Kärkisen ja Kallion edellinen levy Saman taivaan alla ilmestyi 2008, mutta seuraava ei välttämättä sisällä heidän omaa materiaaliaan.

Jiri Nikkinen kertoi tässä lehdessä jokin aika sitten, että kun keikat tekee hyvin ja tosissaan, homma myös kantaa hedelmää. Yhteydet keikkapaikkoihin pysyvät hyvinä, kysyntää riittää ja yleisö on tyytyväinen. Ile Kallion kokemus on sama, mutta viime aikojen taloudellinen epävarmuus on silti muuttanut kuvioita.

– Taantuma on näkynyt Kaijan ja minun duuneissa siten, että kun aiemmin keikoista suunnilleen 70 prosenttia oli bändin kanssa ja 30 prosenttia duona, niin nyt se on päinvastoin. Tai duokeikkoja on varmaan jo 80 prosenttia. Keikkoja on tullut tehtyä yllättävän paljon, kymmenkunta kuukaudessa, eli sellainen määrä että enempää ei edes haluaisi. Sitten meillä on yksi albumiprojekti, joka ei perustu omaan musaan. Materiaali on valittu ja kaikki on periaatteessa valmiina, mutta juttu ei vain tunnu lähtevän käyntiin. Syynä voi olla se, että duokeikoilla on ollut niin hauskaa.

Näyttääkö lähitulevaisuus samanlaiselta?

– Toivottavasti! Ihan hyvältä se tällä hetkellä näyttää. Nyt alkaa olla jo sellaista fiilistä, että oma keikkailuhistoria on aika hyvä työkalu. On tullut vedettyä sen verran pitkään, Kaijankin kanssa nyt jo varmaan 18 vuotta, että se selvästi kantaa hedelmää. Ajatuksena on aina ollut se, että keikka tehdään niin hyvin kuin pystytään, ja koen että jengi myös aistii sen.

Oma tuntumani on sen suuntainen, että livemusiikin merkitys vain kasvaa. Konserttielämystä ei nimittäin voi ladata netistä, vaikka levyt voisikin, eikä konkreettista paikallaoloa voi korvata millään.

– Aivan. Oma kokemukseni on, että jengi hakeutuu elävän musiikin pariin selvästi enemmän kuin muutama vuosi sitten. Ihmiset haluavat elämäänsä aitoja, vahvoja fiiliksiä. Albumien menekki on aika ymmärrettävistä syistä pudonnut rajusti: musiikkia on helppo ladata ja runsaudenpula on valtava, levyjä tulee yksinkertaisesti liikaa. Todella harvoin tulee minullekaan vastaan sellaista uutuutta, joka herättää tunteen että vau, tämän minä todella haluan. Mutta konsertti on aina jotain ainutlaatuista.

Miten muuten duosoittaminen sinänsä? Siinähän tavoitetaan parhaimmillaan aika huikeita intiimiyden tasoja, kun esiintyjiä on kaksi ja yleisö näkee ja kuulee kaiken minkä kumpikin tekee.

– Jos bändissä on rumpali ja basisti, äänen voima on välittömästi kovempi, ja siitä seuraa tiettyjä asioita. Soittajien suuri määrä tuottaa aina myös jonkinlaista etäisyyttä, tai ehkä etäisyys on väärä sana, mutta kontaktin taso on toinen. Pienessä akustisessa esityksessä kanssakäyminen on todella suoraa. ”Mä olen Ile, terve, mä soitan teille tässä muutaman biisin.” Olen vuosien aikana oppinut pitämään juuri siitä todella paljon. Meidän juttu tietysti toimii paljolti siksi, että Kaija on niin hyvä. Jos duon solistilla ei ole karismaa tai taitoa, voin sanoa että kusessa ollaan.

Entä duosoittamisen vastuullisuus? Tarkoitan sitä, että kun olet lavalla kahden, yleisö näkee ja kuulee kaiken minkä teet, etkä voi feidata hetkeksikään kenenkään taakse.

– No, vuosien varrella olen oppinut hyväksymään esimerkiksi sen, että virheitä tulee. Vääriä ääniä, rytmisiä mokia ja niin edespäin. Joskus tulee myös lyötyä kriittiseen paikkaan täysin väärä sointu. Olen suhtautunut niin, että kaikki tällainen on osa show:ta, siitä tehdään juttu. Olen kokenut että tällä tavalla sen voi kääntää voitoksi, ja useimmiten yleisö on sen jälkeen vielä enemmän mukana jutussa.

Tuosta tulee mieleen joku muusikko, jonka nimeä en nyt muista mutta joka sanoi että ammattimaisuutta mitataan nimenomaan siinä, miten toimii silloin kun asiat eivät suju.

