Jiri Nikkisen ura Clifters-yhtyeessä alkoi vuonna 1979, tosin ensimmäistä singleä saatiin odottaa vuoteen 1984. Läpimurto tapahtui 1989 kolmannella albumilla Sexi on in. Viimeisin albumi Bang Bang ilmestyi 2007.

Cliftersin lisäksi Nikkinen on varsinkin viime aikoina soittanut Jiri Nikkinen Triossa. Hän on myös sanoittanut muille artisteille runsaasti tekstejä – oman arvionsa mukaan noin kaksi- ja puolisataa julkaistua. Monta rautaa tulessa pitäneen tekijän kohdalla oli siis luonteva lähteä liikkeelle siitä, mitä hän on viime aikoina puuhannut.

– Arki on ollut keikkapainotteista. Mulla on oma firma, myyn itse omat keikkani ja niitä on aika paljon, 80-100 vuodessa. Rokkibaareissa, erilaisissa kesätapahtumissa, 60-lukufestareilla, yrityksissä ja niin edespäin. Lisäksi on ollut häitä ja syntymäpäiviä sekä solistikeikkoja eri kokoonpanoilla. Ja näiden päälle sitten vielä Clifters-keikat.

Näyttääkö lähitulevaisuus samantyyppiseltä?

– Joo, reilut puoli vuotta eteenpäin on jo katsottu. Mun muusikonelämässäni näytti käyvän niin, että tiivis keikkailu korvasi tilaustekstittämisen. Ne hommat loppuivat kuin saksilla katkaisten pari-kolme vuotta sitten, en oikein tiedä miksi. Ehkä siinä on sitä, että levyjä tehdään tällä hetkellä niin vahvasti tiettyjen tiimien sisällä. Kun tekstityshommat loppuivat, mietin hetken mitä tehdä. Sitten tartuin puhelimeen ja aloin soitella paikkoja läpi. Ja kas kummaa, kiinnostusta todella riitti.

Miten sujuvasti homma on pyörinyt?

– Aluksihan se on vaikeaa, kun pitää löytää oikeat kontaktit ja selvittää, kuka hoitaa mitäkin. Mutta pikkuhiljaa ihmiset tulevat tutuiksi ja homma lähtee luistamaan. Ja kun vielä tekee itse hyviä keikkoja niin kiinnostus pysyy. Olen soittanut nyt triolla niin paljon, että ryhmä on todella kovassa iskussa. Triosoittaminen kun on vielä sellaista, että siinä saa soittaa paljon.

Aivan, seuraava kysymys liittyykin tuohon. Triossa jokaisella soittajalla on paljon vapautta ja vastuuta. On mahdollista kehitellä ideoita lennosta, mutta toisaalta myös huonot ideat kuuluvat selvästi läpi. Miten itse koet trioympäristön?

– Triossa jokainen soittaja joutuu täyttämään paljon tilaa. Kun tekee paljon keikkaa, uomat alkavat kyllä löytyä. Mutta nimenomaan kokemusta se vaatii. Me jutellaan yleensä keikan jälkeen, että mitä tuli soitettua, ja jos tuuri käy, hyvät ideat ovat mielessä vielä seuraavan keikan tullen. Trion idea oli alun perin se, että soitetaan 60- ja vähän myös 50-luvun covereita, mutta se on mennyt siihen, että nykyään instrumentaaliosuudet saattaa kestää tosi pitkään, jos biisin rakenne sen mahdollistaa. Ilman että sitä etukäteen sovitaan.

Teistähän on tulossa progetrio!

– Tavallaan joo. Mä kyllästyin ajatukseen, että me oltaisiin pelkkä coverbändi. Okei, kyllä me heitetään keikalla Hyvä Bore, Elekieltä, Läpinäkyvää, Angelica ja tällaiset muun materiaalin lisäksi, yleisön pyynnöstä. Mutta mä halusin kuitenkin nostattaa bändin profiilia ja lähteä viemään sitä uuteen suuntaan. Ja kuinka ollakaan, tämän ajatuksen pohjalta on nyt syntynyt parikymmentä uutta omaa biisiä, joissa kuuluu myös ne progevaikutteet.

