Sait juuri valtion säveltaidetoimikunnan myöntämän 1/2- vuotisen taiteilija-apurahan. Onneksi olkoon! Tuntuuko se tunnustukselta? Miten arvioisit noin ylipäätään rokkareiden ja poppareiden apurahojen saantia? Vai oletko ehtinyt asiaa seuraamaan?

– Tuntuu kyllä todella mahtavalta tunnustukselta! Olen vuosikausia hakenut työskentelyapurahaa, ja nyt tärppäsi. Ehkäpä vihdoin alkaa olla näyttöä, että olen todella ollut kauan aktiivisesti alalla mukana ja tehnyt paljon muusikon hommia eri yhteyksissä sekä myös säveltänyt ja sanoittanut lauluja. Olen kyllä seuraillut, miten apurahat jakautuvat ja näyttäisi siltä, että pop-rock-puolelle niitä ohjautuu selkeästi vähemmän kuin muun musiikin tukemiseen. En tiedä, onko syy sitten siinä, että ei osata hakea vai onko pop/rock-musiikin arvostus jotenkin “alhaisempaa”. Olen itse kyllä vuosien aikana osannut hakea kohdeapurahoja ja muitakin apurahoja – ja olen niitä saanutkin. Aktiivinen siis kannattaa olla.

Kuinka musiikki tuli elämääsi?

– Ehkäpä se oli naapurin leikkikaverin kotona ollut piano, joka äänellään lumosi. Siellä ensimmäisiä nuotteja tapailin. Tosin muistan, että aivan epätoivon vimmalla toivoin jo kolmivuotiaana levysoitinta joululahjaksi. Onneni oli suuri, kun eteeni ilmestyi iso kulmikas paketti. Sieltä paljastui laatikollinen rakennuspalikoita. Muistan ajatelleeni, että te aikuiset pidätte minua tosi lapsellisena, kun ette usko, että todella halusin levysoittimen. Levysoitinta meille ei tullut, kelamankka kylläkin. Sen mukana tulleilta nauhoilta löysin Kotkan Ruusun ja The Rubettes -yhtyeen. Ehkä kuitenkin selkein musiikillinen hurmoskokemus oli se, kun ensi kerran kuulin kuusivuotiaana autoradiosta Christien Yellow Riverin. Aika ikään kuin pysähtyi siinä. Muistan vieläkin sen helteisen kesäpäivän ja auton ikkunasta näkyvän maiseman. Veri veti musiikin pariin niin, että seitsenvuotiaana aloitin pianotunnit naapurin pianolla. Viulu tuli mukaan kuvioihin 9-vuotiaana, ja pääsinkin opiskelemaan viulun soittoa Savonlinnan Musiikkiopistoon. Kai musiikki oli verissä, kotona lauleskeltiin paljon, ja tykkäsin olla koulun kuorossa. Monet kerrat automatkoilla lauleltiin veljieni kanssa moniäänisesti, kun huomasimme, että kaikilla oli kyky löytää stemmoja helposti. Mulla on kolme nuorempaa veljeä, ja kaikki soittavat jotakin instrumenttia sekä laulavat – joten kai tässä jotain osuutta asiaan on geeneillä.

Tiesitkö jo lapsena, että sinusta tulee lauluntekijä ja muusikko? Vai oliko sulla muitakin ammattivaihtoehtoja?

– Musiikki oli aina kuvioissa mukana, tein ekoja omia pikku biisejä pianolla jo joskus kahdeksanvuotiaana. Tosin en ehkä tuolloin osannut sitä ammattina ajatella. Muistan haaveilleeni lentoemännän ammatista. Hassua, mulla on mielestäni nykyään lähinnä jonkinasteinen lentopelko! Olen aina ollut myös hyvin liikunnallinen, urheilin nuorena paljon ja jopa ihan kilpailin. Huvittaa nähdä eräs kuvateksti, jossa kerron mietteitäni 15-vuotiaana, ollessani puolisen vuotta Heimo Haiton oppilaana Savonlinnan Musiikkiopistossa. Kerron näet rehvakkaasti, että en ainakaan muusikoksi ala, mieluummin vaikka liikunnanohjaajaksi! Ja tässä sitä ollaan!

