Herra X:n pakina, johdatukseksi uudelle vuosituhannelle.

Toimipa kerran eräässä pohjoisessa maassa pieni yhdistys. No ei nyt niin pieni. Kuuluihan siihen yli 400 jäsentä. Sen jäseneksi pääsi, jos oli esittänyt kyvykkyytensä sävellys- tai sanoitustaiteen alalla. Taiteen? No, joka tapauksessa se oli luovien ihmisten yhdistys. Yhdistyksen jäsenistö oli täten kovin sekalainen seurakunta.

Minä herra X. kuulin Yhdistyksestä ensikerran kollegaltani. Hän kertoi minulle, vuosittain sen Säätiöltä anottavasta apurahasta. Päätin liittyä mukaan Yhdistykseen, varmistaakseni apurahani saannin. Liittyminen ei olisi ollut mitenkään pakollista, mutta oli parempi pelata varman päälle, ajattelin. Motiivini oli siis selvä heti ensi pamauksesta lähtien, raha. Olinko kenties ahne? Pois se minusta! Päätin vain hakea tukea luoville ponnisteluilleni. Olihan meriittilistani nuoresta iästäni huolimatta jo komea. Eihän meitä nuoria lahjakkuuksia, tuolla pimeässä pohjolassa, kasvanut joka oksalla.

Sain apurahan. Minun olisikin ollut parasta jättää koko touhu sikseen, mutta aloin käydä Yhdistyksen vuosittaisissa kokouksissa.

– Miksi? Mielenkiinnostako, perusuteliaisuudestako, parantaakseni sosiaalista statustani, etsiäkseni turvaa mahdollisia kovempia aikojako varten? – Kyllä, rasti joka ruutuun. Olihan tämä monivalintakysymys?

Ensimmäinen käyntini vuosikokouksessa oli shokki. Olin näet unohtanut virkkuutyöni kotiin.

Ravitsemusliikkeen ankeassa ruokasalissa istui kovin harmaapäinen osanottajakunta. Yksi heistä, noin kuusikymppinen, piti puhetta kovaan ääneen. Hän oli puheenjohtaja. Seisoin salissa jäykistyneenä, kuuluisa sukupolvienvälinen kuilu ammotti pohjattomana edessäni. Jäsenistö vilkuili minua jo uteliaana. En voinut enää edes paeta paikalta, joten istuin alas.

Harmaapartainen viihteenveteraani alkoi lämmitellä seurakuntaa uhkaavilla tulevaisuuden kuvillaan. Hänen tulikivenkatkuisen puheensa jälkeen ristin hänet Agitaattoriksi. – Mitä minä teen täällä? Kutsussa mainittu illallinenko minut tähän ansaan lennätti, ihmettelin. – Olet lauluntekijä, eikö se riitä?, vastasi sisäinen tietotoimistoni.

Se sai riittää. Tiesin kuitenkin, mitä ikäiseni kollegat olisivat samassa tilanteessa tehneet. He olisivat luikkineet takaisin koloihinsa. – Minussa täytyy on jotakin vialla, myönsin itselleni.

Illassa oli hyvätkin puolensa, olutta sai näet tilata Yhdistyksen piikkiin. En ole ikärasisti ja uskoin minulla olevan enemmän yhteistä näiden ihmisten kanssa, kuin esimerkiksi pienoisrautateiden parissa harrastavien. Minulla oli tyhjä vatsa ja muutaman pullollisen jälkeen olin sopivassa hönössä, kuuntelemaan luentaa vaikka puhelinluettelosta. Harmaapartainen Agitaattori jatkoi pitkät litaniansa asioiden huonosta tilasta ja sai sympatiani puolelleen. Illan päätyttyä, päätin etten enää koskaan palaisi kyseisiin kinkereihin.

Eipä kulunut aikaakaan, kun liityin jo toiseen yhdistykseen. Meidän Yhdistyksemme toimi näet kuten solu, toisessa laajemmassa yhdistyksessä. Ja kun nyt kuuluin myöskin tähän Suurempaan Kokonaisuuteen, oli Yhdistyksellämme taas yksi ääni enemmän, kun uusista esityksistä äänestettiin Suuren Kokonaisuuden vuosikokouksissa. Nämä uudet esitykset koskivat meidän oikeuden omistajien rahojen jakomalleja ja perusteita. Suureen Kokonaisuuteen oli muodostunut kaksi erillistä leiriä; Kustantajien ja lähinnä meidän Yhdistyksemme edustajien, eli luovien tekijöiden. Ne kisailivat keskenään eduistaan.

Kului kuusi vuotta. Olin köyhtynyt ja tarvitsin apurahaa. Anoin sitä jälleen Yhdistyksemme Säätiöltä. En saanut pennin latia. Katkeroiduin ja päätin erota koko perkeleen Yhdistyksestä. Mitä hyötyä siihen kuulumisesta minulle nyt enää oli? Sitä paitsi jäsenmaksu haukkasi palan jo kutistuneesta toimeentulostani. Mietin jo lapsellista mielihyvää tuntien erokirjeeni kirjallista muotoa, mutta tapahtuikin yllättävä käänne.

Eräs sateinen iltapäivä soi puhelin kotonani. Agitaattorin mahtipontinen ääni kysyi luurista, tulisinko mukaan Yhdistyksen johtokunnan asettamaan vaalivaliokuntaan. – Tarkoituksenamme olisi löytää uutta verta, ehkä jopa toimeenpanna pieni vallankumous, jatkoi ääni luurista. Tilanne oli äärimmäisen outo, mutta minä satuin pitämään oudoista jutuista, joten suostuin.