– Aivan. Toinen vaihtoehto ongelmatilanteissa on se, että menee itse kipsiin. Voin kertoa, että sen jälkeen homma on todella hankalaa. Minusta musiikkia pitää tehdä tosissaan ja siihen pitää suhtautua vakavasti, mutta se ei tarkoita, että sitä pitää tehdä tosikkona. Pitää nähdä myös se, että musiikki on leikkiä: leikkiä äänen kanssa, leikkiä paikalle tulleen yleisön kanssa. Okei, ymmärrän että modernista taidemusiikista leikki voi olla kaukana. Pakko myöntää että vaikka kunnioitan sen maailman tekijöitä tosi paljon, se ei ole minun maailmani.

Sinun ja Kaijan duoon liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että te olette pariskunta. En halua kuulla yksityiskohtia, koska ne ovat yksityisasioita, mutta menevätkö roolit koskaan sekaisin? Musiikkia tekeville ihmisille tulee erimielisyyksiä, samoin kuin pariskunnille, ja on helppo kuvitella että musiikkia tekevä pariskunta voi olla räjähdysherkkä yhdistelmä.

– Meillä on ollut Kaijan kanssa alusta asti niin hyvät kemiat nimenomaan duunin teossa, että mainitsemaasi ongelmaa ei ole. Tiedän että meidän tilanteemme on poikkeus – tunnen tapauksia joissa bändi voi joutua olemaan varpaillaan sen kanssa, miten bändissä olevalla pariskunnalla synkkaa sillä hetkellä. Meidän tilannetta saattaa helpottaa sekin, että sain jo nuorena jätkänä purkaa aikamoisen läjän ambitioita Hurriganesin kanssa. Sain olla nuorena rokkistara, ja se maailma on jo nähty. Enää ei ole tarvetta kisata siitä, kuka on iso tähti.

Kitaristi Kallio

Ile Kallion varhaisimpia kitaristisuosikkeja olivat muiden muassa Jimi Hendrix, Eric Clapton ja Buddy Guy. Siltä pohjalta syntyi osaaminen, joka herätti Remu Aaltosen kiinnostuksen Ilen ollessa vasta 16-vuotias. 54-vuotias Ile on edelleen innostunut instrumentistaan, mutta ote siihen on muuttunut.

– Pyrin soittamaan joka päivä, mutta en enää tässä iässä ala opetella uusia tekniikoita. Olen todennut, että sen duunin olen jo tehnyt. Sen sijaan pyrin saamaan musiikista ja kitaristeistakin viboja, ja totta kai omaan soittoon päätyy sitä kautta uusia elementtejä. Yksi viimeisimpiä vibantuojia on ollut akustinen australialainen kitaristi Tommy Emmanuel, joka kävi Suomessakin viime keväänä. Siinä on todella, todella mahtava jätkä. Aivan mykistävä. Kyllä tällaiset kokemukset vaikuttavat edelleen siten, että tulee treenattua jotain uusia asioita, mutta ei mitenkään ohjelmallisesti enää. Sama juttu silloin, kun olin nuori mies ja Eddie Van Halen tuli kuvioihin. Totesin että sitä tekniikkaa en ala treenata, siihen minusta ei ole, mutta kyllä siitä silti jotain tarttui mukaan, oli se niin mahtavaa.

Onko sinulla varhaisimpien suosikkien lisäksi paljonkin näitä ns. vanhempien aikojen löytöjä?

– Onhan niitä. Alkuaikojen Dire Straits esimerkiksi, vaikka muistan miten jotkut ihmettelivät, että mitä hienoa siinä Knopflerin soitossa muka on. Ja paitsi että Knopfler on kova kitaristi, hän on myös erinomainen tekstittäjä ja biisintekijä! Tämän hetken nuori polvi on tietysti aivan saakelin hyvää, ne kaverit osaavat soittaa mitä vain. Heiltä irtoaa myös Eddie Van Halenin tekniikka, koska se on ollut heille olemassa jo silloin, kun he olivat pikkupoikia. Aikuisena oppiminen on ihan eri juttu. Mutta on pakko myöntää, että en löydä uuden polven soittajista enää pioneereja. No, harvoinhan niitä ylipäänsä tulee…

Miten kuvailisit ylipäänsä aktiivisuuttasi tässä asiassa? Missä määrin etsit uusia juttuja?

– En ole jatkuvasti googlaamassa uusien kitarajuttujen perään. Kyllä se menee niin, että jos kuulen jotain, mihin huomio kiinnittyy, perehdyn siihen sitten. Heti tulee mieleen Muse-yhtye, jonka keikalla en käynyt, vaikka olisi pitänyt. Yksi kaveri kehui sitä, ja tulin sen jälkeen viettäneeksi päivän Youtuben ääressä Musea katsellen. Hyvin erikoista musaa, hienoa progepoppia, vai miten sitä pitäisi kuvailla. Kun sitä kuuntelee, siitä voi tietysti olla pitämättä, mutta minusta olisi kertakaikkiaan väärin mennä sanomaan, että se on huonosti tehtyä tai että siinä ei ole pointtia.

