Paven pitkä oppimäärä, osat 1 ja 2

Minunkin piti vain käydä kuuntelemassa pari biisiä, ja mennä aikaisin pehkuihin, mutta eihän siitä mitään tullut… Mestarit olivat kerrassaan huikeita, bändi upea ja siideri hyvää. Siinä ihaillessani käsittämättömän hienoa tunnelmaa, Paven laulaessa herkkää ”Minulla on ikävä” -biisiä, ryhdyin väkisinkin, ikään kuin oppipoikana, pohtimaan, kuinka sitä sitten oikein tullaan Mestariksi. Päätin tiedustella asiaa Pavelta. Pave Maijanen

Lukaisin juuri listan tämän hetken myydyimmistä lp-levyistä, ja huomasin, että TOP 10:ssä on kaksi lp:tä, nimittäin Dingon ja Mestareitten, joissa molemmissa sinä olet vahvasti mukana… Sano nyt suoraan – vaikka minä tiedän, että sinä olet vaatimaton poika – eikö tämmöinen menestys jo nouse hattuun?

Ei, mulle sellaista ei ole enää olemassakaan… tässä on ollut sen verran kaikenlaista ettei kusi enää nouse hattuun. Se on totuus.

Hyvä on, uskon sinua. Mitä muuta kuuluu elämääsi Mestareiden ohella? Oletko tekemässä esimerkiksi uusia omia laulujasi?

En ihan lähitulevaisuudessa. Mutta rundille olen kyllä lähdössä oman tuotantoni kanssa. Nimittäin, mähän aloittelin ”vakavassa mielessä” nää mun soittohommat vuonna -69, ja kun kerran muutkin tekevät näitä juhlakiertueita, niin tottahan sitä meikäläinenkin. Eli, lähden oman bändin kanssa 30-vuotis-kiertueelle marraskuussa. Esitämme kaikkea mahdollista materiaalia aina Rock´n Roll Bandin biiseistä näihin suomenkielisiin soolouran aikaisiin lauluihin. Bändissäni soittavat Okko Laru, rummut; Muta Manninen, kitara; Jaakko Kiikeri, kitara; Antti Ikola, keyboard ja mä soitan itse basson ja laulan.

Se on muuten hirveen vaikeeta… basson soitto ja laulaminen yhtä aikaa! Sinähän olet vähän kuin Suomen Paul McCartney…

No se onkin mun suurin idoli ja sankari! Mä olen aina ihaillut nimenomaan Paulia, sen muusikkoutta ja sävellystaitoa. Vaikka täytyy myöntää, että Beatles kokonaisuudessaan on aina ollut mun johtotähti. Mutta nuorempana mä diggailin nimenomaan Paulia, ja mullahan on nykyään viulubasso, niin kuin Paulillakin. Ja Paulin innoittamana mä aikoinaan ryhdyin soittamaan bassoakin. Sillä on ihan tietty soittostailinsa, sellanen melodinen, hieno tyyli, jota mäkin omaan soittooni haen…

Kuinka sinä teet lauluja, luotatko inspiraatioon vai kurinalaiseen työhön?

Kyllä mä olen inspis-miehiä! Mä olen kokeillut sitäkin, että otan tietyn ajan ja rupeen värkkäämään lauluja, mutta oon huomannut, et se ei sovi mulle. Tai sanotaanko niin, että sellanen työtapa vie mua tietynlaisiin juttuihin, joista en välttämättä itse pidä. Kyllä tämmönen leimahdus-tyyppinen elämys tuntuu paljon paremmalta!

Eli biisiä pukkaa keskellä yötä tai ratikassa istuessa tai…

No just niin! Mutta mä olen niin laiska joskus, etten viitsi kirjoittaa ideoita ylös, ja sitten mä pelkään, että mä unohdan ne. Ja usein mä unohdankin! Luulenpa, että suurin osa mun tuotannosta on jossakin maan ja taivaanrannan välillä… kyllähän tässä pitäs pikkuhiljaa opetella pitämään mukana jotakin muistiinpanovälineitä…

No sullahan on sitten teosto-korvauksia jäänyt ties kuinka paljon unohdusten sillalle, voi voi sentään… Mutta teetkö sinä muuten biisejä tien päällä, niin kuin jotkut?

