Mikähän siinä ajan hampaassa on, kun se tuntuu puraisevan uhrejaan vailla tasapuolisuutta? Menneiden vuosikymmenten yritys- ja kansanjohtajat kaivetaan kaapeista esiin vain silloin kun tarvitaan jotain valaisevaa linkkiä menneisyyteen. Ajan pyörä on kieppunut ympäri jo monta kertaa, ja maailma on heidän näkökulmastaan kokonaan toisenlainen kuin vaikkapa neljäkymmentä vuotta sitten. ”Ikäluokkamme kokemuspohja on nykyajalle pelkkiä muinaismuistoja”, luonnehtikin asianajaja Matti Wuori.

Silti Suomessa työskentelee parhaissa luomisvoimissaan useita musiikintekijöitä, jotka ovat heränneet Beatlesien jee jeehen ja sen jälkeen tarkistaneet toimintatapojaan vain hyvin vähän. Ja musiikki on enemmän kuin nykyaikaa. Miten vuonna -66 Ähtärin Mustikkavuoren lavalla Renegadesia ja Danny Showta ihmetelleen lauluntekijän albumi voi kiivetä paikallisradiotoimittajien kuukauden levy -äänestyksessä vuonna 2004 ohi Jonna Tervomaan? ”Kitarassa on edelleen kuusi kieltä”, vastaa muusikko ja lauluntekijä Seppo Tammilehto.

Keikkamuusikosta kysytyksi lauluntekijäksi

Seppo Tammilehto on kotoisin Ähtäristä, ja tulevaan elämänuraan vaikutti paljon se, että Ähtärissä oli menestyvä tanssilava ja kaveripiirissä bändiharrastus oli suositumpaa kuin mopoilu. Serkkupoikien Antti ja Pekka Tammilehdon kanssa soitettiin ensimmäiset kitarasoinnut, ja myöhemmin Ähtäristä lähtivät kiertämään Alwari Tuohitorvi ja Rale Koiviston Matthews. Sepon instrumenttina bändeissä oli siinä vaiheessa rummut, mutta laulu seurasi mukana alusta lähtien. Vaikutteita antoivat mm. The Hollies, The Tremeloes, The Turtles ja monet sen ajan ruotsalaisorkesterit.

Ammattimaiseksi työ muuttui Jukka Kuoppamäen kesäkiertueella 70-luvulle tultaessa ja keikkaa riitti mm. Paula Koivuniemen bändissä. Myöhemmin rummut vaihtuivat kitaraan ja viime vuosikymmeninä Seppo on työskennellyt niin tenava- kuin senioritähtienkin kanssa. Bändikavereina ovat olleet sekä Pauli Granfelt että “Anza” Mertaranta, ja vaikka yli kymmenen vuoden jakso menikin välillä yrittäjänä musiikkilaitteiden myyntialalla, on mies tehnyt silti yhtäjaksoisesti keikkoja jo 35 vuoden ajan.

Viimeiset kymmenen vuotta työskentelytapa on kuitenkin ollut melko samanlainen: Punainen Kitara -yhtyeen kanssa kierretään keikoilla ja lauluja syntyy.

– Nyt painopiste on enemmän omiin lauluihin perustuvassa omaehtoisessa esiintymisessä, tanssikeikat ovat vähenemään päin. Työnkuva käsittää sekä esiintymistä että lauluntekoa. Myös tuotantoprojekteja on ollut. Ehkä yhdelle alueelle panostaminen olisi helpompaa, mutta kun kiinnostus vie aika nopeasti johonkin muuhun asiaan. Keikkahommissa tietysti uskottavuus kärsii helposti, jos ei pysy karsinassa, miettii Seppo voimiensa hajottamista.

Lauluntekijän oma tuotanto omissa käsissä

Sepon lauluntekijän uran tärkein käännekohta osui vuoden -90 Tangomarkkinoille. Silloin Sepon säveltämä ja sanoittama Maailman tango voitti Seinäjoella sävellyskilpailun. Lauluja oli syntynyt jo reilun vuosikymmenen ajan, mutta pikku hiljaa biisinteosta tuli ammattimaista. Kymmenille suomalaisille artisteille syntyi lauluja, mutta oma tuotanto kulki silti kaiken edellä. Viimeiset neljä albumia on julkaistu kokonaan oman kustannus- ja tuotantoyhtiön kautta.