Lavan takana peloissaan

Ile Kallio oli Hurriganesissa peräti kolmeen otteeseen: bändin ensimmäisessä kokoonpanossa, sitten Albert Järvisen korvaajana ja lopulta Janne Louhivuoren korvaajana. Yhtyeestä on puhuttu niin pitkään ja paljon, ettei historiikin kertaaminen ole mielekästä. Mutta kun Ileltä kysyy, mikä asia nousee Hurriganesista vahvimmin mieleen, hän on alkuun hetken hiljaa.

– Mielleyhtymiä on niin paljon, ettei mikään yksittäinen nouse ylitse muiden. Mutta koska Hurriganes oli livebändi, siis livenä selvästi parempi kuin levyllä, mieleen nousee helposti siihen liittyviä asioita. Esimerkiksi se, kun meillä oli syyskuussa 1977 konsertti Tukholman Gröna Lundissa. Siellä on hemmetin iso päälava, ja meillä oli yleisöä ehkä 13 000. Siellä on backstagella sellainen kaiutinsysteemi, josta nimetön ääni sanoo: ”half an hour to showtime, fifteen minutes to showtime” ja niin edespäin. Viiden minuutin kohdalla piti mennä lavan taakse. Meillä oli takana Ruotsissa tehty kesäkiertue, joten isot lavat olivat tuttuja, mutta jostain syystä tuona iltana siellä lavan takana alkoi pelottaa aivan perkeleesti. En tajua mistä se johtui. Yleensä olen ennen keikkaa vähän levoton, se kuuluu asiaan, mutta silloin todella pelkäsin. Ensimmäiset kaksi-kolme biisiä oli pakko juosta pelkoa karkuun ja saada juttu jotenkin käyntiin. Hirveä lavashow siis päälle. No, ilta kääntyi meille voitoksi, ja se oli mahtava keikka. Mutta tällainen muisto nousi nyt. Toinen ilmeinen vastaus kysymykseesi on tietysti Remu.

Hurriganes on Dingon ja ehkä Hanoi Rocksin ohella niitä harvoja suomalaisbändejä, joihin liittyy jopa ns. elämää suurempaa mystiikkaa. Kun sinä kuulet Ganes-juttuja, tuntuuko sinusta koskaan että ihmiset puhuvat jostain ihan muusta bändistä kuin siitä jossa sinä olit?

– Välillä kyllä tuntuu. Hardcore-fanit ovat tulleet minultakin kysymään ties mitä siltä pohjalta, että heillä on joku tarina ja he haluavat tietää onko se totta. Ja ne tarinat ovat joskus aivan älyttömiä. Minun on pitänyt opetella oikea suhtautuminen tuohon ilmiöön: ihmisillä on täysi oikeus käsityksiinsä, koska bändi on ollut monille elämän kovin juttu. En minä oikein voi lähteä rikkomaan toisten käsityksiä, ei siihen ole oikeutta.

Tuosta tulee mieleen Jethro Tullin johtohahmo Ian Anderson, joka on sanonut että hänen piti opetella puhumaan omista biiseistään oikealla tavalla. Ei voi mennä julkisesti moittimaan jotain mistä ei itse enää pidä, koska se on kuitenkin jollekin fanille todella rakas. Kuulostaako tämä tutulta?

– Olen kokenut aivan samaa. Muistan esimerkiksi sen, kun puhuin Hannu Leidenin kanssa studiossa Hurriganesista ja tulin sanoneeksi muistaakseni Hot Wheels -albumista, että se olisi voinut olla paljon parempikin. Hannu kysyi heti että mitä minä oikein lässytän, sehän on helvetin kovaa kamaa. Ja hän jatkoi että minulla ei ole oikeutta tuomita sitä bändin sisältä niin kuin olisin bändin ulkopuolinen. Jäin oikein miettimään asiaa ja totesin että siinä on iso totuus. Kun on bändissä sisällä ja hieroo niitä biisejä, niihin ehtii kyllästyä ja niiden virheet ja puutteet ovat itselle tosi selviä. Mutta ulkopuolisille eivät. Kun biisi on pantu levylle ja myyty, se ei ole enää bändin omaisuutta siinä mielessä, että bändin mielipide olisi yhtään oikeampi kuin kenenkään muun.