Missä vaiheessa luulet uusien biisien päätyvän levylle?

– Tilanne on sikäli hankala, että meillä ei ole ketään perseellepotkijaa. Ja mä olen itse aika hidas käänteissäni. Kaikki bändin jäsenet ovat perheellisiä ukkoja, ja basisti vielä valmentaa kahta nuorta jääkiekkoilijaa.

The Beatles

Asia, jota ei voi Jiri Nikkisen kohdalla sivuuttaa, on The Beatles. Hän esitti Clifters-yhtyeessä useita Beatles-covereita, ja hän on maininnut orkesterin suuren vaikutuksen melkein joka kerta, kun on ylipäänsä puhunut itsestään muusikkona. Väärinkäsityksiä voi silti syntyä: olin itse mieltänyt hänet enemmän McCartney- kuin Lennon-mieheksi, mutta hän kiisti ajatuksen saman tien.

– Minusta Beatles on kokonaisuus, jota ei voi hajottaa tuolla tavalla. Tai voin sanoa, että ihan pikkupoikana, kun kiinnostuin musasta ja aloin itse soittaa, pidin John Lennonia paljon merkittävämpänä. Aloin huomaamattani matkia nimenomaan hänen laulumaneerejaan. McCartneyn juttuja olen sitten opiskellut ihan tietoisesti vanhempana – äänenkäyttöä, sitä miten tietyt biisit pitää laulaa. Meillähän on nyt setissä esimerkiksi Drive My Car, murrosvaiheen biisi jonka liidi pyörii koko ajan siellä G:n ympärillä ja on siksi raskas laulaa esimerkiksi Lennonin staililla, jossa kurkku jännittyy ihan eri tavalla.

Osaatko pukea sanoiksi sitä, miksi nimenomaan Beatles on kolahtanut sinuun niin rajusti?

– Kyllä sen on alun perin täytynyt perustua melodioihin. Enhän mä silloin poikana ymmärtänyt teksteistä mitään. Ensimmäinen näkemäni Beatles-kuva taisi olla Abbey Roadin kansi, ja muistan että tykästyin siihenkin todella kovasti, vaikka ne oli varmaan kuusivuotiaan pojan silmin aika vanhoja äijiä. Samainen Abbey Road on nykyään kaikkein läheisintä Beatlesia. Abbey Roadin b-puoli on parasta, mitä popmusiikissa on tehty. Olen ollut aina sitä mieltä: se on innoittanut mut muusikoksi ja se on edelleen tärkeä syy siihen, miksi soitan. Yksi ympyrä tavallaan sulkeutuu ihan kohta, kun levyn julkaisemisesta tulee 40 vuotta täyteen ja olen järjestänyt aikamoisen sähköpostiurakoinnin jälkeen meidän trion Liverpooliin soittamaan Beatle-weekille. Meillä on siellä kuusi keikkaa, mm. nykyisellä Cavern Clubilla.

Uskaliasta mennä sinne soittamaan!

– Niin on. Me vedetään triolla mm. You Never Give Me Your Money, She Came In Through The Bathroom Window, Golden Slumbers ja sitten se Abbey Roadin loppu. Haluan jotenkin kuitata Beatles-diggailuni, ja tämä on hyvä tapa. Ei niistä keikoista rahaa jää, mutta hienoja muistoja.

Miten ensisijainen vaikuttaja Beatles sinulle on? Onko paljon muuta?

