””Nauravat silmät muistetaan” -biisissä mä ajattelin tätä Abban Waterloota,
että jes, semmonen biisi pitää tehdä. Vähän samansorttinen siitä tulikin.
Sitten Kassu Halonen sitä vähän peukaloi, ja siitä tuli vähän omituisempi.”

Synnyit pienenä Turussa, siirryit Helsinkiin, ja ilmaannuit 1960-luvun alussa rautalanka/popbändien mukana kuvioihin. Helsingin Lauttasaaressa aloitti The Islanders, ja kun siihen tuli nuori herra Lipsanen solistiksi, ottaen taiteilijanimekseen Danny, niin sitten lähti.

– Näin lähti. Kappale oli East Virginia, joka levytettiin Scandian studiossa, Kulttuuritalon kellarissa maaliskuussa vuonna 1964. Siihen meni noin kolme minuuttia! Eli kerralla sisään.

Muistatko mitään erityistä sysäystä, mikä sai Sinut kitaraan tarttumaan jä lähtemään poppibändiin?

– Kyllä se musahomma oli jotenkin geeneissä. Ennenkuin mä sain minkään näköistä instrumenttia, niin mun harrastuksiin kuului Elvis-imitointi. Sen verran olin jossain leffassa nähnyt sen jalkojen pyörittelyä, mutta mä en saanut sitä menemään kuin hetekan päällä.

Olet myös kertonut, että vähän puoliväkisin Sinut laitettiin bändissä laulamaan.

– Joo. Se ei ole ollut tavoite, koska mä olen kuulemma aina ollut kauhean ujo. Mutta näinhän siinä kävi – koska mä soitin komppikitaraa, mulle kaatui se lauluhomma, siis ennen kuin Danny tuli kuvioihin mukaan. Se oli vähän ajan henki, soolokitaristi ei ehtinyt laulamaan.

Ja suosiota oli heti. Muistatko, miten villiä se saattoi olla?

– No se oli tietenkin niin uutta ja villiä, ne ensimmäiset laulut mitä mä lauloin oli Beatles-musiikkia. Twist and shout oli eka biisi, ja kun me se jossain koulubailuissa soitettiin, niin me sitten soitettiin sitä koko ilta. Tuntuu aika uskomattomalta, mutta näin kävi.

1960-luvulla tapahtui maailmassa valtavasti, ja populaarimusiikissa erityisesti. Beatles tuli ja mullisti kaikkein eniten monen elämää. Mullistiko se Sinun elämäsi?

– Kyllä se mullisti. Siksi mä siellä lavan puolella olen.

Huomasitko jo siinä vaiheessa, että musiikki on Sinun juttusi, Sinun ammattisi?

– En, enkä mä oikeastaan ole sitä huomannut vieläkään. Päivä kerrallaan tässä mennään ja katsotaan, että selviydytäänkö vai ei.

Seuraava merkittävä bändisi oli Jormas, joka olikin 60-luvun kovimpia suomalaisia juttuja. Se levytti jo paljon, omaakin materiaalia, ja niihin aikoihin aloit levyttää jo omallakin nimelläsi.

– Varsinaisen Jormaksen ihan viimeisiä levyjä ennenkuin armeija kutsui, oli tämä ”Saat miehen kyyneliin”, se tavallaan lasketaan mun ensimmäiseksi soololevytyksekseni. Siitä mä sain P. J. Probyn levytyksen, joka oli täkäläisellä levy-yhtiöllä niinkuin promokappaleena. Tuottaja sanoi, että ”kuunteles tuota”, ja seuraava vaihe oli, että ”tehdään levy”. Mä apinoin sen Probyn version niin tarkasti kuin ikinä pystyin. Kyllä se aika karulta nykyään kuulostaa, mutta 19 v. ja sillälailla, kyllä sen jotenkin aikakautta ajatellen pystyy hyväksymään. Mutta sattuneesta syystä tein sen sitten myöhemmin uudestaan [1976].

Jormas-aikoina alkoi olla jo Suosikissa kansikuvia. Koitko missään vaiheessa olevasi minkäänlainen nuoriso- tai teinitähti?

– Ei sitä sillälailla koskaan ajateltu, se oli enemmänkin vaan harrastus. Tänäänhän se on toisin, pyritään olemaan nimenomaan tähtiä.

Jormas keikkaili jo aika paljon, varmaan jo ammattimaisin ottein. Teillä oli esimerkiksi Ruotsissa ihan oikeaa suosiota.

– Joo, Pohjoismaita kierrettiin, käytiin jopa Saksassa kerran. Huonolla menestyksellä – ei muuten, mutta rahat jäi saamatta.

Jormas voi tänääkin ilmaantua keikalle, eikö niin?

– Joo, ehkä taajuudella noin kerran kuukaudessa. Alkuperäisistä on itseni ohella mukana basisti Kicke Bergholm ja laulaja Ralle Wikström – My only one -kappaleen tekijä, muuten.

1970-luvulla olit jo kovasti ammattilainen, vaikket siis ehkä itse huomannutkaan sitä. Teit paljon tällaista tavallaan kasvotonta rivimiesduunia, eli lauloit studiossa taustakuoroissa, mutta teit myös paljon erityisprojekteja televisioon ja radioon etenkin. Miten ajauduit niihin hommiin?

– Se tuli sitä kautta, kun Johanssonin Markku alkoi tehdä levysovituksia. Me oltiin Paradisen treeneissä opeteltu nuoteista laulamaan moniäänisesti, niin se oli helppo nakki Markulle ottaa [Pave] Maijanen, minä ja Fältin Kalle kokeilemaan kykyjämme. Kun se sujui ensimmäisillä kerroilla ihan kohtuuajassa, niin siitä se jatkui luontevasti, ja sitten alkoi muutkin sovittaja/kapellimestarit käyttää. Soundihan oli hyvä!

