(Alkuperäinen julkaisuvuosi 1998)

Suomen Musiikkitoimittajat (Sumu) ry:n järjestämä seminaari Arabiassa 25.4.1998
Kirkkaana kevätpäivänä istuuduimme pimeään Arabian konserttisaliin, jossa Sumu:n hyväntuulinen pj. Tarleena Sammalkorpi toivotti tervetulleeksi niin paneelien keskustelijat kuin yleisönkin, jotka molemmat koostuivat pääosin musiikkitoimittajista/tiedottajista. Seminaarin puheenjohtajana toimi Pekka Nissilä.

1. Paneeli ”Onko tähtien tekeminen 90-luvun musiikkimedian päätehtävä?”

Aiheina mm. tähteyden nousut ja laskut, henkilöjournalismi ja tähtikultin kritiikki. Panelisteina olivat Katja Ståhl, Maarit Niiniluoto ja Antti Isokangas.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti Antti Isokangas, joka rehelliseen tyyliin ilmoitti, ettei pidä itseään varsinaisena musiikkiammattilaisena, vaan pyrkii tekemään lähinnä senkaltaisia juttuja, joita saa freelancerina myydyksi eteenpäin. Tämä puheenvuoro herätti mielenkiintoista keskustelua aiheesta, pitäisikö nimenomaan populaarimusiikin alalla esim. toimittajien koulutusta lisätä, ja onko oikein, etteivät toimittajat varsinaisesti olekaan musiikin ammattilaisia, vaan nimenomaan toimittajia, joiden näkemys soitettavasta, kirjoitettavasta tai kritisoitavasta musiikista perustuu usein puhtaasti subjektiiviseen näkemykseen.

Katja Ståhl (toimittaja, tiedottaja BMG-levy-yhtiössä) sanoi puheenvuorossaan, että hänen mielestään kaiken lähtökohtana on biisi/musiikki ja sen esittäjä, ja jos nämä kaksi asiaa yhdistyvät oikeassa suhteessa, saattaa syntyä ns. tähti-ilmiö. Esimerkkinä hän käytti Don Huonot -yhtyettä.

Maarit Niiniluoto (populaariviihteen tutkija, kirjailija, toimittaja) jatkoi alustuksessaan tähteydestä. Hän kertoi, että viihteen historia kertoo, että ennen vanhaan, sota-aikana ja heti sen jälkeen, viihteessä olivat tärkeimmällä sijalla itse laulut sekä orkesterit (mm. Dallapé). Ja esimerkiksi Toivo Kärki oli tärkeä sen takia, että hän soitti Ramblers-yhtyeessä pianoa. Hän oli kansan mieleen nimenomaan soittajana/säveltäjänä, ei niinkään minään tähtenä. Samoin kansalle olivat tärkeitä laulujen sanat. Sota-ajoista saakka ovat suomalaisessa iskelmässä ja myöhemmin popissakin esiintyneet useimmiten mm. sanat suudelma, ikävä, rakkaus ja erilaiset onnenmaat. Uudella levyllään myös Ismo Alanko käyttää iskelmätraditioon perustuvia sanoja.

Varsinainen tähtikultti syntyi Suomessa vasta 50-luvulla, kun esiin nousivat mm. Olavi Virta, Annikki Tähti, Brita Koivunen ym. Tällöin myös naiset nousivat voimakkaasti tähtinä eturiviin, Harmony Sistersien jalanjälkiä seuraten. Vuonna 1959 media kääntyi Olavi Virtaa vastaan ja alkoi ns. viihdetähtien metamorfoosi-ilmiö, tarinat kaunottaresta hirviöksi. Mutta historia osoittaa myös, että suomalainen yleisö on erittäin uskollista. Median ryöpytyksestä huolimatta kansalle rakkaiden taiteilijoiden come-backit ovat olleet ja ovat edelleen aina mahdollisia.