– On toki. Minustahan on kuoriutunut tässä vuosien myötä kitaristi. Soitin Cliftersin alkuvaiheessa lähinnä vain vähän sointuja, mutta nyttemmin olen triossa soittanut paljon enemmän. Nykyään soitossa kuuluu aika vahvasti esimerkiksi Brian Setzer, josta olen aina pitänyt. Samoin kuin Eddie Cochran, Cliff Gallup, The Who ja monet perinteiset rokkijätkät. Triossa on aika paljon The Who -asennetta sikäli, että biisit vedetään aika tarmokkaasti. Omissa uusissa biiseissä on paljon instrumentaaliosuuksia ja polveilua, enemmän vaikka Wingsin kuin 1960-luvun alun popin henkeen.

Ammattisanoittaja

Nikkisen linja on eräässä mielessä nostalginen: suosikit edustavat vahvasti tiettyä aikakautta tai vähintään tyylilajia. Yhtä vanhaa koulukuntaa, sitä johon nuori Nikkinen aikanaan rakastui. On siis mielekästä kysyä, onko hän löytänyt vielä vanhemmalla iällä uusia suosikkeja.

– Nirvana ja Lenny Kravitz oli varmaan viimeiset mitkä kiinnostivat, mutta Lennynkin juttu perustuu tietysti vanhaan. Silloin kun Englannista tuli näitä Vervejä ja muita, panin ne kyllä merkille. Travis oli hyvä, samoin uusista The Feeling. Mutta myös ne pohjautuvat tähän samaan. Uudesta musasta en ole löytänyt enää paljoakaan. Mä olen suoraan sanottuna allerginen nykyiselle popille: en siedä sitä ProTools–meininkiä. Se alkaa melkein poikkeuksetta potuttaa jo parin biisin jälkeen. Kyllä kompin tulee velloa ja virheitäkin saa olla. Olen selvästi reagoinut tähän vahvasti, koska huomaan että olen näissä omissa biiseissä hylännyt nyt ensimmäistä kertaa kokonaan sen ajattelun, että pitäisi saada aikaiseksi radiohitti tai mitään sellaista. Ehkä biisit ovat siksi syntyneet niin helposti: velvoitteet mihinkään suuntaan eivät ole olleet mielessä lainkaan. Ei ole levy-yhtiötä joka kyselisi kertosäkeiden perään. Ai niin hei, Robbie Williamsin voisi mainita näistä tän päivän jutuista: sen jäbän äänessä on jotain todella miellyttävää.

Onko sinulla ollut urallasi paljon hankauksia levy-yhtiöiden kanssa?

– Sanoisin että olen työskennellyt alkuvaiheessa erittäin hankalien ihmisten kanssa. Lisäksi olen ollut aikoinani aika kiltti, suurelta osin kokemattomuudesta johtuen. Olen ollut siis jossain määrin vietävissä. Musiikin puolella olen tosin kyllä ollut aina tarkka ja vaatinut saada hieroa asioita. Joskus Cliftersin aikoina en kiinnittänyt kovinkaan paljon huomiota niihin Jaana Rinteen teksteihin, mutta oli kyllä tärkeää, että stemmat toimivat ja melodia meni hyvin.

Mihin tuo stemmatietoisuus perustuu? Oletko opiskellut musiikkia?

– Onhan sitä tullut pikkujätkänä käytyä musiikkiopistoa. Klassisen kitaran opintoja on jonkin verran. Poikkihuilua ja tällaista. Siitä on ilman muuta ollut hyötyä, se on auttanut harmoniantajun kehittymisessä. Tietty klassinen ajattelu on olemassa: osaa ajatella, että jos melodia menee tuolla, bassolinja voi tehdä jotain ihan muuta, mennä vastakkaiseen suuntaan. En silti sävellä biisejä viivastolle, kyllä ne yleensä syntyy kitaran kanssa pelatessa.

Kun teet biisiä, niin mihin muotoon se ensimmäisen kerran tallettuu?

– Mulla on usein ollut ongelmia tämän asian kanssa! Aikoinani soitin ideoita puhelinvastaajaan, jos muuta vehjettä ei sattunut olemaan. Mulla on nykyään sanelumankka, joka muuten tipahti jokin aika sitten ja nyt siinä on koko ajan hirveä särö päällä! Tuntuu että ideoita on usein enemmän kuin tallennuspaikkoja, mistä lie sekin johtuu.

