”Voin sanoa, että tuollaisilla leffajutuilla elättää itsensä, tai siis niillä
rahoittaa tämän ”taiteen” tekemisen. Siellä maksetaan tehty työ oikealla rahalla…”

Olet muusikko, säveltäjä, yhteenjohtaja sekä tuottaja. Oletko löytänyt näiden kesken miellyttävän balanssin, vai onko sellainen edes löydettävissä?

– On se musiikillisesti aika hyvä balanssi, kaikki on sitä samaa musiikin tekemistä. Musiikin osuus tästä kokonaisuudesta on kuitenkin aika pieni, hirveän paljon menee aikaa ulkomusiikillisiin asioihin, (mutta) jotka kuitenkin liittyvät siihen, että pääsee tekemään musiikkia. Sitten kun kaiken järjestelyn jälkeen pääsee musiikkia tekemään, silloin balanssi tuntuu hyvältä. On kiva tehdä musiikkia, olla studiossa, treeneissä, mennä esittämäänkin musiikkia.

– Enimmäkseen se on kyllä sitä, että kun on rundilla niin odottaa että pääsee kotiin tai studioon työstämään uusia ideoita, ja kun on pitkään studiossa, niin toivoo että pääsisi keikoille! Haluaa aina sinne missä ei ole, koskaan ei ole hyvä. Mutta en minä valita, minä teen mitä teen. Itse olen valinnut näin, sitä saa mitä tilaa.

Kustantamisesta ja säveltämisestä

Millaista osaa tekijänoikeustulo edustaa toimeentulossasi?

– Se on noin 70% varmaankin, Gramex mukaanlukien. Teosto on yli puolet, Gramex paljon pienempi, rojalti/lisenssitulo myös, vaikka se onkin jo jonkinmoinen. Tärkein on selvästi Teosto, esimerkiksi keikka- tai yleensä palkkatulo on ehkä 1/8, tosi pieni siivu. Toimin osittain yhtiönä.

Toimitko musiikinkustantajana?

– En. Yhtiöni on kuviossa eri projektien laskutuksessa, musiikkia elokuvaan tai sen kaltaisessa. Kustantamisen puolesta musiikki menee Tapio Korjuksen yhtiön kautta, ja siinä on myös levy-yhtiö sekä managementti samassa yhteydessä. Pienessä marginaalissa kun toimii, niin juttu vain menee noin. En ole periaatteessa tämän mallin kannalla, mutta on keskittymisestä etuakin, kaikki liittyy kaikkeen. Ymmärrän kyllä kritiikin pointin.

Onhan hyvästä kustantajasta säveltäjälle hyötyä.

– Kyllä. Pääasia on että artistin eteen tehdään duunia. Minulle sopii, että tulostani otetaan tiettyjä prosentteja jos se tulo on enemmän kuin mitä saisin ilman sitä toimintaa. Meillä on [Korjuksen kanssa] tiivis yhteistyö, ja kuvio toimii hyvin. On minulla huonojakin kokemuksia, esimerkiksi [DJ Slown kanssa tehdyn] Slowhillin levyn suhteen. Tietoisesti kokeilin, mitä konkreettista hyötyä tulee isosta kustantajasta. Suht samanlaista musiikkia, ja samanlainen iso, mutta eri levy-yhtiökin. Eikä taida olla mitään konkreettista tullut. Kahden ison synergiaa hehkutettiin aluksi, mutta tosi pettynyt olen. En varmasti ollut prioriteetti, mutta tuntui myös, ettei koordinointi pelannut. Sen sijaan Tapio on saanut lisensoitua paljon biisejä kokoelmille ja muuhun käyttöön, duuni on tuloksellista.

Minkälainen prosessi on säveltämisesi?