Hana auki ja kiinni

Ile Kallio ja Kaija Kärkinen ovat julkaisseet kymmenen levyä, jotka on säveltänyt Ile ja sanoittanut Kaija. Hurriganes-aikoina biisien tekeminen oli sitä, että luotettiin Remun intuitioon: Ile soitti Remun kanssa ja vaihtoi sointua Remun nyökkäysten pohjalta joko ylös tai alas. Ilen mukaan Remulla oli erinomainen korva rock-ideoille, mutta tekninen osaaminen ei riittänyt ideoiden ilmaisemiseen millään muulla tavalla.

Nykyään säveltäminen on järjestelmällisempää ja Ilen iloksi myös varsin joustavaa.

– Olen aika nopea tekemään biisejä, ja ne syntyvät yleensä luistavasti. Kun idea nousee, saan useimmiten koko rakenteen selväksi kerralla, tai hahmotelman ainakin. Tosin on minulla minidisceillä myös introja ja kertosäkeitä. Aina välillä ne pitää kuunnella läpi, ja useimmiten ne tulee heitettyä pois.

Teetkö biisejä kausittain vai koko ajan?

– Kausittain. Minulla on selvästi sellaisia aikoja, että materiaalia syntyy, ja sitten se kertakaikkiaan loppuu. Hana menee kiinni. Kun hana on kiinni, sen tuntee: jos yrittää väkisin vääntää jotain, huomaa nopeasti että se ei kertakaikkiaan onnistu. Iän myötä tilanne on muuttunut siten, että hana on lyhyemmän aikaa auki ja pysyy sitten pidempään kiinni.

Onko koskaan tuntunut, että hana ei enää aukea uudelleen?

– Ei. Enkä myöskään pelkää sitä. Sen täytyy johtua siitä, että tein vuodesta 1984 kaikenlaista tilausmusaa aina 2000-luvun alkuun. Tilaustyöt olivat tietysti sellaisia, että ne piti kertakaikkiaan tehdä: sovittiin budjetti ja aikataulu ja homma tehtiin siltä pohjalta. Ei auttanut selittää, että nyt ei oikein ollut fiilistä. Näiden töiden jälkeen olen osannut luottaa siihen, että kyllä se kone aina käynnistyy.

Tarvitsetko nykyään deadlinea?

– Epäilemättä tarvitsen, jossain mielessä ainakin. Deadlinet eivät yleensä ole päivämääriä, vaan ne toimivat siltä pohjalta, että pitää saada biisejä valmiiksi vaikka levyä varten. Saatan ottaa minidiscit mökille mukaan ja sulkeutua sinne muutamaksi päiväksi. Jos tällaisena kautena syntyy vaikka viisitoista raakiletta, niistä käytetään lopulta ehkä kymmenen.

Esitättekö te Kaijan kanssa uusia biisejä ennen kuin ne päätyvät levylle?

– Joo. Kun uutta matskua syntyy, se otetaan kyllä käyttöön keikoilla ja katsotaan, miten se näyttää toimivan. Jos jengi innostuu tuntemattomasta biisistä, se on yleensä merkki siitä, että siinä on jotain.

Kun sinulla on soittajakokemusta jo huomattavan paljon, niin tuntuuko että joudut välttelemään omien ideoiden toistamista?

– Totta kai. Muutaman kerran on käynyt niinkin, että olen antanut Kaijalle demon tekstitettäväksi ja hän on todennut että hei, tämähän on vanha biisi. Sen jälkeen on kaivettu joku vanha levy esiin, ja olen joutunut toteamaan että ei perkele, näinkö tässä kävi. Minähän teen aika yksinkertaista musiikkia, enkä edes osaa tehdä vaikeaa, joten kyllä tietynlaiset asiat väkisinkin toistuvat. Mutta minusta itseltään saa lainata!

Helpottaako kokemus säveltämistä, vai vaikeuttaako se?

– Kyllä se on sekä että. Toisaalta tulee useammin epäilleeksi ideoitaan tai miettii, ovatko ne vain vanhan toistoa. Toisaalta sitten kokemus tarjoaa juuri noihin tilanteisiin vaihtoehtoisia ratkaisuja, koska kaikenlaista on jo tullut koettua ja kokeiltua. Kokemus on opettanut myös sen, että rohkeutta voisi olla enemmän. Tulee mieleen vaikka Neil Young, jolla on aivan yksinkertaisissa biiseissä välillä sellaisia melodioita tai sointuja, että väkisinkin joutuu miettimään että mistä helvetistä ne on keksitty. Mutta kaiken kaikkiaan pitää sanoa että olen tyytyväinen. Yritän tehdä kaiken niin hyvin kuin pystyn, mikä on minusta tärkeää. Viihdyn tässä hommassa. Eikä livenä soittamista päihitä mikään!