Sinulla on urallasi myös periodi, jolloin olit omien sanojesi mukaan ”ammattisanoittaja”. Teit siis tekstejä muille. Miten se lähti käyntiin?

– Riki Sorsa pyysi jotain biisiä levylleen. Innostuin ehdotuksesta, ja biisistä tuli loppujen lopuksi sen levyn nimikappale. Tuli siis heti vahvasti myönteinen kokemus. Sen jälkeen Ile Vainio pyysi tekemään sanat ”ralliin” jollekin tangokuningattarelle. Sekin päätyi levylle. Tilauksia alkoi tulla silloin tällöin. Kun André-biisi [säv. K. Litmanen] voitti Syksyn sävelen 1998, tilanne muuttui: kaikki halusivat multa tekstejä. Tein niitä yötä päivää.

Millaista työtä se oli?

– Alkuun innostavaa. Jossain vaiheessa huomasin, että mitä vähemmän tekstiin panee mitään henkilökohtaista, sitä helpommin se menee läpi. Haluttiin tehdä ja laulattaa sellaista yleismaailmallista tekstiä, tyyliin ”ulkona tuulee”.

Muistaakseni Heikki Silvennoinen on kuvannut tuota tekstittämisen tapaa termillä ”kuu paistaa, junat kulkee”.

– Just sitä. Se oli hirveän ristiriitaista, kun toisaalta haluttiin sisältöä, ja toisaalta sitä ei saanut olla. Piti erottua, piti olla joku juttu, mutta kumminkaan ei saanut olla yhtään mitään – ja rakkaudesta piti laulaa! Mutta siis olihan siellä paljon hedelmällisiäkin juttuja, ja duunina se oli kivaa, tykkäsin siitä.

Olisitko vielä kiinnostunut tuosta työstä, jos tarjouksia tulisi?

– Tällä hetkellä en, ainakaan siinä määrin. Olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan tehdä nyt juuri sitä mistä olen aina pitänyt. Pidän soittamisesta kuitenkin niin paljon.

Minkälainen soittaja mielestäsi olet? Kun sinut tilaa keikalle, mitä saa?

– Saa vahvan kosketuksen 60-luvun pop- ja rockmusaan uskottavasti ja energisesti esitettynä. Mulla on sellainen vanhan ajan epämuodikas kireä rock-soundi skebassa mitä ei enää kuule juuri missään. Soitan Gretchin Duo Jetillä ja putkicombolla ilman mitään kummempia värkkejä, slappikaikua ja boostia vain tarvittaessa vähän. Soittajana olen mielestäni teknisellä puolellla aika myöhäänoppinut. Mutta niin paljon on tullut skulattua että kaula alkaa olla varsin tuttu. Tykkään soittaa sooloja. Tiedän mitä riskejä on siinä että veivaa ja veivaa, mutta kun on asiaa, se on sanottava loppuun jos jengi on vastaanottavaista. Tiedostan kyllä senkin että vähän soittaminen on taidetta, ja tauko on hienoa musiikkia kesken biisin.

Entä minkälainen biisintekijä mielestäsi olet?

– Olen ajoittain aika uuttera ja tuottelias. Välillä on ollut sellaisia jaksoja, että olen ollut lukossa, ja se on joskus ollut pelottavaakin, mutta käytännössä mulla soi aina joku biisi päässä. Lukkokausiinkin on tullut rauhallisuutta, kun niitä on kokenut useampia ja oppinut että ne menevät ohi. Triolle säveltäminen on työntänyt mun sisäisen työhuoneeni seiniä hieman loitommas toisistaan, ja se on antanut tilaa liikkua enemmän biisinrakenteiden ulkopuolella. On siis todella mielenkiintoista nähdä, millaiseksi seuraava levy muotoutuu. Kieltämättä sen maailma on jossain siellä vuosissa 1968-1971…