1960-luvulta lähtien solistit (silloin mm. Kirka, Danny, T.Kansa, Carola jne.) ovat olleet pop-palstojen vakio-ohjelmistoa. Ja monet 60-luvulla aloittaneista tähdistä ovat edelleen alalla, kansan rakastamina tulkkeina. Vuonna 1985 Tangomarkkinoiden myötä mediassa synnytettiin ilmiö ”tähdeksi yhdessä yössä”, eräänlainen tuhkimo- tai prinssi- tarina, jonka päähenkilöt vaihtuvat vuosittain.Tämä on ollut medialle mannaa, uusia kasvoja ja reposteltavia naamoja on riittänyt. Mutta on huomattava, että tangokuninkaallisetkin esitellään suurelle yleisölle vanhalla repertoaarilla, vanhoilla tangoilla ja iskelmillä, joita kansa rakastaa. Kansa saa vanhat, ihanat laulunsa ja media uudet tähtensä. Mutta ei pidä unohtaa, että esim. Sillanpää ja Kari Tapio pitävät itseään ennen kaikkea yleisön palvelijoina, eivät niinkään tähtinä.

Jone Nikula (Radio City) esitti tähän, että rock-musiikin puolella usein on niin, että bändi/artisti on se varsinainen kingi, jota jengi tulee katsomaan. Ja että Sillanpää puolestaan palvelee ennen kaikkea kansan kollektiivista muistia. Niiniluoto muistutti, että toimittajat tykkäävät lokeroida, kansa ei niinkään. Muun muassa Kirka, Somerjoki ja Remukin ovat kaikki esittäneet niin iskelmää kuin rokkiakin, mutta kansa on silti heistä aina kovasti tykännyt.

Nikula jatkoi, että usein rokin ja popin puolella soittajat/tekijät tykkäävät lähinnä tehdä työtään eli keikkailla ja tehdä musiikkia, ja tuntevat mediassa heilumisen jopa vastenmielisenä. Tähän kommentoikin Ståhl, että levy-yhtiöiden tiedottajien tehtävä onkin tällaisis sa tapauksissa toimia linkkinä artistien/tekijöiden ja toimittajien välillä, jotta musiikin tekijöillä säilyy työrauha.

Pekka Tapani Laine (Radio Suomi) esitti huolestuneisuutensa siitä, pitääkö musiikkitoi mittajan olla vain levypromootion jatke vai löytyisikö jotakin muutakin tapaa toimia. Hän peräänkuulutti musiikkitoimittajan agendaa, ja kyseli syventävän journalismin perään. Ilkka Mattilan (Rumba ym) mielestä musiikkitoimittajan tehtävä on kytkeä musiikki ympäröivään maailmaan. Jone Nikula totesi, että usein tähden kautta juttu kuitenkin saadaan myytyä yleisölle, tähti toimii ikään kuin täkynä.

Niiniluoto sanoi loppupuheenvuorossaan, että on joskus surullista seurata, kuinka yhtä artistia/tekijää nostetaan esille raivokkaasti esimerkiksi kaksi viikkoa, jonka jälkeen seuraa kammottava vuoden tai kahden hiljaisuus. On muistettava, että useat taiteilijat ovat tien päällä jatkuvasti ja on paljon sellaisia, jotka eivät ole koskaan julkisuudessa, joko omasta tahdostaan tai tahtomattaan, mutta tekevät työtään kentällä, median ulkopuolella. Esimerkkinä hän mainitsi Arja Havakan, joka omakustanteellaan ja valtavan kenttätyönsä ansiosta löysi tiensä suuren yleisön tietoisuuteen. Hän oli myös sitä mieltä, että taiteilijoiden pitäisi saada pitää yksityisyytensä, yksityiselämän retostelu ei todellakaan ole musiikkijournalismia. Niiniluoto päätti puheenvuoronsa sanoihin, että populaarimusiikki on kaikkein rehellisintä kulttuuria, koska kansa valitsee loppujen lopuksi sen pitkäaikaiset tekijät / esittäjät. Tähdenlennot ovat erikseen.