Vaalivaliokunta kokoontui Yhdistyksen tiloissa eräs pimeä lokakuinen ilta. Meitä oli paikalla kolme sissiä. Agitaattori, Iskelmärustaaja ja minä. Agitaattori kertoi heti aluksi mielipiteensä Yhdistyksen johtokunnan silloisesta tilasta. – Se on mätä, puhisi hän partaansa.

Kartoittaessamme mahdollisia uusia kasvoja Yhdistyksen johtokuntaan, nosti Iskelmärustaaja esille myöskin minun nimeni. Kerroinhan jo että pidin oudoista jutuista, joten illan kuluessa, sikarin savun täyttäessä hämärän huoneen, loimme taktiikan, jolla menisin varmasti läpi johtokuntaan. Eräs johtokunnan jäsenistä oli jäämässä sivuun toiminnasta, joten minä paikkaisin häntä, eikä asiasta tarvitsisi edes äänestää.

Vuosikokous sujui jo minullekin tutun kaavan mukaan, sillä erotuksella, että kokouksen loputtua oli minusta leivottu johtokunnan nuorin uusi jäsen.

– Onneksi olkoon luottamusmies X., myhäilin itsekseni, tyhjentäessäni Yhdistyksen piikkiin tilaamaani punaviinilasillista. Olin näet ottanut jo selville kokouspalkkion suuruuden, 400 mk laaki. Ja olihan minulla ohjelma jo valmiiksi päässäni, musiikin monimuotoisuuden elinmahdollisuuksien puolustaminen.

Johtokunnan ensimmäinen kokous oli ikimuistettava kokemus. Ensinnä se oli gastronominen kokemus, sillä kokoustiloihin oli tilattu meille kelpo päivällinen. Sitten aloitimme itse tekijänoikeus petun keiton. Johtokunnan jäseniä asetettiin erilaisiin Elimiin, joiden tarkoitus oli pitää Suuren Kokonaisuuden keho elinvoimaisena. Myöskin Yhdistyksen imagoa ruodittiin.

– Agitaattori pysyköön mukana Yhdistyksen toiminnassa asiamiehenä, mutta johtokunnan olisi nyt otettava jo vastuu itselleen, totesi eräs jäsen vakavana.

Agitaattorin vallankumous oli siis epäonnistunut ja hänet siirrettiin nyt syrjemmälle, ainakin se oli Johtokunnan esityksen tarkoitus. Hänen kärjekkäiden mielipiteidensä, kun arveltiin tuottavan yhdistykselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Olimmehan siirtymässä 2000-luvulle ja markkinointiin & tehokkuuteen, hinnalla millä hyvänsä, pyrkivän yhteiskuntamallihan todettiin jo voittaneen eri ideologioiden ruletissa.

– Oliko toiminta todellakin noin vakavaa? – Ei, mutta taustalla vaikutti voimakkaasti ajan trendi. Suuri Kokonaisuus koki uudistuspaineita.

Minulla oli siis halu vaikuttaa, siitä ei pääse mihinkään. Johtokunnankokoukset eivät kuitenkaan olleet mitään kevyttä purtavaa. Asioiden tulva huuhtoi monesti aivosolut jo ensi tunteina tekijänoikeuden laajoihin meriin. Kokousten puheenvuorot venyivät liian pitkiksi, ympäri pyöreiksi, hahmottomiksi klönteiksi, jotka killuivat kohti taivaanrantaa. Syy ei ollut pelkästään meidän johtokunnan jäsenten. Käsiteltävät asiat kun vain sattuivat olemaan luonteeltaan kovin laajoja, tai ehkä tuo näkyni johtui vain minun pääni kovin pienestä kapasiteetistä.

Johtokunnalla ei monessakaan käsiteltävässä asiassa yksinkertaisesti riittänyt mielestäni tietotaitoa ( tämä sana on lainattu sanataiteenmuseosta ), enkä kylläkään tuntenut yhtään kollegaa tai henkilöä, jolla olisi riittänyt. Yhdestä sellaisesta hepusta olin kyllä kuullut huhuttavan ja häneen oli ihmiskunnanhistoriassa monasti tukeuduttu. Tuota heppua kutsuttiin pyhissä kirjoituksissa jumalaksi.

Vuosi vaihtui. Kokoontui uusi Agitaattorin johtama vaalivaliokunta ja johtokunta sai uudet vanhat haastajat. Uusia tuulia siis yhä haisteltiin. Nyt ne tuoksahtivat taas kovin viisikymppisiltä. Johtokunnan keski-ikä turposi vuosikokouksen äänestysten jälkeen 48 ikävuoteen ja keisari sai uudet vaatteet. Minua ei valittu. Olin hetken pettynyt, myöhemmin ylistin johdatuksesta sitä yhtä heppua.

Minut valittiin Säätiön apurahatoimikuntaan. Niin, niin. Sen saman kirotun säätiön, joka oli jättänyt minut nuolemaan näppejäni edellisvuonna. Nyt en voinut hakea siltä edes apurahaa, mutta pidin yhä oudoista jutuista, eivätkä mystiset käänteet tuohon loppuneet. Seuraavaksi minua pyydettiin Yhdistyksemme lehden toimituskuntaan. Suostuin. Tutkimukseni siis jatkuisivat.

Hyvää joulua & millenium hysteriaa toivottaa herra X.!

Teksti & piirros: Jussi Sydänmäki