– Se on aivan tilannekohtaista. Se voi lähteä ihan mistä tahansa: soundista, rytmistä, melodiasta, harmoniasta. Jostain alkaa kokeilemaan. Teen aika paljon varastoon, kaikenlaisia ideoita sämpleistä alkaen. Varsinainen säveltäminen on tarvehankitaa, aina pitää olla nykyisin joku tarve. Nyt on menossa esimerkiksi [YLEn] Radioateljeen tilaus. Aina kun tulee joku lyhytkin idea, niin jos sen voi kirjoittaa nuoteille, teen sen, ja tallennan. Jos se on joku muu, niin äänitän. Teen paljon Pauli Saastamoisen kanssa omalla studiollamme kamaa, ja sitä jää paljon myös ”yli”. Niitä yhdistellään ja tehdään mukaan uutta; se on sellainen palapeli, en osaa oikein selittää mikä se metodi voisi olla.

Musiikissasi on melodia vahvasti mukana, mutta et lähde siitä pääsääntöisesti liikkeelle?

– En pääsääntöisesti. Olen hieman erotellut töitäni, eli on RinneRadio, jossa on melodia ja rytmi, harmoniakin ja soundi, nämä pääjutut. Mutta sitten muu, niin kuin tuo Radioateljeen projekti, niin musiikillisen informaation määrä on paljon vähäisempi silloin, jos operoidaan tekstin tai kuvan kanssa. Silloin usein hämärtyy tehosteen ja musiikin raja, sellaiset toimii paljon paremmin. Voi olla, että tunnin juttuun tarvitaan vain yksi melodia, muuten se on enemmän sellaista ”atmoa”.

Onko säveltämisesi aina liittynyt siihen, että olet itse myös sen esittäjä?

– On. Jo ihan silloin kun oli ekat rokkibändit, niin jostain syystä piti niiden ”marilyn, marilynien” joukkoon tehdä omiakin biisejä, samanlaisia pop/rockeja. Kundit soitti kitaraa ja minä klarinetilla siinä mukana (naurua)! Siitä saakka se on ollut mukana.

Koulujen kautta

Miten nuorena aloitit musisoinnin?

– Olin seitsemän, kun menin Porissa musiikkiopistoon. Ensimmäinen vuosi soitettiin nokkahuilua, Perkiömäen Jari oli samassa ryhmässä. Vuoden päästä katsottiin, ketkä pääsee jatkoon ja saa valita soittimen. Me päästiin Jarin kanssa, ja molemmat valitsi klarinetin.

Tuliko myös saksofoni ja jazz, kun Porilla on hieman rasitteita siihen suuntaan?

– Onhan Porin rock-skenekin aika kova. Mutta klarinettia siis soitettiin musiikkiopistossa Jarin kanssa, ja samassa koulussa, Jari vuotta ylempänä. Kouluun tuli musiikinopettajaksi Tapani Kontula, joka on yksi [festivaalit aloittaneen] Pori Jazz 66 ry:n perustajajäseniä. Hän perusti kouluun bändin, joka nimettiin ”Little Big Band”. Bändille ostettiin saksofoneja, joista Jari sai alton, minulle jäi tenori. Siitä tuli kehiin jazz.

– Musiikkiopistovaihe oli ollut sellaista soittotuntia edeltäneenä iltana vähän katsomista, mutta jotenkin se soitto vaan roikkui siinä mukana. Sitten tuli nämä ”omat” bändikuviot, ja sitten koulussa ohjatumpi meininki. Sitä myöten pääsi Pori Big Bandiin, mistä aukesi paljon asioita, ja homma ikäänkuin vakavoitui.

Missä vaiheessa teit päätöksen ryhtyä muusikon ammattiin?

– En muista. Ehkä vain huomasin sen jossain vaiheessa. Kirjoitusten jälkeen ainoat paikat, johon hain olivat Sibis ja [Helsingin] Konservatorio, ja siinä oli kyllä sitä vastuullisuutta kotiin päin, että voin sanoa meneväni opiskelemaan. Mitään varasuunnitelmaa ei kylläkään ollut. En päässyt Konsikseen, vaan Sibikseen, ja Jari ei päässyt Sibikseen, mutta pääsi Konsikseen. Silloinhan ei ollut mitään jazzlinjaa Sibiksessä vielä, mutta nythän Jari sitä siellä johtaa. Tein Sibiksessä 120 opintoviikkoa, mutta en diplomia, eli A-tutkintoa, tein vain sen B:n. Silloin piti jo selkeästi valita, oli niin paljon muuta hommaa.

