Musiikintekijät -logo

Luovalla tauolla

Jonna Tervomaa Haastattelu

Luovalla tauolla

Jonna Tervomaa teki urastaan välitilinpäätöksen runsaat kaksi vuotta sitten julkaistulla kokoelmalla Lemmikit. Sen jälkeen hän on tehnyt jonkin verran keikkoja, tullut äidiksi ja tuumiskellut uutta suuntaa.

Tervomaan ura alkoi Syksyn sävel -voitolla vuonna 1983. Lapsitähteys päättyi vuonna 1988, minkä jälkeen Tervomaa (mm. Karma-yhtyeestä tunnetun Timo Tervon tytär, muuten) piti musiikkialaan etäisyyttä, pelasi menestyksekkäästi koripalloa ja opiskeli yliopistolla kirjallisuutta. Aikuinen debyytti tapahtui vuonna 1998 albumilla Jonna Tervomaa, joka sai kolme Emma-palkintoa.

Tervomaa kertoo, että vaikka lapsitähden ura oli jossain määrin traumaattinenkin juttu, hänellä oli silti heti aikuisen uran alussa paljon kokemusta, josta saattoi ammentaa.

– Kaikki tosin ei ollut peräisin lapsuusajan laulajanurasta. Olin nimittäin myös katsonut isän tekemisiä ja päässyt sitä kautta näkemään hyvin läheltä, minkälaista musiikin ja levyn tekeminen on. Moni esimerkiksi mikrofonin tai luurien käyttöön liittyvä asia oli studiossa itsestään selvä. Osasin varmaan myös vaatia tiettyjä asioita aika hyvin.

Nouseeko jokin taustaan liittyvä seikka ylitse muiden?

– Tärkeintä oli luultavasti tietynlainen luottamus koko prosessiin. Tiesin aiemmin kokemani ja näkemäni perusteella, millä tavoin esitykseni välittyy eteenpäin, ja osasin myös luottaa, että muut ihmiset studiossa tietävät mitä tekevät. Varsinkin ensimmäistä soololevyä tehdessä tämä oli aika merkittävä juttu. Olen nimittäin ollut nuorempana, ennen Jussi Jaakonahoon tutustumista, myös sellaisissa tilanteissa, joissa en ole tuntenut luottamusta muita osapuolia kohtaan, ja jälki on sitten ollut sen mukaista.

Minkälaisen tien kautta ylipäänsä päädyit aloittamaan aikuisen urasi?

– Ehdin elää monta vuotta tietynlaisessa itsepetoksessa, jossa kuvittelin että kykenen välttämään koko alan. Oivalsin jälkeenpäin, että se oli petosta, koska opin huomaamaan, että pyrin itseltäni salaa hakeutumaan tilanteisiin, joissa laulajanuran mahdollisuus nousi esiin. Jos todella olisin halunnut välttää musiikkialan, olisin esimerkiksi pysynyt kaukana Urho Kekkosen kadulta. Ehdin puuhastella monenlaisten ihmisten kanssa monenlaista musaa ennen kuin mitään levy-yhtiökuvioita vielä oli, eli liekki kyllä kyti. Suuri sysäys tapahtui varmaan silloin, kun lopetin koripallon ja minulle siunaantui paljon vapaata aikaa.

Painoiko lapsuuden ura mieltä – siis tulivatko epäilykset myös sieltä?

– Kyllä se painoi. Tuntui tosi murskaavalta huomata aina vain uudestaan, kuinka suuresti aiemmat tekemiseni värittivät ihmisten suhtautumista minuun. Puhelinkin oli soinut vuosien mittaan monta kertaa, ja minua oli pyydetty muun muassa iskelmälaulajaksi, mikä ei kiinnostanut. Tuli soittoja joissa kysyttiin että miltäs se opintotuki maistuu – meillä olisi muunkinlaista tarjolla. Olin todella epävarma sen suhteen, tohdinko yrittää uudelleen. Tämä varmasti vaikutti siihen, että mainitsemani itsepetos pääsi syntymään. Lisäksi olin ehtinyt nähdä musiikkiuran karutkin puolet, eli mitään harhaluuloja mistään jatkuvasta hekumasta minulla ei ollut.

Mikä sitten vahvisti ajatuksen, että musiikkialalle pitää palata?

– Ehdin kyllästyä yliopisto-opintoihin ja tein töitä laivalla, viihdepuolella. Luulen että päätös kypsyi niinä aikoina, kun laulatin laivalla lapsia ja vanhuksia. Totesin että kun minä kerran näytän päätyvän tällaisiin töihin, se varmaan merkitsee jotain.

