Musiikintekijät -logo

Lauluja ei pääse karkuun

Anna Kokkonen Haastattelu

Lauluja ei pääse karkuun

Musiikin kauneus, romantiikka, mystiikka ja harmonia räjäyttävät laulaja-lauluntekijä Anna Kokkosen mielen.

Kauneus ja romantiikka kiehtovat Kokkosta siksi, että hänen sukujuurensa isän puolelta ovat Venäjällä. Intohimo musiikkiin on perintöä ukilta, joka oli itseoppinut viulisti. Ukin innoittamana Kokkonen aloitti itsekin viulunsoiton musiikkiopistossa. Teini-iässä soitin vaihtui sähkökitaraan.

”Siihen aikaan ei ollut aivan tavallista, että tytöt soittaa sähkökitaraa. Oli mukava erottua. Oli siinä mukana kapinallisuuttakin.”

Se, mistä laulujen kirjoittaminen lähti, on arvoitus tekijälle itselleenkin.

”Olis kyllä kiva tietää, mistä biisit tulevat. Mulla vaan soi päässä, soi jo lapsena, eikä sitä pääse karkuun.”

Isä on trubaduuri ja hänellä oli oma studio. Tytär tajusi 13-vuotiaana, että voi ryhtyä tekemään siellä omaa musiikkia, vaikka ei voinut unissaankaan kuvitella jonkun haluavan soittaa hänen biisejään.

Jos taas itse halusi soittaa muiden kanssa, oli lähes ainoa mahdollisuus mennä heavybändiin. Kokkonen meni.

”Olin useassa bändissä ja opettelin sen genren tunnollisesti. Tein myös biisejä ja oli siinä havaittavissa kunnianhimoistakin sävellystyötä. Demojen teossa tuli myös studiotyöskentely tutuksi.”

Vaihe kesti kymmenisen vuotta. Mutta heavy ei ollut intohimo.

”Tein jossain kohtaa päätöksen, että nyt pois joka ikisestä heavybändistä. Tuntuihan se kamalalta, kun kaikki oli ihania ihmisiä enkä olisi halunnut heistä eroon.”

Nuori aikuinen huomasi olevansa tyhjän päällä.

“Olin vähän aikaa, että apua, mitä nyt. Mutta sellainen tunne oli, ettei mun tarvi mennä normikuvioiden mukaan. Ei miellyttää ketään, vaikka en todellakaan tiennyt tekeväni joskus soolouraa. Rupesin vaan tekemään itseni näköistä musiikkia.”

Lyriikat syntyivät ensin englanniksi, koska Kokkonen ei erityisemmin pitänyt suomenkielestä. Se ei ollut esteettistä eikä foneettisesti kaunista. Myöhemmin syntyi kuitenkin suomenkielisiä lauluja, jotka päätyivät sitten myös levyille.

”Jos jokin sana ei kuulosta hyvältä, en halua laulaa sitä. Tajusin, että suomenkielestä löytyy niin paljon synonyymejä, että mulla on mahdollisuus valita musaani sopivimmat sanat.”

Ensimmäinen albumi Salainen puutarha oli ensin tarkoitus julkaista omakustanteena. Oli biisejä ja oli bändi, jonka kanssa keikkailtiin, joten olihan se levykin tehtävä. Ennen masterointia Kokkonen kuitenkin lähetteli biisejä levy-yhtiöille. Yllätys oli suuri, kun Riku Pääkkönen Ranka Kustannuksesta otti yhteyttä ja päädyttiin levydiiliin.

“Jos olisin tiennyt, että Rikulla on vahva heavytausta, en olisi uskaltanut lähettää biisejäni hänelle. Joskus on hyvä, ettei tiedä.”

”Voin hirveän huonosti, jos en tee biisejä. Tämä on henkilökohtainen ja itsekäs näkökulma.”

Laulunteko on Kokkoselle sydämen asia.