2. Paneeli ”Marginaalit ja valtavirta – Missä laatu luuraa?”

Aiheiksi oli rajattu mm. vääristääkö linssi, laadun ja määrän problematiikka sekä marginaalin olemus. Panelisteina olivat Jukka Haarma, Ilkka Mattila, Minna Lindgren sekä Riku Pääkkönen.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti Jukka Haarma (Radiomafia, ohjelmapäällikkö) kysymällä, onko Oasis valtavirtaa vai marginaalia. Yleisön joukosta kuului huutovastaus: entinen marginaali, nykyinen valtavirta.

Minna Lindgren (YLE:n Ykkönen, ohjelmapäällikkö) kertoi, että klassisella puolella laatu on tärkeätä, myös toimittamisessa. Tämä on heillä mahdollista, koska kaikki musiikkitoimittajat ovat entisiä musiikin ammattilaisia. YLEN:n Ykkösessä myös marginaalimusiikki otetaan huomioon, ja Lindgrenin mielestä se onkin ainoa kanava, jossa YLE tekee varsinaista työtään. Heille kuuntelijaluvut eivät ole tärkeintä, vaan ohjelman laatu ja kiinnostavuus. On samantekevää, kuunteleeko ohjelmaa 5000 tai 50 000 kuulijaa. Pääasia on tehdä hyviä, laadukkaita ja kiinnostavia ohjelmia. Vähän huvittuneesti Lindgren kertoikin, että he lienevät ainoa media, joka ei ole tehnyt Linda Lampeniuksesta haastattelua, mutta tekivät hyvän ohjelman esimerkiksi Lappeenrannan kaupunginorkesterista, joka on selvästi valtavirran ulkopuolella oleva, yllättävän hyvä orkesteri.

Riku Pääkkönen (levy-yhtiö Spinefarm) puhui lyhyesti todeten, että Oasis ilman valtavaa koneistoaan ja rahoitusta ei olisi valtavirtaa, vaan edelleenkin marginaalia. Antti Isokangas yhtyi näkemykseen todeten, että jos Oasiksesta puhutaan tarpeeksi kauan ja paljon mediassa, siitä tulee väkisinkin valtavirtaa.

Keskusteltiin kiivaasti aiheesta ”Vääristääkö linssi?”. Jone Nikula sanoi, että populaarikulttuurin puolella media suodattaa valtavirrasta oleellisen, ja läpi pääsevät vain huiput. Hän puhui jäävuori-ilmiöstä, jolloin aivan huipun alapuolella tapahtuvat ilmiöt jäävät usein tutkimatta ja täten unholaan.

Minna Lindgren kertoi, ettei hän kehtaisi nimittää itseään musiikkitoimittajaksi, jos hän soittaisi vain isojen, kaupallisten levy-yhtiöiden äänitteitä. Hän kehotti populaarimusiikkitoimittajia laajentamaan tarjontaansa yleisölle. Riku Pääkkönen yhtyi tähän ja totesi, että vasta päästyään suureen levy-yhtiöön yhtye Don Huonot breikkasi lopullisesti, vaikka bändi oli jo tätä ennen tehnyt yhtä hyvää musiikkia. Tähän Jukka Haarma väitti, että yhtyeen uusi musiikki olisi yleisöystävällisempää, mutta joutui myöntämään, että hyvin hoidetulla markkinoinnilla oli varmaankin osuutensa asiaan.

Toimittajat Måns Grundström ja Unde Lehtola totesivat lähes yhdestä suusta, että musiikkitoimittajan tehtävä on heidän mielestään myös esitellä yleisölle marginaaleja, ja muistaa musiikin monimuotoisuus sekä tasa-arvoisuusperiaate. Toimittajien ei ole syytä esitellä yleisölle vain tähtiä. Pekka T. Laine pitikin sitä tärkeänä, missä vaiheessa toimit taja kiinnostuu ko. artistista/musiikista ja epäili, oliko esimerkiksi Elviksen ekalla keikalla kukaan toimittaja katsomassa ja tiedottamassa tästä eteenpäin.