Oliko Helsingin kuvioissa mitään vakituisempaa bändikuvioita?

– Aluksi oli kai aika tyypilliseen tapaan kaikenlaista, jotain tuurauksia tein esimerkiksi Paradisessa ja Boulevardissa. Privaattikeikkoja tietenkin, ja myös televisioduunia. Sibiksen kautta tuli klassisen puolen keikkoja Oopperaan ja Kaupunginorkesteriin, soitin esimerkiksi [Ravelin] ”Boleron” foniosuuksia. Big bandeista ensin oli Lappalaisen Mapen Tapiola, ja sitten UMO tietenkin, olin siinäkin vakituinen tuurailija, istuin itseasiassa tosi paljon siellä 80- luvun puolivälissä. RinneRadion perustin 26- vuotiaana, eli aikavälillä 18-26 oli kyllä kaikenlaista, ja sitten muu feidautui.

– UMOssa oli siihen aikaan vielä sitä, että monia legendoja kävi vieraana, pääsi ikäänkuin lähteille. Dexter Gordon, Benny Carter, Joe Henderson – tällaisia fonisteja esimerkiksi. Oikein mietinkin sitä, että miksi joku vakkari soitti tuuraajan paikalle! Mutta ehkä Junnu [Aaltonen] ja Koippa [Koivistoinen] oli jo muutamaan kertaan nähneet näitä, ja joku oma homma meni edelle, en tiedä. Minun etuni, todella. Eikä silloin vielä edes tajunnut mitä kaikkea siihen liittyy, ei ollut niin sisällä jazzissa. Mutta jotain sieltä ammentaa.

– Samanlailla miettii noita Eetun [Vesala] juttuja myöhemmin, että mitähän sieltä joskus sekopäisestä tilanteesta tuli, mutta esiin nousee jatkuvasti vieläkin juttuja. Kyllä tuollainen mestari/ kisälli -tilanne on ihan eri asia, kuin koulussa teorian kautta opittu. Se poweri ja ajankuva, mikä itse henkilöstä tulee, on kuitenkin niin toista, kuin mikä tulee ”jälkikäteen harrastamisesta”.

Tuliko sinulle koskaan ambitioita big band -apparaatille säveltämisestä?

– Ei ikinä, ei ole mitään ambitioita eikä kompetenssia. En ole sitä harkinnutkaan, vaikka omien juttujeni starttaamisen jälkeen sieltäkin suunnalta otettiin yhteyksiä. Olen kyllä usein miettinyt, mitä se voisi olla – RinneRadio ja UMO esimerkiksi, mutta en ole vielä keksinyt sitä.

Oma ääni

Missä vaiheessa Edward Vesala tuli kuvioosi?

– Ensin oli Tuiskulan leiri ja sitten se Sound & Furyn aloittanut koulutusprojekti Helsingissä. En muista kenen kautta menin siihen mukaan. Olin varsinaisessa Sound & Fury -yhtyeessäkin vakituisesti mukana joitakin vuosia, Lumi-albumi tehtiin silloin. Kaikki meni kyllä ihan luontevasti, en lähtenyt ovet paukkuen, niinkuin noista puuhista yleensä lähdetään. Välimme säilyivät, vaikka oli se aika shokki, kun sanoin Eetulle lähteväni. Ehkä juuri siksi se meni hyvin, kun lähdin tekemään RinneRadiota – omaa juttuani – enkä ”palannut” studiohommiin tai muuta sellaista. Tein ensimmäisen oman levyni Eetun kanssa, se on hänen sävellyksiään ja hän soittaakin siinä. Myöhemmin pidimme aika säännöllisesti yhteyttä, ihan loppuun asti itseasiassa. Hän oli RinneRadion solistivieraanakin yhdellä Juhlaviikkojen keikalla.

Miten kuvailisit häntä opettajana?