”Voin hirveän huonosti, jos en tee biisejä. Tämä on henkilökohtainen ja itsekäs näkökulma. Mutta haluan tehdä musiikillani myös muille niin paljon hyvää kuin vain mahdollista.”

Portti unohdettuun aikaan. Niin on hänen musiikkiaan kuvailtu. On sanottu myös, että se on universaalia ja jotenkin tuttua.

Kokkonen ajattelee luonnehdinnan johtuvan siitä, että hän rakastaa melodioita, jotka eivät ole sidoksissa johonkin tiettyyn aikakauteen ja sen määrittelemiin trendeihin.

”Eihän mulla ole aikakonetta mennä keskiajalle tai tulevaisuuteen, mutta on ihana ajatus, että samat biisit toimis sielläkin.”

Kokkonen välttelee genresidonnaisuutta. On hän silti miettinyt paljonkin omaa genreään, jota ei kuitenkaan pysty tarkkaan määrittelemään.

”Voisko se olla folkpoppia? Tai vaikka lohtupoppia? Musiikillahan on parantavia vaikutuksia. Mä aloitan sillä, että parannan ensin itseni tekemällä biisin ja sitten yritän siirtää sitä voimaa eteenpäin.”

Kokkonen ammentaa musiikkiinsa vaikutteita luonnosta, joka on hänelle järisyttävä asia, sekä irkku- ja kuoromusiikista ynnä klassisesta. Ja yllättäen jopa 80-luvun heavysta.

”Rakastan tuon ajan heavybändien kuorokohtia, joissa on hirveästi stemmoja. Viljelen biiseissäni paljon niiden kaltaista äänten polyfoniaa. Tykkään suurista melodioista ja harmonioista, jotka räjäyttävät ja puhdistavat pään, niin ettei sinne mahdu huolia.”

Polyfoniaa on kuultavissa esimerkiksi uusimman Matkalla kotiin -albumin raidoilla Painoton, Ääniä sekä Gloria. Vaikka Kokkonen rakastaa suuria ja ihania melodioita, eivät ne saa olla juustoisia.

Kokkosen tapa kirjoittaa tekstiä on runollinen. Hän ei sano asioita aivan suoraan. Biiseistä ei löydy tarkoitushakuista rosoa tai trendikkäitä ilmaisuja.

Kokkonen pitää taidetta mieltä ylentävänä mahdollisuutena.

”En oo silti välttämättä pilvissä heiluva tyyppi, joka ei tajuu mistään mitään. Tiedän kyllä, että elämässä on rankkoja asioita ja olen niistäkin kirjoittanut. Meillä on realismi tässä, ei me sitä päästä karkuun, mutta taiteen avulla on mahdollisuus päästä hetkeksi sen yläpuolelle. Kuulijat ovat kertoneet, että musiikkini antaa voimaa päästä vaikeiden asioiden yli. Luottamusta siihen, että tästä selvitään.”

Rankin tarina löytyy biisin Kultainen maa takaa. Kokkonen ystävystyi vuosia sitten Suomeen avioituneen kiinalaisen naisen kanssa. Avio-onnea varjosti naisen suuri suru ja huoli äidistään, joka vangittiin samoihin aikoihin. Vangitsemisen syy oli äidin harjoittama perinteinen kiinalainen Falun Gong -meditaatio. Äitiä kidutettiin 8 vuotta vankilassa.

”Oli vaikea kirjoittaa tuosta hirvittävästä asiasta, kun ei tiennyt, kuinka jutussa käy. Kun kaikki oli kesken, ei oikein tiennyt, miten biisin muotoilisi. Biisin ja siitä tehdyn musavideon lisäksi kävin lobbaamassa asiaa eri tahoilla. Äiti saatiin lopulta pelastettua Suomeen Amnestyn ja Suomen ulkoministeriön avulla.”