– Kun levyn tekee itse, on kokonaan itsensä herra; oma aikataulu – oma vapaus. Mutta se tarkoittaa kaikkea laulujen tekemisestä bändin ja studion buukkaamiseen. Rahoituksen pitää myös olla kunnossa, ja päälle paperityöt sekä CD:n markkinointi. Lisäksi pitää hommata valtakunnallinen jakelija ja hyvä promoottori.

– Jatkuvasti kuulee artistien valitusta siitä, että levy ei myy. Mitä valitettavaa siinä on? Sitten vasta kannattaa surkutella, kun pelissä on omat rahat ja tuottoa ei tule. Jokainen saa yrittää levyntekoa, muiden rahojen hassaaminen on helppoa, lataa Seppo

– Kun levyn tuottaa oman yhtiön kautta, jo ensimmäinen euro kilahtaa omaan taskuun. Masterdiilit ovat vähän välimuotoja, parempi on panna saman tien kaikki rahat kiinni. Artistirojaltilla taas parin tuhannen myynti ei tuota vielä mitään, mutta omassa tuotannossa se on jo paljon. Jos nyt luvuista puhutaan, niin viimeisen albumin kokonaiskustannukset olivat n. 12.000 euroa, eli teen levyni todella tiukalla budjetilla. Kulut peittyivät kuitenkin jo puolentoista tuhannen myynnillä, ja kaikki sen ylittävän osan tuotto oli 70 prosenttia, vaikka otettiin uusintapainokset ja maksettiin NCB-korvaukset. Lisäksi pientuotantoyritykseni hyötyy merkittävästi laajan radiosoiton ansiosta kertyvistä tuottajan Gramex-osuuksista. 2.000 myytyä äänitettä on minulle kuitenkin ehdoton alaraja, sen alle ei saa jäädä. Onneksi kipuraja on reilusti tähän saakka ylittynyt.

– Teen albumini tarkoituksella eri paikoissa sekä miljöissä ja eri tuottajien kanssa. Se on tarkoitushakuista vaihtelua, ja toisaalta auttaa pienellä budjetilla pelaamista. Lopullinen menestys on aina kymmenien eri tekijöiden summa. Niiden kaikkien pitää toimia samansuuntaisesti, ennen kuin isompi läpilyönti osuu kohdalle. Näin toimien sitä ei kuitenkaan tarvitse odotella, tämä riittää hyvin ja musiikkia syntyy, pohtii Seppo.

Lauluja ei tehdä yöllä

Omien vajaan 400 laulunsa lisäksi Seppo Tammilehto on kääntänyt myös useita klassikkoja: Holliesin Bus Stopista tehtiin Maitolaituri, Days of Pearly Spencer kääntyi Helminauhaksi ja Turtlesin Elenoresta tuli Eilistä en voi unohtaa. Nämä kaikki ovat olleet selkeitä radiohittejä. Nyt työn alla on Tremeloesin klassikko Even the Bad Times Are Good, joka saa Tammilehdolta uusversion vielä kesän aikana. Parhaillaan muutama laulu Sepon edelliseltä Tosirakkautta- albumilta on saamassa ruotsinkielisen tekstin Ruotsin markkinoita varten.

– Mielenkiintoista seurata, miten hommassa käy, ainakin kehuivat laulujani ja levyjeni yleissoundia. Sopii ilmeisesti ruotsalaiseen makuun, mutta sieltähän olen aina imenyt vaikutteita.

Yksi tärkeä käännekohta Sepon sanoittajan uralle oli Elvis ry:n sanoittajakurssi kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Keltanokka istahti salissa huomaamattaan Jorma Toiviaisen viereen, ja sai yllätyksekseen mestarilta kädestä pitäen opastusta perinteisen tekstin teosta.

– Alku oli hankalaa, mutta muutaman vuoden kuluttua opit alkoivat mennä selkäytimeen. Perinteinen sanoitustekniikka palvelee laulun tekoa: Ennen se oli sellaista hakuammuntaa, mutta nyt biisin muotti syntyy tekstistä, ja sävellys seuraa helposti perässä. Lauluissani annan mieluummin periksi sävellyksestä tekstirytmiikan hyväksi. Jos kuitenkin tekstitän jonkun muun sävellystä, seuraan tietysti orjallisesti nuottikuvaa. Arvostan paljon vanhan perinteisen tyylin tekstintekijöitä, mutta nyt olen jo alkanut itse ottaa vähän vapauksia tiukoista säännöistä, luonnehtii Seppo työskentelytapojaan.