No en enää nykyään. Mä elän rundilla niin täysipainoisesti ja rankasti siinä fiiliksessä mukana, ettei biisintekoon jää energiaa. Nuorempana sitä joskus tuli kyllä tehtyä biisejä rundeillakin, ja jotenkin sitä muistikin paremmin niitä ideoita… 

Mikä on muuten sun mielestä sun paras biisi?

Kuule, sen jälkeen kun Teostosta saatiin vihdoin poistettua se genrejärjestelmä, mä oon koittanu itse pidättäytyä kaikenlaisesta musan arvottamisesta! Mutta vakavasti puhuen, tota ehkä pitäis kysyä yleisöltä…

Missä vaiheessa musiikki tuli elämääsi? Aavistelitko jo kloppina, että susta tulee muusikko? (Pave on syntynyt v. 1950, Lappeenrannassa)

Kyllä. Isä osti mulle huuliharpun vuonna -56, ja meikäpoika alkoi samantien esiintymään. Minä olin se ”Varuskunnan Pikku Pekka” – huuliharppu suussa ja keikalle! Ja kyllä mä olen käsittäny jälkeenpäin, että jos jo noin pienenä on sisäinen vimma astua yleisön eteen, ja vielä nauttii siitä, on se varma merkki siitä, että musiikista voi kaverille tulla jopa ura ja ammatti. Ja selviä viiteittä tästä ”pro-meiningistä” oli se, kun mä ostin itelleni ekan polkupyörän – omilla keikkaliksoilla!

Kuinka musiikkitouhut sitten jatkuivat?

Niin, nuorena poikana mä lauloin kuoroissa ja soitin mm. seurakunnan torvisoittokunnassa tenoritorvea… (sittemmin myös samaista instrumenttia Hectorin kiertueella). Mutta varsinaiset hommat alkoivat vuonna -64, kun olin ekalla rokkikeikalla, rumpalina bändissä ”The Top Cats”. Ja 60-luvulla meillä oli useitakin eri koulubändejä, ja vuonna 1968 silloinen bändini ”KOPET” voitti rokin SM-kisat Vaasan Kesässä – olin bändissä laulusolistina ja soitin myös trumpettia!

Kävit kuitenkin kouluakin? Ja missä vaiheessa tuli sitten uravalinta eteen?

No se nuoruus pyöri kyllä kolmen asian ympärillä: lätkä, musiikki ja koulu. Ja kirjoitinhan mä ylioppilaaks vuonna -69, ja pyrin jumpalle, suunnitelmissa oli valmistua liikunnanopettajaks, mutta en päässyt sisään. Ja sitten tuli se ratkaiseva puhelinsoitto vuoden -69 syksyllä. Nimittäin Pedro Hietanen pyysi mua Kristianin bändiin kitaristiksi. Ja mä menin, vaikka en vielä oikein skittaa osannu soittaakaan. Ja sama kuvio toistui vuonna -71, kun mut pyydettiin Pepe & Paradise -yhtyeeseen basistiksi – enhän mä vielä osannu sillon soittaa bassoakaan. Mutta mä opettelin siinä tien päällä, ja kyllähän mä sitten opinkin soittamaan…

Mitä kaikkia instrumentteja hallitset, siis huulíharppu, basso…

Niin, soitanhan mä kitaraa, mandoliinia ja keyboardejakin, mutta näitä mä lähinnä rämpytän. Mutta basistina mä oon kyllä hyvä – sen mä voin selkä suorana sanoa.

Missä vaiheessa aloit kirjoittaa omia laulujasi? Liittyikö siihen joku kriisi?

