paitsi Suomessa myös Pohjoismaissa ja muuallakin Euroopassa.

UUTTA  TEKNIIKKAA, UUSIA  MAHDOLLISUUKSIA

Ertaman elämässä ja uralla leimallinen piirre näyttää olleen melkoinen kekseliäisyys ja myös ennakkoluulottomuus uuden kokeilemisessa ja omaksumisessa. Esimerkiksi kun levytuottajat olivat huomautelleet hänen suuria orkestereita suosivien sovitustensa kalleudesta, hän keksi idean kierrättää vanhoja laulusolistien käyttämiä taustanauhoja. Näitä säestyksenään käyttäen hän levytti sähköurkumusiikkia useammankin LP:llisen sillä onnellisella seurauksella, että eräästä tällä metodilla tehdystä levystä tuli hänen suosituin äänitteensä peräti kahdeksassa maassa. Hän on kaikkiaan levyttänyt urkumusiikkia useitakin kokoelmia – suomalaisia ja kansainvälisiä ikivihreitä, venäläisiä romansseja, joululauluja ym.

Ertama onkin ollut elektronisten urkujen käyttäjänä ja lanseeraajana alansa todellinen pioneeri maassamme. Ensimmäiset sähköurkunsa hän toi farmariautolla mukanaan Yhdysvalloista jo 1950-luvun lopulla. Aika oli otollinen, sillä meillä kuten muuallakin länsimaissa oli alkamassa todellinen urkubuumi, ja Ertama kierteli monilla Euroopan tv-asemilla pitkin 60-lukua pitämässä toivekonsertteja uruilla. 70-luvun alussa hän perusti urkuja maahantuovan tukkuliikkeen, joka vuoteen 1982 mennessä oli myynyt suomalaisille 33 000 sähköurut. Aikanaan kanttori-urkuriksi ja musiikinopettajaksi valmistunut Ertama myös perusti Helsingin urkuopiston ja toimi sen rehtorina vuosina 1972–89 sekä laati oppimateriaalin Urkukurssi sähköuruille 1–2 yhdessä Aarne Jutilan kanssa.

Tietokonemusiikki on myös kiinnostanut Ertamaa varsinkin 80-luvulta alkaen. Syntetisaattori ja moderni tietotekniikka ovat esimerkiksi mahdollistaneet musikaalien ja laulunäytelmien esittämisen myös maakuntien pienille teattereille, joilla ei olisi mitään mahdollisuuksia elävän orkesterin palkkaamiseen. Ertama on useille teattereille sovittanut tietotekniikan avulla kotistudiossaan toistakymmentä operettia ja musikaalia Iloisesta leskestä ja Savoyn tanssiaisista Kauniiseen Veeraan ja Stadin kundiin. Tämän kirjoittajien haastatellessa taiteilijaa hänen kotonaan hän tyytyväisenä esitteli kotistudiotaan muistuttaen esimerkiksi, kuinka helppoa nuotinnosohjelmalla on nykyisin vaikkapa hoitaa transponoinnit: vain pari näppäimistön painallusta tai hiiren liikettä.

VIRKEITÄ  ELÄKEPÄIVIÄ

Erkki Ertaman marraskuisen 80-vuotispäivän lisäksi hänelle tapahtui kaksi muutakin merkittävää asiaa viime syksynä. Tasavallan presidentti myönsi hänelle musiikkineuvoksen arvonimen, ja häneltä ilmestyi Edico Oy:n kustantama omaelämäkerta (jota tässä artikkelissa on käytetty myös lähteenä Ertaman haastattelun lisäksi) nimeltä Sattuma korjaa satoa. Muistelmien nimi kuvaakin osuvasti hänen värikkään elämänsä kulkua, kun taas kirjan alaotsikko Monenlaista musiikista on sikäli pikkuisen harhaanjohtava, että tekijä kertoo siinä monenlaista monesta muustakin elämänpolkunsa varrelta. Myös henkilökohtaisista asioista, kipeistäkin, kuten suhteestaan alkoholiin. Monen kollegansa tavoin Ertamallekin tulivat nesteaineet aikoinaan varsin tutuiksi, ongelmaksi asti, kunnes vuonna 1974 hän pani korkin tiiviisti ja lopullisesti kiinni.

 – Tajusin, etten minä enää käytä alkoholia, vaan alkoholi käyttää minua, Ertama luonnehtii raitistumispäätöstään

Vuonna 1991 tehtyä onnistunutta ohitusleikkausta seurannut fyysisen ja henkisen kunnon koheneminen on antanut jälleen uutta intoa työhön, varsinkin kun moderni tietotekniikka on avannut aivan uusia mahdollisuuksia. Ertama asuu vaimonsa Tetin kanssa Etu-Töölössä ja puuhastelee edelleen musiikin ja muunkin parissa yhtä sun toista: 80-vuotissävellyskonsertti, uusia levysovituksia ynnä muuta. Julkisuutta sinänsä hän ei kuitenkaan enää juuri kaipaa.

– Kyllä se taakka on, hän toteaa ja sanoo panneensa aikanaan kiitollisena merkille tunnettavuutensa vähittäisen hiipumisen sen jälkeen kun oli 70-luvun alussa lopettanut julkiset esiintymisensä televisiossa ja muualla. Ja lisää sitten nauraen, tapahtumientäytteistä syksyä ajatellen: – Pitkään sitä mietinkin, että näinköhän tässä nyt alkaa sama hulabaloo taas uudestansa.

Niinpä. Ensi huhtikuun 12:ntena kun on Jyväskylän kirjamessuilla tarkoitus julkistaa Ertaman ensimmäinen runokirjakin!

---