Ilkka Mattila kritisoi rohkeasti itseään ja muita musiikkitoimittajia laiskuudesta. Hänen mielestään ihan liian vähän käydään kentällä katsomassa uusien tai tuntemattomampien bändien/artistien konsertteja ja keikkoja. Seppo Bruun jatkoi samasta aiheesta ja kysyi kollegoiltaan, miksi kirjoitetaan vain esim. isoista tapahtumista, kuten Pori Jazzista, vaikka Suomessakin olisi tarjolla vaikka minkälaisia kiinnostavia, pienempiä tapahtumia. Hän peräänkuulutti avoimuutta ja rohkeutta juttuvalintoihin. Lindgren yhtyi näkemykseen toteamalla, että on vastenmielistä, jolleivat musiikkitoimittajat viitsi käydä katsomassa kaikenlaisia eläviä esityksiä.

Jukka Haarma pohti valtavirran ja marginaalin syvintä olemusta kalvon avulla. Hän totesi, että varsinainen luova, uusi toiminta tapahtuu usein siellä, mistä emme tiedä mitään, valtavirtojen ulkopuolella. Spinefarmin Pääkkönen totesi Haarmalle, että hänen kokemuksensa mukaan ei Radiomafiaakaan kiinnosta kuunnella uusia, valtavirran ulkopuolisia levyjä. Esimerkkinä hän mainitsi, että jos haluaa esitellä oman, pienen levy-yhtiönsä uutta tuotantoa mafialle, hänellä on monen viikon odotusaika, ennen kuin radiossa otetaan edes vastaan. Sama pätee lehtiin: jollet osta mainostilaa, ei tule haastattelujakaan. Tällöin uusi, hyvä musiikki jää väkisinkin marginaaliin pysyvästi, eikä sillä ole mitään mahdollisuuksia tulla esitellyksi suurelle yleisölle.

Jone Nikula sanoi, että usein radio on ihmisille valitettavasti vain kello ja taustahäly, ja radiot usein pelaavat varman päälle. Marika Kecskemeti (Radiomafia) esitti kysymyksen ohjelmapäälliköille ”Mikä on teidän mielestänne riskinottoa ja otatteko riskejä?” Nikula vastasi, ettei harrasta varsinaista riskinottoa, koska on töissä formaattiradiossa. Haarma väitti ottavansa riskejä ja luottavansa omiin korviinsa. Lindgren kertoi ottavan sa riskejä koko ajan, esimerkkinä hän käytti edelleen juttua Lappeenrannan orkesterista, joka osoittautuikin hyväksi, vaikka hän itsekin oli toisin luullut.

Ihan lopuksi käytti puheenvuoron Kalle Jämsén (tiedottaja, Teosto). Hän sanoi, että on kummallista, kuinka musiikki ja sen suosio, varsinkin populaaripuolella, määräytyy pelkästään äänitteiden ja näiden markkinoinnin voluumin perusteella. Hän muistutti, että ennen vanhaan levyistä ei tehty niin suurta numeroa, silti soitto soi ja raikui joka niemen notkossa, ja ihmiset tykkäsivät. Musiikki eli ilman bisnestä Hän kehottikin toimittajia käymään keikoilla ja konserteissa, koska silloin he saattaisivat löytää jotain ihan uutta näkemystä, äänilevyteollisuuden jatkeena toimimisen sijasta.

Toinen paneeli osoittautui täten vähintään yhtä mielenkiintoiseksi kuin ensimmäinenkin. Monta kertaa teki mieli ihan taputtaa annetuille puheenvuoroille. Vakuutuin siitä, että Sumua todella tarvitaan, ja sen toiminnasta seuraa varmasti kaikkea muuta kuin sumua tai usvaa. Ehkäpä peräti parempi maailma?

Onnea uudelle yhdistykselle!