Millaisia olivat sun ensimmäiset bändikuviosi?

– Rantasalmen nuorisotalo oli vahvasti myötävaikuttamassa siihen, että bändejä paikkakunnalle syntyi. Muistan kerran käyneeni joskus 15–16 -vuotiaana kokeilemassa siellä paikallisten soittajien kanssa ekaa kertaa ihan bändin kanssa laulamista. Se jäi kuitenkin silloin. Olin vuoden vaihto-oppilaana, ja siellä olin aktiivisesti mukana koulun kuorossa ja solistisissa esityksissä. Kun tulin takaisin Suomeen, lukion musaopettaja antoi mun laulaa leadia joulujuhlassa jossain gospel-biisissä. Silloin paikkakuntalainen kitaristi innostui äänestäni ja pyysi bändiinsä laulamaan. Siitä sitten syntyi Fargon-yhtye, jonka kanssa esitimme omia biisejämme. Paikallinen kovasti aktiivinen populäärimusiikkia tukeva yhdistys Salmi-Sound avusti ensisinglemme synnytyksessä. Joten, ääneni löytyy ensi kerran Fargonin singlellä. Tunne oli mieletön!! Oltiin todella tohkeissamme, kun päästiin LEVYTTÄMÄÄN ja paikalliset kaupat myivät singleämme. Rantasalmen Kansalaisopisto järjesti populaarimusiikin kurssin, jossa muodostimme bändin. Nuoremmat kaksoisveljeni Risto ja Pertti olivat siinä mukana. Tämä Pure Bluff -yhtye pääsi jopa läänintason taidetapahtumaan aikoinaan, ja ko. yhtye kävi myös muissakin rock-kisoissa. Tuo populäärimusiikin kurssi poiki myös bändin nimeltä Disfunction, jonka kanssa esitimme funkia. Mukana oli ihan oikeita savonlinnalaisia soittajia! Läksin kuitenkin lukion jälkeen Helsinkiin Oulunkylän Pop&Jazz -opistoon laulutunteja saamaan, joten nuo bändit jäivät taakse.

Olet esiintynyt monenlaisissa kokoonpanoissa ja tehnyt monenlaista musiikkia. Repertuaarisi on laaja. Montako laulua olet tehnyt, oletko laskenut? Paljonko on plakkarissa julkaistuja? Mikä tyylilaji on oma suosikkisi?

– Juu, olen kyllä ollut avoin monenlaiselle musiikille. Ja iän myötä uskallus tarttua moniin eri instrumentteihin on vain kasvanut. Viulunsoitto on selkeästi se, jota olen oikeasti kunnolla opiskellut. Se on helpottanut kitaraan ja bassoonkin tarttumista. Nykyään olen ehkä eniten innoissani basson soitosta. Vaikka osaankin nuotteja, olen kuitenkin kitaran ja basson osalta korvakuulolta liikenteessä. Tosin se helpottaa, kun ymmärtää sointuja ja teoriaa. Pianoa soittelen lähinnä omia biisejä tehdessäni, pientä rumpusettiä silloin tällöin. Ja erilaisia perkussioita. Puhaltimet ovat jääneet paria ääntä lukuun ottamatta… toistaiseksi.

Olisinkohan tehnyt biisejä 100–200. Tästä juuri muistinkin, että Teostoon on taas ilmoitettavaa. Extra Virgin -triomme CD tuli juuri näet painosta! Mun tekemiä julkaistuja biisejä on n. 40–50, jotka jakaantuvat niin, että olen tehnyt pari omaa täyspitkää soololevyä, Akimowskaja Sisters & Brosin kanssa yhden singlen, Dave Lindholm, Lady & Ganpaza Gypsys -yhtyeen levylle biisejä, Nuoskan singlen, biisin tamperelaisen Kolme Cowboyta -orkesterin levylle sekä kappaleita tähän tuoreeseen Extra Virgin -yhtyeen levylle. Kuten huomataan, tyylilajeja on monia. Pääasia mulle on, että musiikki koskettaa jotain sisällä. Niin, että tuntuu! Kyllä jotain rouheutta huomaan useasti kaipaavani. Karheat elämänmakuiset äänet viehättävät, kauniit melodiat ja toisaalta tietynlainen raskas runttauskin puree. Omia biisejäni ajatellen kääntyy tyylini usein tuonne James Taylor/Carole King-osastolle. Aina on kuitenkin vahvasti mukana ollut se toinenkin puoli: tuo raskaampi, hevi-musiikkiin ja hard rockiin viittaava sävy. Kuten nyt tämä viimeisin Extra Virgin -bändimme levy. Vedän siinä bassoa säröllä ja laulan leadia. Nuo ko. levyn omat biisit ovat aikamoista tyrkkäystä nekin…