Tyttö joka uskalsi lentää -biisissä otetaan kantaa naisen asemaan ja kiusaamiseen. Tekijä katsoo tekstissä itseään pienenä tyttönä, jota hän haluaa tsempata. Biisi Veljeni kertoo syrjäytymisestä, vaikka sitä ei olekaan aivan suoraan sanottu.

Kokkonen ei ole kaihtanut muitakaan vaikeita aiheita, kuten perheväkivaltaa, rasismia tai uupumusta.

”Haluan tuoda esiin asioita, jotka ovat ajankohtaisia ja monia koskettavia. Asioiden täytyy ensin koskettaa itseäni, jotta voin tarttua niihin.”

Biisintekijöillä on hänen mielestään aikamoinen vastuu siitä, minkälaista asiaa he vievät eteenpäin. Kokkonen itse tekee mielellään sellaista musiikkia, jota lapsetkin voivat kuunnella. Siksi teksteistä ei tule löytymään kirosanoja. Hän myöntää niitäkin tarvittavan asioiden painottamiseksi. Mutta jonkun muun musiikissa.

Ei riitä, että tekstin merkitys on kunnossa, vaan tekstin täytyy olla myös foneettisesti kunnossa. Kokkonen istuu sanoituksen äärellä niin kauan, että se vastaa hänen näkemystään estetiikasta.

”Teknisesti en analysoi, mitä ja miksi, mutta kuulen, että tässä ei nyt vain voi olla tää vokaali. Kirjoitan riimit korvakuulolta. Sillä on mulle myös merkitystä, että joku tietty tärkeä sana on tärkeässä melodisessa kohdassa, niin että tunnen sanojen ja melodian tekevän yhteistyötä. Silloin kaikki on luontevan kuuloista.”

”En yleensä tee biisiä loppuun, jos en ite tykkää siitä mielettömästi.”

Biisit syntyvät valtaosin hyräilemällä ja kitaraa soittamalla. Melodia luo raamin, johon tekstin täytyy istua. Istutus tapahtuu usein ulkona kävellessä tai pyöräillessä.

”Jos on ensin vain melodia, niin sitten tulee, että voi, mun täytyy selvittää, mistä tää biisi kertoo. Se on mielenkiintoista. Toki mulla on joskus jo ennen melodiaa ajatus, että haluan kirjoittaa jostain tietystä asiasta. Joskus melodia ja sanat tulevat yhtä aikaa.”

Kokkonen säveltää paljon tietämättä, tuleeko biisistä koskaan valmista. Tallessa on monta tuntia pieniä pätkiä.

”En yleensä tee biisiä loppuun, jos en ite tykkää siitä mielettömästi.”

Viiden vuoden aikana on julkaistu kolme sooloalbumia. Tekoprosessi ei ole muuttunut, mutta rohkeus käyttää uusia soittimia on kasvanut. Uusimmalla albumilla kuullaan säkkipilliä ja harppua.

Kokkonen miettii biisit ja instrumentaation huolellisesti loppuun asti, ja tekee niistä demot kotistudiossaan. Niinpä joskus käy niin, että hän joutuu torppaamaan bändin hyvätkin ideat, koska ne eivät istu kokonaisuuteen.

”Joskus on raskasta sanoa ei, mutta bändiläiset ymmärtävät, että mun sooloprojekti menee näin. Omaehtoisesti. Mutta ei se tarkoita, että olisin vaikea tyyppi ja etten voisi mennä tekemään co-writea johonkin muuhun projektiin. Oon tehnytkin HEO:n lauluntekijäkoulutuksessa.”

Kokkonen vastaa myös biisien tuotannosta. Hän ei kuitenkaan lähde itse vääntelemään nuppeja, mutta istuu koko prosessin ajan äänittäjän vieressä tarkkaamossa huolehtien, mitä leikataan ja liimataan. Äänitykset on tehty eri studioilla, mutta luottomiksaajana kaikilla kolmella albumilla on ollut Ville Alajuuma.