No ei mitään kriisiä, vaan se oli ihan selkeää musiikillista kehitystä. Intin jälkeen mulla oli v. -75 ”Rock´n Roll Band” ja sitten vv. -75-78 ”Royals”, ja kun se bändi hajos, aika oli jotenkin kypsä omien biisien tekoon. Olinhan mä tehnyt jo kimpassa, Järvisenkin kanssa biisejä, mutta ne omat laulut tulivat sen bändin jälkeen. Päässä rupes soimaan kaikenlaisia melodioita…

Aristelitko sinä näitä omia laulujasi?

En yhtään! Kyllä mulla oli siinä vaiheessa jo ihan tarvittavaa varmuutta. En mä kyyristelly yhtään niitä biisejä, vaan äänitin kasetille ja kiikutin Gugille, ja sanoin, että tehdääs homma pois. Ja niinhän me tehtiin. Siitä musasta syntyi bändi ”Pave´s Mistakes”, joka sittemmin muuttui pelkäksi ”Mistakes”-bändiksi. Bändissä soittivat alunperin Muta Manninen, Risto Hankala, Keimo Hirvonen ja Jukka Orma, mutta kun Orma ja Hirvonen lähtivät omille teilleen, ja Jan Noponen tuli tilalle, syntyivätkin mun uran käänteentekevät biisit – ensimmäiset suomenkieliset sellaiset, mm. ”Pidä huolta” (vuodelta -81).

Miltä susta tuntuu laulaa sitä nyt, lähes 20 vuoden jälkeen, täpötäysille katsomoille?

No ei voi muuta sanoo, kun että se on ihmeellistä! Ja noista 80-luvun ajoista vielä sen verran, että mun ensimmäinen kaupallinen menestykseni osui vuoteen 1984, biisin ”Lähtisitkö” -myötä. Mullahan on kaksi ns. timanttilevyä, jotka on myyneet yli 50 000 kpl. Ne ovat lp:t ”Maijanen” ja ”Palava sydän”, ja näiden jälkeen alkoikin sitten tasainen alamäki… Ja kaikkein tuhoisin ja kamalin virhe oli lähteä Euroviisuihin! Se oli aika kova paikka mulle: tulla kotiin, Suomeen, ja lukea iltapäivälehden kirkuva lööppi, että ”Euroopan huonoin” ja nähdä oma kuvansa siinä yhteydessä…

Mäkin olen kuullut kaikenlaisia juttuja, mut toi on kyllä kieltämättä aika paha… Siksi, muun muassa, sä olet mullekin sankari, ja on hienoa nähdä sut lavalla noin hyvänä ja omillasi. Tähän loppuun, paljastaisitko jonkin vinkin köyhyydessä ja tuntemattomuudessa piehtaroiville tekijöille, joilta meinaa usko loppua kesken?

No, ohjeiden anto ei oo kyllä koskaan ollut mun suurin harrastus, mutta on mulla pari juttua mielessä. Mulla itsellänihän on ollut hyvä tilanne siksi, että mä oon voinut tehdä muitakin kuin lauluntekijän hommia: olen ollut tuottajana, köörikoirana, muusikkona jne. Eli, toimeentuloa on tullut muustakin kuin biiseistä. Mutta tärkeintä on se, ettei pidä lipsahtaa siihen harhaan, että antaa ikäänkuin yleisön ryhtyä viemään itseänsä ja taidettansa johonkin suuntaan, ajatella että tästä ne varmaan tykkäis tai ehkä tästä tai tästä… Niin moni uiskentelee tarkoituksellisesti valtavirran aallokoissa – ja oonhan mä siihen itsekin syyllistynyt – mutta siinä on sitten sen oman taiteen loppu. Ja taiteilijanhan on uskottava omaan taiteeseensa, natsaa se sitten tai ei!! Muussa tapauksessa se tulee oleen karvasta kalkkia niellä sitten myöhemmin…

Sanoo Pave. Ja Paven tarina on sellainen, että tekee kerrankin mieli uskoa, mitä lehdessä lukee… Sain tästä älyttömästi voimaa, kiitos siitä. Ja kiitos hienosta musasta ja upeista esityksistä. Terveyttä ja vireyttä jatkaa samaa rataa!