– Kyllä hän vaikutti paljon; niinkuin sanoinkin, että edelleen tulee sieltä asioita esiin. Se varmaan olikin isoin asia, olla niin voimakkaasti omistautuneen ihmisen vaikutuspiirissä. Eihän sellainen voi olla vaikuttamatta, toiminta oli niin intensiivistä; lähes päivittäistä sen koulutusperiodin aikana. Kokonaisuutena se Sound & Fury -aika oli kuitenkin aika lyhyt, parisen vuotta. Varmaan suurin vaikutus tuli asennepuolelta, vaikka täytyy musiikillisiakin vaikutteita olla. Rohkaistui nimenomaan oman jutun tekemiseen.

Ja sitten bändi pystyyn. Löysitkö vaivattomasti yhteistyökumppaneita?

– Kyllä. Eka keikka oli Pori Jazzeissa vuonna 1988, Kirjurinluodolla, niinsanotussa pääkonsertissa. Aloitettiin huipulta! Mukana olivat Tom Nekljudow (rummut), Jari Kokkonen (basso), Seppo Tyni (kitara), ja kaksi kosketinsoittajaa, eli Iro Haarla ja Iiro Rantala, joka tuurasi Lindellin Tommia, jonka piti mennä Aki & Turo -keikoille Bluesshakers – tai siis Hepamamas- bändin kanssa juuri silloin.

Tää on niin tätä: ”nyt olis Porin pääkonsertti – joo kato kun mulla on tässä tää akijaturorundi sovittu” …

– Asiat on suhteellisia (naurua)! Levy oli siis tehty ennen debyyttikeikkaa, ja muistan, kun Eetu oli katsomassa, ja tuli kyllä kiittelemään. Sittemminhän kokoonpano eli vuosien varrella paljonkin, mutta missään vaiheessa ei ollut esimerkiksi sellaista, että kertarysäyksellä olisi vaihtunut kaikki. Just näiden muiden kiireistä johtui, että aina joku feidautui ja joku tuli tilalle. Keimo Hirvonen tuli rumpaliksi, ja Noposen Jani tuli mukaan, kun toinen kiippari vaihtui perkussiosoittajaksi.

– Iro siis jäi pois, ja Tommin kokeilut oli aika ratkaiseva käänne, kun tehtiin Dance and Visions -levyä. Tommi otti Finnvoxissa Keimon soitosta palasia, ja teki luuppeja niistä. Avausbiisiin – nimibiisi – tuli siis sämplätyt rummut, Tommin rakentamina Keimon kompeista. Se oli käänteentekevää jazzpiireissä tuolloin, vasta paljon myöhemmin sitä alkoi tulla enemmän.

Oliko sinulla siihen joku visio?

– Olin kiinnostunut, mitään konkreettista taitoa ei minulla ollut. En ollut ottanut mitään koneita haltuun, mutta aina kun tulee uusia vermeitä, niin kyllä ne musiikkiin vaikuttaa, jos kuuntelee uutta musiikkia. Sitten kun Keimolle tuli muita kiireitä ja alkoi mennä asioita päällekkäin, niin päätettiin, että jos Keimo ei pääse keikalle, niin ei oteta ketään rumpalia. Se oli sellainen päätös! Tommin jäätyä pois tuli Kajaston Kimmo, ja mentiin vaan yhä syvemmälle teknologiaan. Lehdon Jannen plokkasin Ogelista Sepon tilalle kitaraan vähäksi aikaa, mutta alettiin jo mennä kolmistaan – minä, Jari ja Kimmo.

– Siihen tuli sitten mukaan DJ, eli K-One. Siinä vaiheessa olin mennyt jo niin syvälle teknohommaan, että basso soittimena alkoi ärsyttämään. En tiedä mikä siinä oli, mutta bassosta vaan ei saanut kunnon bassoa! Yllytin Jarin ostamaan sämplerin, ja hän jatkoikin sulavasti konepuolella, tosin sekä että – hän soitti jossain biiseissä bassoa, ja jossain sitten muuta; filtteröityjä kärpäsiä, jotain ulinoita, ihmisääniä aika paljon. Jari menikin konemaailmaan syvälle, ja sitten basso jäi kokonaan pois. Kun Kimmo jäi pois, otti Jari hänen roolinsa, eli hänelle tuli paljon muutakin kuin ”maustamista”.