Avainhenkilö Jussi Jaakonaho

Jonna Tervomaa mainitsee aikuisen uransa olennaisimmaksi yhteistyökumppaniksi tuottaja Jussi Jaakonahon, joka itse asiassa nousi laajempaan tietoisuuteen nimenomaan Tervomaan debyytin myötä. Tervomaa myös löysi Jaakonahon kautta itselleen biisintekijöitä, muiden muassa Tuure Kilpeläisen, Lasse Kurjen ja Mikki Kausteen.

Yhteistyökumppanien etsiminen oli ensi alkuun tuskaista, mutta kun asiat alkoivat edetä, kaikki tapahtui nopeasti ja helposti.

– Monesti on niin, että kun löytää yhden oikean ihmisen, hänen kauttaan löytyy lisää. Jussi Jaakonahon löytymisestä saan kiittää silloisen Polygramin Hannu Sormusta. Olimme tahoillamme ilmaisseet hänelle aika samantyyppisiä ajatuksia musiikin tekemisestä ja tekemistavoista, vieläpä saman viikon kuluessa, ja hän päätteli että meidän kannattaisi tavata. Kohtasimme ensimmäisen kerran Hannun toimistossa, ja yhteistyömme alkoi käytännössä saman tien. Biisintekijät ja soittajat löytyivät paljolti Jussin kautta. Siitä oli ensimmäiseen levyyn enää noin vuoden matka. Tätä edeltänyt hakemisen kausi oli kestänyt varmaan neljä-viisi vuotta.

Kun ensimmäinen aikuinen soololevy ilmestyi, tuntuiko että lehdistön vastaanotto oli reilu? Toteutuivatko menneisyyden kaiveluun liittyvät pelkosi?

– Eivätpä juuri toteutuneet, täytyy sanoa. Tiedostin hyvin että minun piti saada jonkinlainen hyväksyntä alan ammattilaisten, siis keikkapaikkojen pitäjien ja tällaisten taholta, ja heidän vastaanottonsa olikin enimmäkseen täysin asiallinen. Korkeintaan sieltä tuli sellaista ”kukapa olisi uskonut”-tyyppistä ihmettelyä, mutta se oli lähinnä imartelevaa. Mitä taas lehdistöön tulee, niin olen ollut sen suhteen aina aika nuiva. Vuonna 1998 en halunnut keskustella lapsuusurastani enää kenenkään kanssa, ja haastattelujen antaminen oli aikamoista taiteilua, koska en myöskään halunnut vaikuttaa diivalta tai kusipäältä.

Sanoittajasta myös säveltäjäksi

Tervomaa sanoitti biisejänsä alusta asti. Hän on myös saanut Parempi loppu -albuminsa teksteistä Teosto-palkinnon vuonna 2007. Säveltäjän ura sen sijaan lähti käyntiin paljon hitaammin. Kolmella ensimmäisellä albumilla on yhteensä yksi Tervomaan sävellys, kun taas kahdella sen jälkeen ilmestyneellä hän on ollut hyvinkin aktiivinen säveltäjä (Teosto-palkinnon 2007 hän jakoi säveltäjänä Jussi Jaakonahon kanssa). Kehityskulku ei ole sattumaa.

– Minulla oli ihan tietoinen pyrkimys oppia myös säveltäjäksi. Kaksi ensimmäistä levyä tehtiin aikamoisella tahdilla, ja olin vain onnellinen toisten tarjoamista biiseistä, jotka sain tekstittää. Se oli myös hyvin herkkää aikaa: halusin kirjoittaa hyviä tekstejä ikään kuin kiitokseksi siitä, että minulle oli annettu niin hienoja biisejä. Alussa huomio meni siihen. Toisen levyn jälkeen tilanne muuttui, mukaan tuli jonkinlainen toiston tunne. Kun sain Knipiltä [Stierncreutz] tai Mikiltä [Kauste] biisejä, ajatus alkoi hakeutua liian tutun tuntuiseen suuntaan ja tuntui että ongelma piti ratkaista jotenkin.

Miten tilanne ratkesi?

– Ajoin itseni nurkkaan sen asian kanssa. Kun seinä tuli vastaan, kysymys kuului: no mitäs jos alkaisit säveltää biisejä itse? Siihen liittyi monia haasteita. Moni teknisesti taitava biisintekijä, joka tekee enimmäkseen laadukasta jälkeä, korostaa sitä, että täytyy vain jaksaa istua ja puurtaa. Itse olen tässä asiassa kärsimätön: minun on vaikea saada itsestäni irti juuri sellaista.