Mikä on hauskin ja mikä kamalin keikkakokemuksesi?

– Hannu Leiden & Midnight Zombies – yhtyeen esiintymisen jälkimainingit Tallinnassa Olympia-hotellin yökerhossa kesällä 1996 ovat jääneet mieleen. Meno yökerhossa oli varsin kosteaa, ja joku bändi veivasi. Yhtäkkiä käynnissä olivat jamit, ja lauteilla kävi kaikenlaista soittajaa. Minäkin halusin mukaan, ja ajattelin, että Little Miltonin I Play Dirty on helppo kertoa kavereille, ainakin minkä tyylistä komppia kaivataan. Muistan siinä lavalle astuessani miettineeni, että tuolle rumpalille on nyt mentävä sanomaan että ei tuollainen komppi oikein istu. Joku kuitenkin tyrkkäsi minut eteenpäin ja sanoi, että ”Ala nyt laulaa, äläkä siinä kakistele!” Siitä tuli varsin eksoottinen versio, ääni oli jo todella karhea ja kiemurteluni mikkitelineen kanssa melkoista. “Arvaapa kuka soitti rumpuja sun kanssa?” kysyi joku siinä lavalta tullessani. “No enpä tiedä, miten niin?” Vastaus hämmensi: “No, sattuipa olemaan itse Ian Paige!” Kyllä siitä höyryt päästä karisi, ja oli oikein mentävä katsomaan. Totta se oli! Siellä Paige veti, ja Hannu Leiden parhaillaan tulkitsi Crossroads -biisiä. Oli onneksi kamera mukana, joten sain ikuistettua tuon hetken! Hävetti se oma kiemurteluni ja raakkumiseni, mutta kyllä Purple-roudari tuli oikein kädestä pitäen kiittelemään. Deep Purple oli aiemmin päivällä veivannut samassa konsertissa kanssamme, siitä selittyi tämä kohtaaminen yökerhossa.

Kamalinta oli ehkä joskus 15-vuotiaana, kun ensi kerran pääsin omaa biisiäni esittäen pianolla itseäni säestäen Nuorison Läänintaidetapahtumaan Mikkeliin. Jännitys oli hirveä. Kun mikrofoni alkoi laskeutua vääjäämättömästi, hitaasti kohti lattiaa ja minä sen mukana, tunsin, että voisin saman tien vajota maanrakoon. Jotenkin sitä oli niin järkyttävän ujo ja kauhuissaan tilanteesta, ettei uskaltanut reilusti keskeyttää, vaan yritti pinnistellä mahdottomassa asennossa niin kauan kuin mahdollista. Häpeän tunne oli hirvittävä. Esitys meni siis aika lailla “penkin alle”.

Karmeaa oli myös kerran, kun eräs nimeltä mainitsematon soittaja päätti lähteä kesken kolmihenkisen esityksemme hortoilemaan lavalta yleisön joukkoon ikään kuin iskeäkseen kipinää mielestään laimeaan menoon. Hän oli puuhassaan sitten liiankin innokas rempseine rokkariolemuksineen, möykkäsi kovaan ääneen, että “Mikä teitä vaivaa, meininkiä nyt hei, kun on näin loistava orkesteri paikalla!!”. Ihmisillä oli iltapukuja ja muuta hienoa yllään, ja tämä hömelö soittaja tunki tanssittamaan ja nipistelemään daameja – vaikka hänen paikkansa oli jossakin aivan muualla. Hävetti suunnattomasti, ja tämä taisi johtaa siihen, että järjestäjän taholta laitettiin levymusiikki soimaan ja sanottiin, että esiintymistämme ei kyseisenä iltana enää kaivata.