Itse olet pysynyt saksofoni – ja klarinettikin – suussa varsin kiltisti, vaikka olet ottanut koneita haltuun.

– Ilman muuta, se on minun ääneni. Pitkän etsinnän tuloksena siihenkin on vakiintunut nimenomaan sopraanofoni, en enää edes omista tenoria. Freelance-vuosina piti olla koko sortimentti, ja Sound & Furyssäkin minulla oli varmaan kuusi soitinta keikalla. Asteittain ne on pudonneet pois – muut fonit siis – mutta klarinetit on. Bassoklaraa käytän niistä varmaan eniten, ja olen hankkinut myös altto-mallin.

Mitä se on?

RinneRadion musiikkia on yhtäältä kreditoitu yksilölle, toisaalta useammalle tekijälle yhteisesti. Minkälainen sopimus tai vääntö teillä siinä on, tämänpäivän rajanvedossa esimerkiksi säveltämisen ja sovittamisen välillä?

– Yritän pitää aina jonkun linjan, se on mielenkiintoista mutta hankalaa. Joka projektin yhteydessä tulee esille nämä samat ongelmat. Voisi olla tylympi, mutta jos haluaa pitää bändin kasassa, niin pitää myös motivoida kaikki ihmiset, kaikki voivat päteä omalla alallaan ja saada siitä vähän korvaustakin. Sitä kannattaa vähän miettiä. Esimerkiksi jos joku on ohjelmoinut jotain, niin se on jo aika paljon osallistunut sovittamiseenkin. Kyllä näistä helposti tulee riitoja. Että ”se on sun bassolinja, mutta mun soundi”.

– Ennen ei ollut tällaista, tämä on muuttunut tosi paljon. Olisihan yksi malli sanoa guruna, että ”te voitte olla täällä duunissa ja luoda niin maan tuhottomasti, mutta nää biisit on mun”, ja maksaa kaikille niin hyvin siitä duunista, että kaikki olisi ihan tyytyväisiä. Mutta kollektiivisempi bändikuvio, jossa ollaan jopa vähän kaveripohjalta, niin se on heti eri juttu.

– Yksittäisten raitojen tuotantoaika vaihtelee tavattomasti. Juuri julkaistu Pan-levy esimerkiksi tehtiin niin, että Finnvox vuokrattiin viikonlopuksi, ja mentiin kolmistaan [nykyiset jäsenet Tapanin lisäksi ovat Verneri Lumi ja Juusonik] sinne. Pantiin kamat pystyyn, tehtiin soundcheck, ja soitettiin perusraidat periaatteessa livenä sisään. Kaikki on ekoja tai toisia ottoja, oltiin soitettu materiaalia jo aiemmin keikoilla livenä. Viikonlopun jälkeen on viety failit himaan, editoitu sieltä täältä, ja arrattu vielä jotain. Sitten päällesoitot, esimerkiksi tässä [Helsingin keskustassa] meidän olohuoneessa soitti Pekka Kuusisto viuluosuutensa. Sen jälkeen miksattiin Finnvoxissa noin viikko, biisi tai kaksi päivässä. Tämä on esivaihe poisluettuna noin kahdessa viikossa tehty – harvinaislaatuinen sikäli. Edelliset levyt on tehty siten, että on menty studioon eksperimentoimaan, missä on omat hyvät puolensa. Nykyään sitäkin voi tehdä aika hyvin, kun kaikilla on omat studiot.

Olet julkaissut kaksi levyä omalla nimelläsi. Mikä niiden ratkaiseva ero on bändilevyihin verrattuna?

– Osa niillä olevista biiseistä voisi varmasti olla tuollakin [nyökkää pöydällä olevaan bändin uutuuslevyyn päin] seassa, mutta kokonaisuus vetää enemmän sellaiseen elektroakustiseen, jopa taidemusiikkiin, kun niistä on kompit otettu veke. Ne on vielä enemmän – jos mahdollista – epäkaupallisempaa kuin bändikama.