Millä välineillä teet sävellystyösi?

– Kitaralla ja pianolla. Korostan että ne ovat vain apuvälineitä: en ole varsinainen soittaja, enkä ole koskaan halunnutkaan olla. En ole esimerkiksi koskaan halunnut soittaa keikalla mitään. Kun biisejä työstetään, esitän ensiksi demoja Jussille, jonka kanssa niistä sitten tehdään seuraavat versiot. Vaihe, jossa Jussi soittaa ja minä laulan, on ollut biisintekemisessäni aina todella tärkeä. Monesti esimerkiksi sointumaailma muuttuu tässä vaiheessa vähän rikkaammaksi. Minulla on luonnosvaiheessa tapana oikoa soinnutuksia, koska pyrin ensisijaisesti tavoittamaan tunnelmia. En ole soittajana niin taitava, että pystyisin pitämään tunnelmasta kiinni samalla kun käyn läpi mahdollisia sointuvariaatioita.

Luuletko, että sinulle aiemmin biisejä säveltäneet ihmiset vaikuttivat siihen, minkälaisia biisejä aloit itse säveltää? Vai aloitko säveltää enemmän sellaista musiikkia, jota olet muuten diggaillut?

– Hyvä kysymys. En osaa sanoa. Minulla on nimittäin edelleen sellainen olo, että pystyn vielä pääsemään lähemmäs ihan omaa ääntä. Tietysti myös oma ääni muuttuu, ainakin toivottavasti. Vaikutteista on vaikea päästä selville; molemmat mainitsemasi asiat varmasti ovat minuun vaikuttaneet, mutta myös moni muu. Omaan biisintekemiseen muuten liittyy sellainen juttu, että kun teen sävellystyötä, vähennän selvästi musiikin kuuntelua, jotta voisin päästä lähemmäs jotain ”puhdasta” tilaa. Tiedostan tietenkin, että kaikki on aina yhteydessä johonkin enkä minä tee ainutlaatuisia juttuja, mutta huomaan silti että minun on parempi lähteä liikkeelle hiljaisuudesta eikä esimerkiksi siitä, että alan kehittää variaatioita jollekin mitä olen kuullut.

Laulaja tuntemattoman edessä

Äitiys on ymmärrettävästi muuttanut paitsi Tervomaan uraa, myös hänen elämäänsä. Urho Kekkosen kadun maisemissa liikkuminen on vähentynyt merkittävästi. Mutta siitä huolimatta myös täysin uusia musiikillisia tuttavuuksia on tullut vastaan

– Ensimmäisenä mieleen tulee National-yhtye. Löysin sen aikana, jolloin olin jo viettänyt hyvän tovin tätä nykyistä hiljaiseloa. Boxer-albumissa oli samaa ainutlaatuisuutta kuin Radioheadin OK Computer -levyssä. Siihen syntyi sellainen suhde, että sitä oli pakko kuunnella.

Etsitkö tällä hetkellä kuuntelijana uutta musiikkia?

– Itse asiassa olen jo pidemmän aikaa etsinyt aika vähän uusia juttuja. Olen enemmänkin etsinyt vanhaa, joka on jäänyt väliin. Mutta ainahan sitä jotain laatikkoa penkoo… Etsin tällä hetkellä ehkä eniten laulajia, ääniä. Tilanteeseen vaikuttaa todella paljon se, että kotona on pieni lapsi. Se vaikuttaa siihen, mitä itse kuuntelee. Pehmeä, ajaton soundi on nyt paras.

Minkälainen on laulajanurasi tila juuri nyt?

– Suunnitelmia on ollut koko ajan, enkä edelleenkään osaa kuvitella tekeväni muuta kuin tätä työtä. Jo vuonna 2008, kun Lemmikit-kokoelma ilmestyi, olin aika väsynyt itseeni, siis siihen miten toteutin asioita. Kaipasin muutoksia – ja niitä sitten tulikin, tosin ihan erilaisia, vauvan muodossa. Olen käynyt kokoelman ilmestymisestä asti itseni kanssa keskustelua siitä, miten tästä jatkan. Joinakin päivinä tuntuu luontevalta palata tuttujen soittajien kanssa siihen, mihin olen jäänyt. Toisaalta on päiviä, jolloin se tuntuu aivan mahdottomalta. Uskon, että tulevaisuus kyllä tulee vastaan, kiirettä ei ole.

Oletko tuottanut tauon aikana paljon omaa materiaalia?