Nimenomaan! Paradise on monessakin mielessä kuuluisa bändi, eikä vähiten laulusoundistaan. Paradisen suhteen yksi legendaarisimmista saavutuksistanne on äänite ”Niin vähän on aikaa”, Henrik Otto Donnerin säveltämä kokoelma lauluja 70-luvun alusta. Teksteinä sen ajan modernia lyriikkaa [Rossi, Kivikk´aho, Meriluoto, Holappa, Kaasalainen]. Olet aika paljon laulanut sen kaltaista lyriikkaa, joka onkin hyvin erilaista laulaa, eikö?

– No on se tietysti. Mutta mulla on ilmeisesti käynyt hyvä tsägä, olen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Niissä on hyvin erilainen poljento kuin jossain tasajakoisemmassa iskelmälyriikassa, niitähän ei kaikkia ole alunperin lauluiksi ajateltukaan. Oletko jazzia kuunnellut tai laulanut, kun sellaisesta olisi tuonkaltaisessa touhussa apua?

– Mutsilla oli kolme albumia: Glenn Miller, Mario Lanza ja kolmas oli Nat King Cole, ne on ne mitä mä olen pienenä kuunnellut.

No viimemainittuhan on parhainta kuuntelumateriaalia laulunopiskeluun mitä kuvitella saattaa. YLElle teit paljon jazzillista materiaalia, oli esimerkiksi lauluyhtye Fyrkka.

– Se oli me Paradise-laulajat vahvistettuna Seija Simolalla. Tehtiin kantanauhojakin, joita saattaa radiosta kuulla edelleen.

Olet jossain vaiheessa alkanut itse tekemään musiikkia, ja meriittejä löytyy, kärkisijoituksia Syksyn Sävelessä, Euroviisuissa, ja Seinäjoen tangoissa. Muistaakseni ”Aamu” on niitä ihan ensimmäisiä tuotteitasi.

– Kyllä. Syksyn Sävel -kilpailu oli se syykin tehdä. Mietittiin kundien kanssa, että pitäisi jotain tehdä, ja sitten keksittiin, että tehdään biisi Syksyn Säveleeseen. En ole mitenkään merkittäviä määriä kuitenkaan tehnyt.

Kummanlainen säveltäjä olet, ne ikäänkuin tulee jostain, vai istutko alas ja teet?

– No oikeastaan vähän sekä että. Pakko on paras muusa kyllä tässäkin tapauksessa. Kun aikaa rupeaa olemaan tosi vähän, niin silloin tapahtuu. Silloin tavallaan ohittaa ne omat ongelmansa ja tekee suoraviivaisesti ja päämäärätietoisesti duunia. Jos aikaa on paljon, se menee haihatteluksi ja kahvinjuomiseksi. Sävelen teen aina ensin.

Onko Euroviisuissa sama lähtökohta, että kun on tämmöinen kisa, niin tehdään biisi?

– Joo, nimenomaan. ”Nauravat silmät muistetaan” -biisissä mä ajattelin tätä Abban Waterloota, että jes, semmonen biisi pitää tehdä. Vähän samansorttinen siitä tulikin. Sitten Kassu Halonen sitä vähän peukaloi, ja siitä tuli vähän omituisempi.

Sinulle ovat tekstejä – käännöksiä ja alkuperäisiä – tehneet maan johtavasta kaartista Jyrki Lindström, Pertti Reponen, ja etenkin Juha Vainio sekä Vexi Salmi. Myös Hectorilta on jonkin verran, ja hänen kanssaan tienne yhtyivät enemmänkin muutama vuosi sitten, ja silloin tärähtikin oikein kunnolla. Eipä ollut ennen Mestareita kukaan suominimi tehnyt omalla nimellä stadionkeikkaa. Jännittikö?

– Se oli aika erikoinen fiilis, että ei oikeastaan jännittänyt. Se meni jotenkin niin isoksi se homma, että sitä ei edes huomannut olevansa stadionilla, se meni ihan ohi.

Jos katsot mittavaa uraasi taaksepäin, ja vähän eteenkin päin, niin minkälaisessa tilanteessa urallasi ajattelet itsesi nyt laulajana olevasi?

– No jossain kohtuullisen keskivaiheilla ehkä. Onhan selvä asia, että laulaminen ja ajatus laulamisesta kypsyy siinä laulamisen myötä. Kyllä tulee tosi hiki, kun kuuntelee niitä ensimmäisiä levytyksiä!

Aika usein on niin, että siinä viisissäkymmenissä on äänellisesti parhaimmillaan. Huollatko ääntäsi jotenkin erityisesti, onko jotain tietyn minttuteen reseptejä tms.?

– Ei – pari konjakkia riittää (naurua)! Mutta tottapuhuen – tarpeeksi unta, se on tärkeintä. Olen mä joskus menettänyt äänen, ja kortisoni on silloin nopein apu. Nyt kun olen ollut yli vuoden tupakoimatta, niin sen tietysti huomaa. Aluksi oli kontrolli kateissa, mutta sitten alkoi toimia toiseen malliin. Nyt olen innostunut sauvakävelystä, ja teen lenkin periaatteessa päivittäin. Sain sen avulla käteni kuntoon jokin aika sitten, ja jatkoin harrastamista. Muutenkin harrastan liikuntaa, ja hankin loma-osakkeenkin täältä Ylläkseltä vähän siihen liittyen. En mä kuitenkaan erityisen urheilumiehiä ole, mutta jotenkin on lipsahtanut…