Josta tuleekin mieleeni, että onko sinulla jokin termi musiikkisi kuvaamiseen? Millä otsikolla Tapio Korjus sitä Midemin musiikkimessuilla myy? Onko se ambient-technotrip hoppia?

– Niin, se onkin ongelma. Ehkä minä loikin siitä pakoon juuri niin, että Tapio saa selittää! On termi ”teknojazz”, joka kuulostaa tosi vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä. Siinä on jo kaksi termiä, jotka herättää paljon kysymyksiä, mutta sitähän se laajasti ottaen on.

Eikö levysi useimmiten löydy levykaupan jazzhyllystä?

– Luulen että ei. Jos käy täällä esimerkiksi suuren eurooppalaisen ketjun myymälässä, niin siellä ne on rockosastossa aakkosten mukaan paikallaan, ei edes dance-osastolla, mistä olen iloinen. Kaupatkin on jo niin erikoistuneita, että se menee enemmänkin niin. Jazzmyymälöistä varmaan ne löytyy, ja ainakin jotkut saattaa löytyä dance-kaupoistakin, eritoten nuo remixit. Onhan yksi ulkomaan kokoelmajulkaisu Rinne- Radion ja Wimmen raidoista, jonka nimeksi siellä annettiin ”File under: Finnish ambient techno chant”! Mutta kyllä ne on Anttiloissakin ihan siellä muun joukossa, ja se on hyvä.

– Otsikko on kyllä ongelma, itselleni ei tietenkään, mutta juuri siinä vaiheessa, kun pitää markkinoida ja selittää muille. Toivottavasti joskus pääsisi siihen, että nimi kertoisi kaiken. En nosta itseäni [islantilaisen crossover-artisti] Björkin vertaiseksi, mutta vähän sama tilanne on siinäkin. Mitähän Björk vastaa, kun häneltä kysytään, että mitä musiikkisi on?

Yksi tie

Miten törmäsit Wimme Saareen?

– Häneen törmäsin joskus 70-luvulla Pori Big Bandin Kalotti-kiertueella. Jossain Käsivarren alueella bussiin liftasi tällainen saamelainen, joka muistaakseni oli eräopas niihin aikoihin. Hän viihtyikin koko viikon bussissamme, ja hyökkäsi iltaisin keikoilla lavallekin joikaamaan. Tottakai siitä jäi mies mieleen. Meni kymmenen vuotta ja RinneRadio oli jo kasassa, kun Joensuun Laulujuhlilla törmäsimme liikennevaloissa suojatiellä, ja samantien tuli mieleen kysyä, että ”tuutko levylle mukaan?”. ”Saatanpa tullakin” mies vastasi, ja hän tuli mukaan ihan jäseneksikin bändiin.

– Jossain vaiheessa tuli vahva intuitio, että siitä Wimmen jutusta kannattaa tehdä ihan omansa. Ne eriytettiin sitten, Wimmelle potkut RinneRadiosta, ja Wimmelle oma bändi, johon meikäläinen mukaan, ja Jari myös, sekä Walleniuksen Matti lisäksi. Se oli hyvä konsepti, ja menikin hyvin alusta saakka – ikiaikaista joikua ja contemporary sounds.

– Tein hänen kanssaan kolme levyä, jonka jälkeen piti valita. Se lähti menemään niin hyvin, aivan ympäri maailmaa, ettei enää ehtinyt tehdä omia juttuja. Joku vuosi oli varmaan 50 keikkaa ulkomailla, ja eri mantereilla; Euroopan lisäksi Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa, Afrikkaa, eri puolilla Aasiaa. Niin kaikinpuolin hyvästä jutusta oli tosi vaikea lähteä.

Säveltäjänä olet noussut esiin myös ulkopuolella yhtyeesi, esimerkiksi television puolella tunnetuin lienee ”Kylmäverisesti sinun” – poliisisarja Nelosella.