”Hän ymmärtää, mitä sanon, vaikka käyttäisin aivan hölmöjä ilmaisuja. Nostan myös hattua hänen äärimmäiselle kärsivällisyydelleen.”

Keikkoja on pienistä klubeista isoihin saleihin. Parhaimmillaan lavalla on 8 henkeä, mikä on mahtavaa, mutta ei aina järkevää. Kokoonpano joustaakin paikan mukaan ollen pienimmillään nainen ja kitara. Triokeikat, joilla Kokkosen lisäksi on mukana kosketinsoittaja sekä basisti, tuntuvat toimivan hyvin.

”Joka keikan jälkeen tuntuu, että nyt oli ihana keikka. Tykkään tosi paljon live-esiintymisistä. Siinä biisit välittyvät yleisölle henkilökohtaisemmin kuin levyllä.”

”En ajattele koskaan, että pitäs tehdä sellanen biisi, joka soi radiossa.”

Musiikin tekeminen vaatii Kokkosen mielestä suurta intohimoa, koska ei ole itsestään selvää, että siitä ansaitsee edes pientä murto-osaa suhteessa ajankäyttöön ja vaivannäköön. Kokkonen ei ole ajatellut omaa tekemistään taloudellisesta näkökulmasta.

”On tietenkin ihmisiä, jotka sillä elävät. Heidän täytyy kohdata tietyt realiteetit. Ja se on erittäin kunnioitettavaa. Mä en vain siihen pysty.”

Sitä hän ei kuitenkaan kiellä, etteikö unelma olisi voida elää musiikilla. Kokkonen onkin kiitollinen siitä, että biisit ovat saaneet paljon radiosoittoa. Etenkin Radio Suomessa ja Radio Deissä.

”En ajattele koskaan, että pitäs tehdä sellanen biisi, joka soi radiossa. Mutta onhan se iso asia, kuten mikä tahansa muukin tunnustus.”

Välillä hän elää musiikilla ja välillä luokanopettajan töillä. Opettajan pätevyyttä ei taskusta löydy, mutta musiikillinen osaaminen on ollut haluttua. Hän pitää opetustyötäkin mielenkiintoisena ja palkitsevana.

Epätoivon hetketkin ovat tuttuja. Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole, että Kokkonen voisi lopettaa musiikin tekemisen, koska oma hyvinvointi menee sen kanssa niin tiukasti käsi kädessä.

Mutta tekijyyteen liittyvä ”muu” on välillä rankkaa. Kun on laittanut itsensä likoon täysillä, niin pettymykset voivat tuntua pahalta.

”Oma musa on niin suoraan sidoksissa omaan itseen ja persoonaan, että pienikin vastoinkäyminen voi tuntua kovin henkilökohtaiselta. Se yllättääkin välillä. Kun olen hoitamassa vaikka jotain keikkamyyntiin liittyvää asiaa ja saan vastauksen, josta tulee sellainen olo, etten ole tervetullut, tulee asiaa kelattua turhankin paljon. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta silti.”

Kokkosen tapoja voimaantua ovat luonnossa oleilu, meditaatio ja puhuminen. Musiikintekijöiden verkostosta löytyy kollegoita, joiden kanssa istutaan alas ja jutellaan.

”Auttaa paljon, kun kollega kertoo saman tyyppisen asian tai sanoo jotain rohkaisevaa. Kun huomaa, ettei ole ainoa, jolle tapahtuu näin. Se tuki mitä on saanut, on hyvä muistaa vaikeina hetkinä. Sen sijaan, että me kilpailtaisiin keskenämme, meidän tulee tukea toisiamme.”


Albumit

Salainen puutarha (2014)
Toisenlaiset sydämet (2016)
Matkalla kotiin (2019)

Julkaisija Ranka Kustannus

annakokkonen.com

Tämä artikkeli on haastattelu. Lue muita haastatteluita

Lehden kansi:

Musiikintekijä-lehti: 3/2019

Selaa lehden artikkeleita