– En koskaan väännä biisejä öiseen aikaan. Aamulla heti herättyä on paras hetki, ja myös joutoaika hotelleissa ennen keikkaa sopii hyvin lauluntekoon, jatkaa Seppo.

Oikealla asenteella selviää muuttuvissa kuvioissa

– Lähtökohtani on ollut eräänlainen ammatillinen nöyryys: Tehdään oma juttu niin kuin tuntuu oikealta eikä kumarreta tai mielistellä. Se ei tarkoita nokan nostamista tai muiden halveksuntaa. Sen taidon kun oppii, voi pärjätä alalla pitkäänkin. Tosin parhaansa yrittäminen ei näissä hommissa riitä alkuunkaan, menestykseen tarvitaan niin paljon muitakin tekijöitä. Katalinta on, että hyväksyntä tulee vasta kaupallisen menestyksen kautta, mitään muita saavutuksia ei huomioida, pohtii Seppo elämäntyötään.

– Kummallista on myös, että esiintyvää taiteilijaa saa arvostella miten lystää, mikä taas ei päde muihin ammatteihin. Ei lääkärille mennä aukomaan päätä, että teitpä surkean suolenhuuhdonnan. Toisaalta näissä hommissa täytyy opetella suhtautumaan ylitsevuotaviin kehuihinkin vähän varauksella, totuus on kai jossain siinä välissä. Parempi kun ei anna minkäänlaisten kommenttien vaikuttaa liikaa.

Kenelle musiikkia tehdään

Maailma ympärillä muuttuu hirvittävällä kiireellä, mutta ne sähkökitaran kuusi kieltä värähtelevät vuodesta toiseen samalla tavalla. Musiikki tänään täyttää kuitenkin aivan erilaisen paikan ihmisten elämässä kuin neljäkymmentä vuotta sitten.

– Kyllä rautalanka ja 60-luku sekä suomalainen iskelmäperinne kuuluvat edelleen. Humppakansa vähenee, mutta rock- ja popyleisö tulee tilalle. Mukana on niin nuoria kuin vanhojakin. Ei perusjuttu ole muuttunut miksikään: Nuoret pitävät Yöstä siksi, että se ammentaa melodiansa samasta slaavilaisuudesta kuin vuosikymmenten takainen musiikkikin. Muoto muuttuu ei perusta, ja nuoriso ottaa Yön biisit omakseen siksi, että mollislaavilaisuus on jo äidinmaidossa perittyä. Tekstit ja melodiakulut ovat ihan samoja. Levyt vain myydään nykyään sillä, millainen niiden äänimaailma on, sisältö on toisarvoista toisin kuin aiemmin.

– Nykyajan paradoksi on, että suurin osa kansasta kuuntelisi tanssi-iskelmää, mutta sitä taas radiot eivät soita. Toisaalta taas artistien hittejä ei kukaan pysty tanssilattialla vääntelehtimään. Tanssiorkesterien suhteen on tapahtunut myös iso muutos: Nyt erilaiset coverbailubändit ovat ottaneet kapakkatriojen paikan, ja samalla tanssilavat ovat joutuneet ahdinkoon välisarjan artistien ylihinnoittelun vuoksi. Kyllä Kari Tapio, Agents ja muut eturivin “taavit” ansaitsevat korkeatkin palkkionsa, mutta heidän perässään tulee käsittämätön määrä median jossain vaiheessa nostamia ”staroja”, jotka ohjelmatoimistojen ylioptimistisella hinnoittelulla aiheuttavat tanssipaikoille taloudellisia ongelmia. Toisaalta kysyntä vaikuttaa aina hintaan, ja ohjelmanostajat kovassa kilpailutilanteessa hilaavat ehkä hiukan tahtomattaankin artistien hintoja ylös. Valitettavasti usein tuhannen euron arvoisista kokonaisuuksista maksetaan 2- 3 -kertainen hinta. Mitenkähän tähän on ajauduttu?

– Kai se sitten on kantava voima tässä työssä, kun nuorena muusikonalkuna kiertäessäni eräs eteläpohjalainen soittaja totesi minulle: “Ei poika niin huonoa keikkaa kukaan pysty soittamaankaan, etteikö kuuntelijoista edes joku kehuisi”, päättää Seppo naurahtaen tarinansa.