– Siinä on ensinnäkin tunnussävel, ja sitten tätä atmosfääriä. Vaikka itsekin jo käytin sitä sanaa, niin siinä on kyllä hieman vähättelevä sävy, joka ei oikein ”Kylmäverisesti”-sarjan työhön sovi, siinä on paljon enemmästä kyse. Noilla omilla levyilläni on juuri sitä ja sen tyylistä materiaalia, jota olen tehnyt näihin töihin. Olen kovasti kiinnostunut sen tyylisestä työskentelystä.

Minkälaisilla spekseillä lähdet tuollaisessa työssä liikkeelle, esimerkiksi kun teet tunnarin?

– No tunnari on aika paljon kuitenkin sitä, mitä teen RinneRadion kanssa, mutta tunnari on ihan pieni osa siitä kokonaisuudesta, mitä noissa tekee. Tunnari lähtee kuvamateriaalista ja keskusteluista ohjaajan kanssa. Mutta en ole lähtenyt siihen, että lasketaan freimejä [filmiruutuja] tai tehdään klikin [aikakoodi] kanssa. Enemmän niin, että ohjaaja on ottanut yhteyttä aiemman työni innostamana, sitä maailmaa minulta halutaan ja odotetaan.

– Voin sanoa, että tuollaisilla leffajutuilla elättää itsensä, tai siis niillä rahoittaa tämän ”taiteen” tekemisen. Siellä maksetaan tehty työ oikealla rahalla, koko ajan vähemmällä ja vähemmällä tosin, kilpailu on ankaraa. Toki jossain indie-elokuvapuolellakin tehdään kaikenlaisia diilejä, että ”saadaan rahaa jos tää menee”, mutta kyllä ammattimaisessa tuotannossa on oikeasti musiikkibudjetteja.

Oletko tyydytetty esiintyjänä? Onko täällä keikkapaikkoja? RinneRadio on varmaan siinä(kin) mielessä yksi kaikkein eniten crossover- bändi, kun ajattelee missä kaikkialla te olette esiintyneet – melkein minkä tahansa musiikin festareilla, mitä erilaisimmilla klubeilla, ja muun muassa viime kesänä törmäsin keikkaanne eräässä yksityisessä olohuoneessa…

– Aivan, viime viikolla oltiin Vapriikissa Samurai-näyttelyn avajaisissa, ja nyt on Helsingin keikka Tavastialla. Kyllä tuommoinen tietty genre-vapaus on olemassa, ja todella kaikenlaista on ollut. Mutta nimenomaan bändin kannalta keikkoja voisi olla enemmänkin. Ei liian pienellä keikkamäärällä pysty pitämään riittävän korkeatasoista ”henkilökuntaa” remmissä, eli ääni- ja valomiehiä, muusikoista tietenkin puhumattakaan. Itselleni esiintymisiä on ihan tarpeeksi. Joskus kun niitä on enemmän, niin tulee muiden hommien kanssa kiire, ja muuten minulla on yllin kyllin tekemistä. Mutta mikään bändi ei pysy kasassa jos ei ole suht säännöllistä toimintaa, ei motivaatio riitä.

– En ole ikinä ymmärtänyt sellaista linjaa, mitä yllättävän moni kuitenkin vetää, että ”kyllä mäkin tekisin taidetta, jos saisin apurahan”. Olen tehnyt omaa juttuani riippumatta siitä onko tukea vai ei. Joskus on tuettu, ihan hyvinkin; on LUSES, ESEK ja opetusministeriö – kaikkia näitä kiitän. Joskus joku levy menee hyvin, joku huonommin, joskus joku kriitikko tykkää, joskus ei, joskus joku toinen. Eli jossain on in, jossain on out. Ei tässä voi muuta kuin tehdä vaan [ojentaa toisen kätensä suoraan eteenpäin], vetää omaa linjaansa ja seistä sen takana. Jos tulee jotain tukea, niin hyvä, se rauhoittaa kyllä. Kyllä se vähän kirpaiseekin, kun tulee kielteinen päätös, mutta silloin pitää muistaa että tuolla on muitakin. Eikä minulla ole valittamista todellakaan, kyllä tähän rauhattomuuteen on jo tottunut.