– Käyttökelpoista uutta materiaalia on syntynyt varsin vähän. Varsinkaan äitiysloman alkuvaiheessa en todellakaan löytänyt itsestäni biisintekijää. Nyt se alkaa tuntua taas enemmän mahdolliselta. Kun teen biisejä, heittäydyn siihen aika täysillä, eikä sellainen ollut mahdollista kun vauva oli pieni. Silloin päässä soi vain Tuku tuku lampaitani! [nauraa]

Tuntematon tulevaisuus ei stressaa?

– Eipä juuri. On tuntunut tarpeelliselta ottaa tämä aika. On ihan selvää että jatkan laulajana, ja olen tässä tehnytkin aina välillä kaikenlaista pientä. Biisintekijänä olen epävarmemmassa tilassa: pitää malttaa odottaa, että saan itselleni vielä enemmän aikaa. Sellainen projekti kyllä on olemassa, että kirjoitan tällä hetkellä suomenkielisiä tekstejä amerikkalaisiin biiseihin, jotka ovat peräisin 60-90 -luvuilta. Tarkoitus on päästä äänittämään niitä kesän lopulla. Projekti on ollut mielessä kauan, ja nyt on mainio aika toteuttaa se.

Yksi oivallus riittää

Lauluntekijän työhön kuuluu säveltämistä, sanoittamista, treenaamista, äänittämistä ja keikkailua. Mikä niistä on sinulle kotoisinta?

– Kyllä keikkailu on minulle kaikkein luontevinta. Biisien versioiminen uudestaan ja uudestaan on jostain syystä loputtoman innostavaa. Keikkailu on aivan parasta, ja olen ihan tietoisesti ollut aina tekemättä liikaa keikkoja, jottei siihen pääsisi vähimmässäkään määrin turtumaan.

Hauskaa miten vastakkaisilla tavoilla tuohonkin suhtaudutaan. Mieleen tulee eräskin muusikko, jonka mielestä keikkailu on pelkkää toistoa ja siksi tylsää.

– Tuosta olen täysin eri mieltä. Totta kai keikoillakin on vaikeita tilanteita. Jos on vaikka kipeänä, niin on se aikamoista puuhaa. Keikkailu on siis parasta, ja tekstien kirjoittaminen on varmaan yleisesti ottaen vaikeinta. Teen aina musiikin ensin ja sanat vasta sitten, ja tästä syystä kirjoitan aina tietyllä tavalla raameihin. Se vaikeuttaa työtä. Olen yrittänyt kääntää työskentelymenetelmääni toisin päin, mutta se ei ole onnistunut.

Keiltä suomalaisilta sanoittajilta olet ammentanut eniten? Jotain voi varmaan päätellä siitä, että olet ollut mukana Tuomari Nurmion ja Sielun veljien tribuuttilevyillä.

– Joo, ilman muuta voi. Dave Lindholmia on tullut kuunneltua myös paljon, samoin J. Karjalaista. Arvostan erityisesti tapaa, jolla Karjalainen on ottanut kielen haltuun nimenomaan laulajana. Lopputuloksesta kuulee, että siinä ei ole tehty kompromisseja. Kompromissien vähyys on tietysti asia, johon kaikki pyrkivät, eri asia sitten miten se onnistuu.

En olisi välttämättä arvannut, että nimenomaan Karjalainen on sinua innostanut.

– Olennaista hänessä on minulle se, että hänen laulutapansa ja tekstinsä jättävät tilaa kaikelle muulle, mitä hänen musiikkinsa sisältää. Pidän Dave Lindholmista paljon, mutta joidenkin hänen levyjensä kuunteleminen tuntuu aika kirjalliselta kokemukselta: teksti on niin tiukkaa, että sitä melkein unohtaa kuuntelevansa musiikkia. Karjalainen taas on erityisen hyvä siinä, että teksti synnyttää musiikin säestyksellä aivan mielettömiä tunnelmia, mutta jos pelkkää sanoitusta katsoo kansivihkosta, siinä ei ole paljoakaan, joskus ei melkein mitään. Sanojakin on usein vähän.

Tietty maalailevuus sopii mentaliteettiisi?

– Kyllä. Se sopii myös sellaiseen ajatukseen, joka minulla usein on, eli: älkää ahdistako minua kaikilla ajatuksillanne kerralla, otetaan ihan iisisti. [nauraa] Jos kappaleessa on yksi hieno oivallus, se on monta kertaa jo aika paljon.

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 2/2011

Selaa lehden artikkeleita