Millainen on hyvä biisi, sinun mielestäsi? Ketkä kotimaisista ovat suosikkejasi?

– Biisin täytyy herättää joitain tuntoja, jotain sellaista väristystä, jota en kykene selittämään. Tosin kun ajattelen, mitkä biisit ovat mielestäni hyviä, ovat niiden “kaavat” kovinkin erilaisia keskenään. Pidän monimuotoisista, ehkä hitaasti avautuvista kappaleista mutta myös “yksinkertaisemmat” iskevät. Aiemmin halusin kuulla paljon kauniita sointuja peräkkäin, mutta nykyään parikin sointua hyvällä melodialla riittää. Ja välillä ihan silkka räyhäkin ravitsee. Se on aika lailla tunnetilakysymys. Monesti kuulen, että “tekisit vähän helpompia biisejä” ja “radioiskevyyttä kaipais lisää”. Itse en kuitenkaan koe omia biisejäni vaikeina. Olen kyllä koittanut tehdä “yksinkertaista” biisiä, mutta useimmiten se rupeaa ärsyttämään, ja turhaudun sen kanssa. Jonkun koukunhan sitä toivoo aina biisiin löytävänsä.

Suosikkejani: Dave Lindholm pysäyttää aina. Hänen kappaleissaan on juuri sitä jotakin mikä mua koskettaa; ne tuntuvat “tutuilta” sielulleni. Multa onkin monta kertaa kysytty, että miksi laulan kuin Dave ja että mitä varten mun biisit on niin davemaisia. Sen kun tietäisi! Osaan vain sen sanoa, että matkimisesta ei ole kyse. Olen jotenkin sisäsyntyisesti samansuuntainen. Ei mulla ole ollut levysoitinta kotona, josta olisin Daven biisejä kuunnellut tai opetellut. Nuoremmat veljeni ovat hekin tehneet kovasti biisejä, ja varsinkin Risto-veljeni kuulostaa hyvin paljon Davelta – vaikka varmasti ei ole mistään biisienblokkailusta kyse.

Gösta Sundqvist osasi tehdä tarttuvia biisejä. Jim Pembroke täytyy ehdottomasti mainita! Pidän myös kovasti Maaritin tuotannosta: Sami Hurmerinta ja Maarit ovat tehneet hienoa musiikkia. Ari Taskinen, Liisa Akimof, Pelle Miljoona, Hector, Emmi, Jo Hope… Näitä on monia, joista tykkään.

– Olen suurimmalta osalta intuitio-ihminen. Olen kyllä kokeillut ihan sitäkin, että laitan itselleni aikataulun, jolloin istun alas ja yritän tehdä jotain. Tosin, monta kertaa ei irtoa sitten yhtikäs mitään, joten en ole itseäni pakottanutkaan. On vaan täytynyt odotella jotain “sykäystä”, näkyä, inspiraatiota. Monta kertaa homma käynnistyy, kun istahtaa vehkeittensä ääreen ja alkaa tapailla sointuja. Yleensä istun pianon ääreen tai otan akustisen kouraani, siitä ne biisit yleensä alkavat kummuta, sointujen kautta. Harvemmin mulla mitään valmista melodiaa on. Vanha kunnon kasettinauhuri on korvaamaton vekotin kiireen hetkellä: sinne yleensä aluksi itseäni nauhoitan. Omistan siis myös vanhan kasiraita-digitaalinauhurin, joka on niitä ensimmäisiä kotikäyttöön suunniteltuja kovalevytallentimia. Sillä yleensä väsään hieman jalostetumman version. Tietokonetta en ole itselleni siihen hommaan vielä valjastanut, vaikka hommaa hallitsisinkin, olenhan äänitarkkailijan hommissa tuotakin tehnyt.

Mistä omasta biisistäsi itse pidät eniten? Miksi? Miten se syntyi?

– Yksi suosikkini on soololevylläni Kaikki muuttuu – jotakin jää oleva kappale Et yksin elä tätä ikävää. Se syntyi suuren tunnekuohun vallassa. Tuntuu, että jotain lohtua tässä kappaleessa on, ja samalla jotain kauneutta, kaukokaipuuta. En ole mikään superkitaristi, mutta tämän laulun sointumaailma lähti kitarasta. Ko. biisin vetäisin demona heti kasiraiturille, ja siinä samassa syntyivät melodia ja sanat. Oli pakottava tarve saada tämä äkkiä ulos. Soitin basson, ja viulustemmatkin syntyivät siinä samalla. Biisi syntyi huippuvauhdilla, visio oli jotenkin niin selkeä heti ensi hetkestä lähtien. Kai se oli jotenkin henkisesti aika kova “synnytys”, sillä muistan itkeneeni biisin tehtyäni; jotain kiitollisuuden ja itsensä tyhjentämisen itkua se oli. Lopullisen levyversion tekokin oli jotenkin hyvin henkilökohtaista, äänittelin Suomenlinnan Seawolf-studiossa itse viulustemmani sisään yömyöhäisellä. Ei tainnut olla muita enää studiossa.

Mitä Elvis ry merkitsee sinulle, tai järjestötoiminta ylipäätään? Näetkö järjestötoiminnalla merkitystä?

– Pidän järjestötoimintaa tärkeänä, vaikka en itse olekaan ehtinyt aktiivisesti mukaan vaikuttamaan. On hienoa, että meidän säveltäjien/sanoittajien/muusikoiden etuja on ajamassa asiantuntevaa porukkaa. Siksi haluan olla Elvisin jäsen, ja kuulun myös Muusikkojen liittoon. Järjestöissä on voimaa, saavat ääntämme kuuluviin ja tärkeitä asioita tuoduksi esille muillekin kuin meille alan ihmisille. Ja on hienoa, että järjestetään mm. kursseja, koulutusta ja esiintymistilaisuuksia.

Tulevaisuuden suunnitelmat/työt?

– Extra Virgin -yhtyeen levy tulee nyt markkinoille, joten siinä riittää puuhasteltavaa. Nyt apurahaa nauttiessani aion säveltää ja sanoittaa materiaalia seuraavalle suomenkieliselle albumilleni. Jotain olen jo aikaiseksi saanutkin sitä silmällä pitäen. Kesällä liikahdan keikoille Dave Lindholmin kanssa. On kulunut 35 vuotta siitä, kun Daven ensimmäinen englanninkielinen albumi julkaistiin. Sen kunniaksi maata kiertää “Dave Lindholm in English”, jossa kokoonpanossa saan ilon ja kunnian olla mukana soittamassa ja laulamassa.

Tammikuussa oli Tavastialla iso Bob Dylan -konsertti, jossa olin solistina sekä viulistina. Tätä Mike Westhuesin ideoimaa juttua olisi tarkoitus liikauttaa muihinkin kaupunkeihin. Mukana olivat mm. Tuomari Nurmio, Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Markus Nordenstreng, Eduardo Martinez, Jukka Tolonen ja Hasse Walli. Teen myös duokeikkoja, joilla esitän omaakin suomenkielistä materiaaliani, ja teen lisäksi satunnaisia vierailukeikkoja. Kaikenlaista mitä nyt singer-songwriterin eloon kuuluu! Ja ilolla!

Mitä vinkkejä & ohjeita antaisit naispuoliselle muusikko/lauluntekijälle, joka haaveilee pitkästä urasta?

– Ole oma itsesi! Se on vuosien varrella osoittautunut parhaaksi tavaksi selvitä. On tärkeää, että kuuntelee omaa itseään, ja tunnistaa, mihin omat rahkeet ja halut riittävät. Oma sisäinen intuitio kertoo aika paljon. On mullekin ehdotettu kaikenlaisia juttuja, joilla olisi ehkä saanut näkyvyyttä. Mutta en ole sellaiseen mukaan lähtenyt, joka olisit selkeästi aiheuttanut mulle tunteen, että “hei Maria, ethän sä oikeesti oo tollanen”. Olen iloinen, että olen saanut olla jo tovin mukana ja toivottavasti hommat jatkuu!

Näin toivon sydämestäni minäkin. Käykäähän tsekkaamassa Marian nettisivut, niiltä löytyy lisää kiinnostavia asioita Mariasta: www.mariahanninen.net